sunnuntai, 20. marraskuuta 2011
Suomalaiseen valtamediaan ei voi luottaa
Suomalaiset tiedotusvälineet länsimaisen valtamedian tavoin jatkuvasti vääristelevät asioita. Aivan samalla tavalla, kuin ne ovat vääristelleet faktoja ja levittäneet törkeätä propagandaa Anton-poikani tapauksessa, nyt ne antavat totuuden vastaista tietoa Syyrian tilanteesta.
Suomalainen ihmisoikeusaktivisti Johan Bäckman on tällä hetkellä Syyriassa kansainvälisen tarkkailijan tehtävissä.
Johan Bäckman kirjoitti Facebookissa Syyrian tilanteesta seuraavasti: "Syyria tänään. Ohessa tästä päivästä pikaisesti kirjoitettua (julkaisu- ja editointivapaata). Venäjä lähetti 20-henkisen delegaatioon tarkkailemaan Syyrian tilannetta. Olen yksi delegaatiosta, mukana on venäläisten puolueiden, nuorisojärjestöjen ja yliopistojen väkeä sekä venäläisiä toimittajia. Tulimme Damaskokseen eilen ja kiertelimme jo kaupungissa, tänään olemme käyneet pääkaupungin ulkopuolella, ja ensi viikolla aloitamme matkustelun ympäri Syyriaa. Joka päivä Helsingin Sanomien valheellinen uutisointi yllättää. Tänään Damaskoksessa on mukamas hyökätty Baath-puolueen päämajaa vastaan kranaateilla. Se on hotellimme vieressä emmekä ole havainneet mitään kranaatti-iskua. Väitteet meneillään olevasta oman kansan tappamisesta ovat selvää valhetta ja erittäin pahantahtoista propagandaa. Sama koskee väitettä "sisällissodasta". Damaskoksen keskustaan oli tänään kokoontunut ilmeisesti satoja tuhansia ihmisiä presidentti Assadia tukevaan mielenosoitukseen. Keskusta oli aivan tukossa. Syyria selvästi tukee johtajaansa. Assadia vastustava "oppositio" on ulkomailta masinoitua propagandaa. Ihmiset ovat riemuissaan mutta samalla hieman ihmeissään ulkomailla leviävästä propagandasta, joka on jokapäiväisen naurun aiheena. Venäjää Syyria pitää nyt tärkeimpänä liittolaisenaan. Venäjän delegaatio on saanut kaikkialla eritäin innostunen vastaanoton varsinkin tavallisten kansalaisten taholta. Venäjällä on Syyriassa tukikohta ja Venäjän laivasto on nyt myös saapumassa turvaamaan tilannetta. Damaskoksessa turvallisuustilanne on hyvä, mutta maaseudulla se on usein heikompi. Suomen UM:n väitteet siitä, että täältä pitäisi poistua tai että tänne ei ollenkaan pitäisi matkustaa, ovat tyypillistä harhatietoa. Ehkä Syyrian vaarallisuuden korostamisen tarkoituksena onkin estää toimittajia saapumasta maahan tiedottamaan riippumattomasti siitä, mitä täällä tapahtuu. Damaskoksessa puhelin ja netti toimivat hyvin."
keskiviikko, 9. marraskuuta 2011
Jussi Parviaisen muistelmat paljastaa Jumalan teatterin
Jussi Parviainen aikoo paljastaa joulukuussa ilmestyvissä muistelmissaan totuuden niin sanotusta Jumalan teatterista, tammikuussa 1987 Oulun kaupunginteatterissa esiintyneestä performanssiryhmästä, joka heitti yleisön päälle tykinjyskyjä ja ulostetta. "Meitähän epäiltiin Turkan kanssa terrorismiin yllyttämisestä, jouduimme käymään poliisikuulusteluissa. Poliisi kysyi, mitä mieltä olette Andreas Baaderista ja Ulrike Meinhoffista", Parviainen muistelee.
Jumalan teatterin tekijät ja Parviaisen oppilaat Esa Kirkkopelto, Jari Halonen, Jari Hietanen ja Jorma Tommila tuomittiin Oulun raastuvanoikeudessa kukin yli 60:stä (kuudestakymmenestä) rikoksesta seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Parviaista ei itse tuomittu, mutta hän sai kärsiä eniten.
