Valko-Venäjän vallankaappausyrityksen järjestäjät vankilaan - Seppo Isotalo raportoi paikan päältä

VANKILATUOMIOITA TULEE!

Hyvin sujuneet Valko-Venäjän vaalit huipentuivat törkeään väkivaltaiseen vallankaappausyritykseen, joka valtiovalta onnistui tukahduttamaan. Vallankaappausyrityksen johtajat tuomittaneen pitkiin vankeusrangaistuksiin. Ulkomaiden erikoispalvelujen järjestämä värivallankumous onnistuttiin torjumaan ensimmäistä kertaa päättäväisesti.

Seppo Isotalo

Olin paikalla vaaleja valvomassa kuten aina viimeisten 10 vuoden aikana, nyt pitkään 3–22/12. Vaaleissa kävi niin kuin aina: puolet tarkkailijoista kiitteli vaaleja parhaiksi kaikista näkemistään ja sitten kaikki yllättyvät ETYJ:n lausunnosta. Tällä kertaa ETYJ käänsi kelkkansa viime hetkellä. Lännen ja venäläisten oligarkien tukemat ehdokkaan epäonnistuivat vaalityössään ja lähtivät kadulle tekemään vallankumousta. Siitä innostui ETYJ hylkäämään vaalit. 452 ETYJ:n vaalitarkkailijaa vedettiin nenästä.

Vaalien jälkeisien illan tapahtumista saadaan pian julkisuuteen kaikki materiaali. Charta-97 mukaan muuta tuhat kokoontui Oktoberg-aukiolla, jossa on luistinrata. Poliisi ei päästänyt heitä tärvelemään luistinrataa, He lähtivät ”Itsenäisyyden torille,” jossa on sekä eduskunta, että parlamentti ja vaaliviranomaisen konttori. Asuin torin laidalla Minsk-hotelissa, mutta en pysynyt muodostamaan omaa käsitystä, täytyy odottaa tutkimusta.

Matkaa oli kilometrin verran ja ihmisiä tuli mukaan. Siitä innostuneena yksi presidenttiehdokas - Sannikov - vaikka oli jo aikaisemmin loukkaantunut - otti johdon ja ilmoitti, että oli perustettu uusi hallitus, joka haluaa neuvotella nykyisen hallituksen kanssa vaaleista, joihin diktaattori Lukatshenko ei saa osallistua. Uusi hallitus aikoi väkivalloin ottaa paikkansa hallitukselle kuuluvasa rakennuksessa. Siellä odottivat poliisin erikoisjoukot, jotka löivät hyökkääjät takaisin. Sitten poliisi hajoitti väkijoukon väkivaltaisesti.

Kuusisataa henkeä pidätettiin epäiltynä vallankumouksestäa Heistä kolme on entisiä presindenttiehdokkaita. Kolme on arvostellut jyrkin sanoin mellakointia. Kolmen kannasta ei ole tietoa. Mistään järjestäytyneestä ”oppositiosta” ei ole puhettakaan.

Vallankumous on vakava asia. Siitä saa monta vuotta vankeutta. Siitä teatterista, jonka kolme pettynyttä presidenttiehdokasta järjesti ei anneta vallankumoustuomiota, mutta he aiheuttivat satojen ihmisten loukkaantumisen ja saavat siitä hyvästä istua vankilassa pitkään.

Anna Chapman Nuoren kaartin johtoon

Valtamedia parkuu Valko-Venäjän vaalien tuloksen vuoksi kuin lelunsa hukannut viisivuotias.

Valko-Venäjän istuvan presidentti Alexandr Lukashenko voitti presidentinvaalit ylivoimaisella äänten enemmistöllä juuri siten kuin viime kuukausien mielipidemittaukset ovat osoittaneet.  

Muut ehdokkaat eivät valkovenäläisiä kiinnostaneet. Heidän kannatuksensa vaihteli ennakkotietojen mukaan 0.48 ja 2.41 prosentin välillä. Lukashenko sanoi vaalien jälkeen olevansa valmis keskustelemaan heidän kanssaan, mikäli rakentavaa keskusteteluhalukkuutta löytyy.  

Vastoin valtamedian pahantahtoista ja tosiasioihin perustumatonta ryöpytystä sekä ETYJ:in että IVY:n vaalitarkkailijat totesivat yhtäpitävästi vaalien sujuneen hyvin lukuunottamatta joitakin lopputuloksen kannalta merkityksettömiä teknisluonteisia paikallisia virheitä. Tältäkin osin parannusta edellisiin vaaleihin nähden todettiin tapahtuneen.  