"Sain potkut sen takia, että en kääntynyt oppilaitani vastaan", Parviainen muistelee Jumalan teatterin käynnistämää tapahtumaketjua, joka johti lopulta Parviasen erottamiseen Teatterikorkeakoulusta ja lahjakkaan näytelmäkirjailijan katkeraan paitsioon teatterimaailmassa.
Parviainen julkaisee muistelmissaan Jumalan teatterin käsikirjoituksen (ks. kuvia ohessa) ja käsittelee laajemminkin tapahtuman seurauksia suomalaisessa yhteiskunnassa, politiikassa ja teatterimaailmassa.
Jussi Parviaisen muistelmat kustantaa Suomen antifasistinen komitea. Kirja ilmestyy joulukuussa.
perjantai, 4. marraskuuta 2011
Lasnamäen lunastaja avaa uuden ikkunan virolaisproosaan
Mari Saatin köyhälistökuvaus ammentaa neuvostorealismista
Yli 100 000 vironvenäläistä elää yhä ilman kansalaisuutta, vaikka Viro lupasi jo ennen Euroopan unioniin liittymistään huolehtia vähemmistönsä oikeuksista, toteaa toimittaja Leena Hietanen vuonna 2008 julkaistussa pamfletissaan Viron kylmä sota. Hietanen nosti keskusteluun vironvenäläisen vähemmistön ahdingon tavalla joka pysäytti.
Samasta venäläisvähemmistön syrjinnästä on nyt ilmestynyt suomeksi myös proosateos. Virolaisen Mari Saatin (s. 1947-) romaani Lasnamäen lunastaja on tavattoman kiinnostava kuvaus Tallinnassa asuvasta vironvenäläisestä yksinhuoltajasta, Natalja Filippovnasta, ja hänen tyttärestään Sofiasta.
Vaikka heidän tarinansa on se sama tavallinen tarina, se sykähdyttää ja panee huokailemaan. Natalja Filippovna on muuttanut Neuvosto-Eestiin 1980-luvulla ja jäänyt sinne. Uuden Viron myötä Nataljasta tyttärineen on tullut suurvaltapolitiikan uhreja, he ovat syrjäytettyjä, jotka joutuvat kamppailemaan hartiavoimin pysyäkseen rattailla edes roikkumassa.
Saatin teoksessa henkii venäläinen realismi. Nataljan ja Sofian elämää konkretisoidaan paitsi luvuin myös karmivin esimerkein. Natalja on ahkera työläisnainen, jolle aiemmin on aina löytynyt töitä, hän on työskennellyt nosturinkuljettajana, siivoojana ja elektroniikkatyöntekijänä. Sitten tulivat uudet vallanpitäjät ja vironvenäläiset syöstiin toisen luokan kansalaisiksi.
Natalja ja Sofia saavat tutustua heille täysin vieraisiin käsitteisiin; kapitalismi, elektroniikkateollisuuden menekkivaikeudet, lama, saneeraukset. Nataljalle tiedossa on lopputili. Rahaa ei tule mistään, työttömyyskorvauksella ei makseta edes puolta vuokraa ja tyttären tarpeet sen kun kasvavat. Vuokra, ruoka, vaatteet, koulukirjat, paperit...Kun Sofia tarvitsee samaan aikaan hammasraudat, jotka pitää itse maksaa, alkaa seinä olla edessä. Mari Saat ynnää Nataljan ja Sofian tulot, kahdella syrjityllä on käytössään yhteensä 30 kroonia per päivä.
Nataljan työnsaannin esteeksi näyttää muodostuvan etnisyyteen perustuvan työsyrjinnän lisäksi valtionkieli. Venäjällä ei ole enää mitään virkaa, nyt on siivoojankin työssä osattava viroa. Sofia osaakin, mutta Nataljalle kielitestin suoritus ei tahdo onnistua.
Natalja elää hirmuisessa paineessa, tyttären hammasraudat on maksettava, muuten tytön käy huonosti, hän ei ehkä enää kauaa pysty avaamaan suutaan. Uskoohan Natalja että elektroniikkateollisuus on kriisissä, uskoohan hän. Kielitestissä ei onnistanut, kysyivät Kalevipoegin koirien nimiä! Niiden kauan sitten kuolleiden. Nehän tietysti olisivat olleet Irmi, Armi ja Murdja Mustuke!
¤ ¤ ¤
Sofia pärjää koulussa erinomaisesti, vaikka siinä missä varakkaat virolaisoppilaat mutustelevat sipsejä ja suklaapatukoita tyytyy Sofia imeskelemään äidin matkaan antamia leipäkuutioita. Sofia on päättänyt jaksaa, sillä hänellä on salaisuus; hänestä tulee Viron presidentti! Mutta miten se voisi onnistua, hänellähän ei ole kunnon perhettäkään, äiti vain ja sekin työläinen! Isä ties missä.
Äiti ja tytär edustavat yhteisestä taustastaan huolimatta eri aikakautta. Siinä missä Sofia ihannoi virolaisten sankaritekoja Suuren Pohjan sodan aikaan Natalja muistaa natsien piirittämässä Leningradissa menehtyneitä uhreja. Sofia on aivopesty uudella virolaisella historiankirjoituksella, jossa kommunismista on tehty paljon natsismia suurempi rikos. Eivät juutalaisetkaan olleet syyttömiä, ei Hitlerille muuten olisi annettu valtaa murskata heitä, tuntuvat kirjan nuoret ajattelevan. Virolaisen yhteiskunnan arvot tuntuvat olevan keskiajalta.
Kaikki tässä paholaisen hallitsemassa maailmassa tarvitsevat rahaa, täällä voi elää vain toisia syömällä. Ja raha on kaiken mittapuu, rahalla mitataan minkä arvoinen olet, kaikuu Lasnamäen lunastajan motto.
Lasnamäen lunastaja saa yhä synkempiä sävyjä. Täydelliseen ahdinkoon syösty Natalja on pakotettu tekemään saman ratkaisun kuin monet köyhät venäläisnaiset Virossa jo ennen häntä. Eräänä iltana hän tärisee pelosta peiton alla, juuri sen ikkunan alla jossa palaa oranssi valo. Ja suomenpoikaa ollaan jo hakemassa satamasta.
Sitten eräänä iltana Nataljan asiakkaaksi tulee venäläismies, Dmitri Dmitrjevits, joka ei haluakaan naida. Olisiko Nataljan mahdollista päästä hänen avullaan järkyttävästä ahdingostaan? Uusi elämä saattaa olla alkamassa, sillä Dmitri lupaa tulla käymään Nataljan ja Sofian kotona. Dmitrin mielestä naisissa on jotain kaunista, herkkää, kukoistavaa, silloinkin kun he ovat laihoja ja ryppyisiä, sellaisia joiden katsomisesta tulee apea olo. Sitä paitsi Natalja on kumminkin vielä pulskakin.
Sitten Natalja näkee keskellä talvea liihottavan perhosen. Sieluperhonen. Se on vaan niin kovin musta, ikään kuin hiilikellarista tullut. Ja jossain Lasnamäen toisella laidalla aloittaa Dmitri Dmitrjevits matkansa Lasnamäen poikki, hänen sydämensä pamppailee, hän on valmistautunut esittelemään Nataljalle kirjallisuutta. Sitten lumisade yltyy....
Mari Saatin Lasnamäen lunastajaa ei oikeastaan pitäisi olla edes olemassa, niin realistinen ja julma yhteiskuntakuvaus se nyky-Virosta on. Se on proosaa, joka hengittää vanhan neuvostorealismin perinnöstä. Sosialistisen realismin kertomus tavallisen kansalaisen onnellisesta elämästä, jota hyvä valtio suojelee, ei kuitenkaan toteudu Saatin romaanissa. Lasnamäen lunastaja avaa uuden ikkunan virolaisproosaan tavalla joka saa haukkomaan henkeä.
Mari Saat on julkaissut kolme novellikokoelmaa, neljä romaania sekä lastenkirjoja. Tallinnan teknisessä yliopistossa yritysetiikkaa opettava Saat vierailee tänä syksynä Helsingin kirjamessuilla.
ARTO TUOMINEN
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
Suomennos: Tuula Friman
WSOY, 2011. Sivuja 141.