Lukashenkon kautena Valko-Venäjän talous kasvanut voimakkaasti. Kansalaisten reealitulojen kasvu ja mm. sosiaalipalveluiden saatavuus sekä yleinen hyvinvointi ovat niinikään nousseet aivan uudelle tasolle vuoden1998 jälkeen, jolloin maa palautti suunnitelmatalouden ja neuvosto-organisaation.  

Työttömyyttä Valko-Venäjällä ei ole käytännöllisesti katsoen lainkaan. Tuloerot ovat ovat järjellisyyden puitteissa, toisin kuin esimerkiksi Suomessa.  

Lukashenkoon ja hänen johtamaansa politiikkaan ollaan yleisesti tyytyväisiä. Pienet höyrypäiset oppositioryhmittymät ovat toki tehneet itsensä näkyviksi, mutta asian merkitystä tuskin on syytä liioitella.  

Valko-Venäjän vähälukuisen opposition ja heidän läntisten tukijoittensa masinoimaan riehuntaan vaalien jälkeen osallistui paljon nuoria, jopa lapsia. Heidän joukossaan nähtiin ex-pesidenttikandidaatteja, joista yksi pidätettiin lakien rikkomisen johdosta ja hän joutuu vastaamaan syytteisiin oikeudessa. Polttopullot mukana mielenosoituksessa kun eivät varsinaisesti edusta laillisuutta.  

Herää kysymys, mihin tällä riehunnalla ja länsimedian Lukashenkon voittoon liittyvällä lapsellisella parkumisella pyritään.  

Jotain viitteitä tähän asiaan voisi kenties antaa EU- ja euromaiden kriisi, joka merkitsee läntisen Eurropan maissa kroonista ihmisten elämänlaadun huonontumista samaan aikaan kun Valko-Venäjä porskuttaa kaikilla elämänalueilla eteenpäin. Senkö takia pitää vääristellä totuutta, ettei vaan kukaan kyseenalaistaisi tätä läntistä työttömyyden ja kansalaisten elämänlaatuun kohdistuvien jatkuvien leikkausten ja ihmisten elämän epävarmuuden ihantolaa?  

Onko sen asian käsittäminen, että suunniteltu talous on parempi kuin niin sanottu "vapaa" eli sunnittelematon talous, todella niin vaikea myöntää?  

Heikki Sipilä, VTM  

Finnish Lutheran Church is not even with Nazi past

Finnish anti-fascist committee participated in an international conference Future without Nazism, Global Goal for Entire Humanity in Russian Senate, 17 December 2010.

Doctor of theology, reverend Juha Molari had discussions with the Russian Orthodox Church Archpriest Vsevolod Chaplin, Russian Evangelist Union leader Sergey Ryakhovsky and Simon Wiesenthal Center director Efraim Zuroff. Molari has been recently persecuted by Finnish Lutheran Church, which has not apologized their Nazi past (many of Finnish Lutheran priests were notorious fascists and Hitlerites). Molari was not able to attend the conference in priest clothes, which made Russian collegues surprised. Russia has more political freedoms, and freedom of speech is also wider than in Finland, Molari concluded. Some 400 participants from 44 countries attended the event in Moscow.

Dr. Juha Molari in Russian Senate.  

Leena Hietanen and Petri Krohn, both founders and activists of the Finnish anti-fascist committee, attending the conference in Russian Senate.  

Dr. Johan Bäckman giving a talk in Russian Senate, 17 December 2010.  

Russian Senate.  

Dr. Juha Molari, Russian Evangelist Union leader Sergey Ryakhovsky and Archpriest Vsevolod Chaplin are discussing political freedoms of churchmen.  

Efraim Zuroff and Juha Molari debating about Holocaust in Finland.  

Entrance hall of the Russian Senate during the conference.  

Leena Hietanen posing with the portrait of Stalin in historical Soviet Hotel. 

The Red Square photographed after the conference. Finnish delegation went also to the mausoleum to see Lenin, who gave Finland independence.