(Julkaistu Tiedonantajassa 29.10.2011)
Yli 100 000 vironvenäläistä elää yhä ilman kansalaisuutta, vaikka Viro lupasi jo ennen Euroopan unioniin liittymistään huolehtia vähemmistönsä oikeuksista, toteaa toimittaja Leena Hietanen vuonna 2008 julkaistussa pamfletissaan Viron kylmä sota. Hietanen nosti keskusteluun vironvenäläisen vähemmistön ahdingon tavalla joka pysäytti.
Samasta venäläisvähemmistön syrjinnästä on nyt ilmestynyt suomeksi myös proosateos. Virolaisen Mari Saatin (s. 1947-) romaani Lasnamäen lunastaja on tavattoman kiinnostava kuvaus Tallinnassa asuvasta vironvenäläisestä yksinhuoltajasta, Natalja Filippovnasta, ja hänen tyttärestään Sofiasta.
Vaikka heidän tarinansa on se sama tavallinen tarina, se sykähdyttää ja panee huokailemaan. Natalja Filippovna on muuttanut Neuvosto-Eestiin 1980-luvulla ja jäänyt sinne. Uuden Viron myötä Nataljasta tyttärineen on tullut suurvaltapolitiikan uhreja, he ovat syrjäytettyjä, jotka joutuvat kamppailemaan hartiavoimin pysyäkseen rattailla edes roikkumassa.
Saatin teoksessa henkii venäläinen realismi. Nataljan ja Sofian elämää konkretisoidaan paitsi luvuin myös karmivin esimerkein. Natalja on ahkera työläisnainen, jolle aiemmin on aina löytynyt töitä, hän on työskennellyt nosturinkuljettajana, siivoojana ja elektroniikkatyöntekijänä. Sitten tulivat uudet vallanpitäjät ja vironvenäläiset syöstiin toisen luokan kansalaisiksi.
Natalja ja Sofia saavat tutustua heille täysin vieraisiin käsitteisiin; kapitalismi, elektroniikkateollisuuden menekkivaikeudet, lama, saneeraukset. Nataljalle tiedossa on lopputili. Rahaa ei tule mistään, työttömyyskorvauksella ei makseta edes puolta vuokraa ja tyttären tarpeet sen kun kasvavat. Vuokra, ruoka, vaatteet, koulukirjat, paperit...Kun Sofia tarvitsee samaan aikaan hammasraudat, jotka pitää itse maksaa, alkaa seinä olla edessä. Mari Saat ynnää Nataljan ja Sofian tulot, kahdella syrjityllä on käytössään yhteensä 30 kroonia per päivä.
Nataljan työnsaannin esteeksi näyttää muodostuvan etnisyyteen perustuvan työsyrjinnän lisäksi valtionkieli. Venäjällä ei ole enää mitään virkaa, nyt on siivoojankin työssä osattava viroa. Sofia osaakin, mutta Nataljalle kielitestin suoritus ei tahdo onnistua.
Natalja elää hirmuisessa paineessa, tyttären hammasraudat on maksettava, muuten tytön käy huonosti, hän ei ehkä enää kauaa pysty avaamaan suutaan. Uskoohan Natalja että elektroniikkateollisuus on kriisissä, uskoohan hän. Kielitestissä ei onnistanut, kysyivät Kalevipoegin koirien nimiä! Niiden kauan sitten kuolleiden. Nehän tietysti olisivat olleet Irmi, Armi ja Murdja Mustuke!
¤ ¤ ¤
Sofia pärjää koulussa erinomaisesti, vaikka siinä missä varakkaat virolaisoppilaat mutustelevat sipsejä ja suklaapatukoita tyytyy Sofia imeskelemään äidin matkaan antamia leipäkuutioita. Sofia on päättänyt jaksaa, sillä hänellä on salaisuus; hänestä tulee Viron presidentti! Mutta miten se voisi onnistua, hänellähän ei ole kunnon perhettäkään, äiti vain ja sekin työläinen! Isä ties missä.
Äiti ja tytär edustavat yhteisestä taustastaan huolimatta eri aikakautta. Siinä missä Sofia ihannoi virolaisten sankaritekoja Suuren Pohjan sodan aikaan Natalja muistaa natsien piirittämässä Leningradissa menehtyneitä uhreja. Sofia on aivopesty uudella virolaisella historiankirjoituksella, jossa kommunismista on tehty paljon natsismia suurempi rikos. Eivät juutalaisetkaan olleet syyttömiä, ei Hitlerille muuten olisi annettu valtaa murskata heitä, tuntuvat kirjan nuoret ajattelevan. Virolaisen yhteiskunnan arvot tuntuvat olevan keskiajalta.
Kaikki tässä paholaisen hallitsemassa maailmassa tarvitsevat rahaa, täällä voi elää vain toisia syömällä. Ja raha on kaiken mittapuu, rahalla mitataan minkä arvoinen olet, kaikuu Lasnamäen lunastajan motto.
Lasnamäen lunastaja saa yhä synkempiä sävyjä. Täydelliseen ahdinkoon syösty Natalja on pakotettu tekemään saman ratkaisun kuin monet köyhät venäläisnaiset Virossa jo ennen häntä. Eräänä iltana hän tärisee pelosta peiton alla, juuri sen ikkunan alla jossa palaa oranssi valo. Ja suomenpoikaa ollaan jo hakemassa satamasta.
Sitten eräänä iltana Nataljan asiakkaaksi tulee venäläismies, Dmitri Dmitrjevits, joka ei haluakaan naida. Olisiko Nataljan mahdollista päästä hänen avullaan järkyttävästä ahdingostaan? Uusi elämä saattaa olla alkamassa, sillä Dmitri lupaa tulla käymään Nataljan ja Sofian kotona. Dmitrin mielestä naisissa on jotain kaunista, herkkää, kukoistavaa, silloinkin kun he ovat laihoja ja ryppyisiä, sellaisia joiden katsomisesta tulee apea olo. Sitä paitsi Natalja on kumminkin vielä pulskakin.
Sitten Natalja näkee keskellä talvea liihottavan perhosen. Sieluperhonen. Se on vaan niin kovin musta, ikään kuin hiilikellarista tullut. Ja jossain Lasnamäen toisella laidalla aloittaa Dmitri Dmitrjevits matkansa Lasnamäen poikki, hänen sydämensä pamppailee, hän on valmistautunut esittelemään Nataljalle kirjallisuutta. Sitten lumisade yltyy....
Mari Saatin Lasnamäen lunastajaa ei oikeastaan pitäisi olla edes olemassa, niin realistinen ja julma yhteiskuntakuvaus se nyky-Virosta on. Se on proosaa, joka hengittää vanhan neuvostorealismin perinnöstä. Sosialistisen realismin kertomus tavallisen kansalaisen onnellisesta elämästä, jota hyvä valtio suojelee, ei kuitenkaan toteudu Saatin romaanissa. Lasnamäen lunastaja avaa uuden ikkunan virolaisproosaan tavalla joka saa haukkomaan henkeä.
Mari Saat on julkaissut kolme novellikokoelmaa, neljä romaania sekä lastenkirjoja. Tallinnan teknisessä yliopistossa yritysetiikkaa opettava Saat vierailee tänä syksynä Helsingin kirjamessuilla.
ARTO TUOMINEN
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
Suomennos: Tuula Friman
WSOY, 2011. Sivuja 141.
(Julkaistu Tiedonantajassa 29.10.2011)
tiistai, 1. marraskuuta 2011
Jussi Parviainen uudessa kirjassaan: ”Teuvo Hakkarainen on natsi”
Näytelmäkirjailija Jussi Parviainen luonnehtii joulukuussa ilmestyvissä muistelmissaan perussuomalaisia ”natseiksi”. Erityisesti Parviaisen hampaissa on kohupersu Teuvo Hakkarainen.
”Teuvo Hakkarainen on natsi ja juntti, joka vastustaa ja pilkkaa ulkomaalaisia”, Parviainen kirjoittaa.
Timo Soinia Parviainen kuvailee ”natsipäälliköksi”, joka ei kuitenkaan ole fasisti.
”Monet natsit eivät voi olla fasisteja, koska sivistys ei riitä siihen”, Parviainen selittää.
Muistelmissaan Parviainen tarkastelee nykypäivän Suomea ja uraansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)