Talvisota oli Erkon sota (videoluento)

Vaikka Venäjällä talvisotaa pidetään Stalinin sotana, Suomessa se tunnetaan Paasikiven toteamuksen mukaan Erkon sotana. Professori Vladimir Baryshnikov pitää yhtenä syyllisenä sotaan suomalaista ryssänvihaa ja Eljas Erkon brittivaimon Violet Sutcliffen neuvostovastaisia asenteita, sillä Sutcliffet menettivät omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Baryshikov kuvailee Erkon huonosti käyttäytyväksi, lyhytpinnaiseksi öykkäriksi, joka ei halunnut edes neuvotella Nevostoliiton kanssa.

Runoelma

Rakastan sitä,
maata mahtavaa ja vierasta.
Tahtoisin tanssia,
punaisen Herrani tahdissa,
punaisessa asussa,
punaisissa saleissa.
Silti olen täällä,
maassa niin synkässä ja oudossa.
Tanssimassa,
sinisen Rouvani tahdissa,
valkoisessa asussa,
sinivalkoisissa saleissa.

Ja odotan,
milloin maailma muuttuu.

Финляндия шантажирует русскими детьми-заложниками

Йохан БЕКМАН: Финляндия шантажирует русскими детьми-заложниками

Выступление Йохана Бекмна в пресс-конференции, агенство «Диалог», СПб, 9.12.2010

Как известно, почти 2 года назад гражданин России А. Салонен (Anton Salonen) был похищен на территории России при поддержке финских дипломатов, спрятан незаконно в финском консульстве в Петербурге на целый месяц, после чего была организована контрабанда несовершеннолетнего гражданина Росси в багажнике финской дипломатической машины через границу.

Сразу после этого высшее руководство страны, отрицая российское гражданство Антона, обвинило во всем Россию, которая не присоединилась к Гаагской конвенции о похищении детей. Министр иностранных дел Финляндии А. Стубб (Alexander Stubb) заявил, что в похищении и контрабанде Антона финские дипломаты действовали правильно, законно и гуманно.

После этого начался процесс насильственной дерусификации Антона Салонена: финские власти запретили ему разговаривать на родном русском языке, встречаться с русской мамой, отрицали наличие у него гражданства, запретили все связи с православной религией, забрали нательный крестик, и против матери Риммы Салонен (Rimma Salonen) было сфабриковано уголовное дело. Гражданка России Р. Салонен до похищения Антона в России якобы не имела право поехать с русским сыном Антоном на родину. Под давлением правительственных кругов финские правоохранительные органы всеми силами преследовали и преследуют мать ребенка, Римму Салонен.

Пока финские власти до сих пор продолжают давить на Россию с требованием подписать Гаагскую конвенцию, Антон Салонен является практически заложником финского правительства. Его охраняют финские спецслужбы, в школе А. Установили видеонаблюдение, местная полиция должна знать местонахождение мальчика в любой момент, мама Римма имеет право встречаться с ним только 2 раза в месяц по 2 часа под наблюдением спецслужб, полицейских и соцработников, включая и полицейские машины, и вертолет. Общение на русском языке категорически запрещено – это якобы опасно для безопасности ребенка. Так охраняют заложника финского правительства.

Практически чудесной на этом фоне является судьба россиянина Роберта Рантала (Robert Rantala), которого забрали у родителей ложным путем весной этого года. После визита Астахова Павла Алексеевича в Финляндию Роберт Рантала смог вернуться в семью. Но финские власти продолжают преследования против Инги Рантала (Inga Rantala), которая с сыном сбежала этим летом в Петербург, где Роберт уже начал ходить в школу. Роберт – до сих пор является единственным освобожденным из русских детей-заложников.

Как я отметил, Антона практически невозможно освободить: его охраняют спецслужбы с вертолетами, и от него весьма интересным образом также зависит будущее финского правительства, многие члены которого прямо участвовали в противозаконных действиях в процессе похищения и контрабанды Антона из России в Финляндию.

Финские власти и журналисты любой ценой хотят скрыть тот факт, что против бывшего финского дипломата Симо Пиетиляйнена (Simo Pietiläinen) возбуждено уголовное дело в России и в Финляндии, а также против отца Антона Пааво Салонена, который теперь договорился о депортации ребенка в Норвегию, где, видимо, спецслужбы еще эффективнее смогут охранять его от православного креста и любви русской матери.

Дело Валентины Путконен (Valentina Putkonen) – самое трагичное: против нее завели несколько уголовных и других судебных дел; издевательство продолжается, и финны даже решили без решения суда депортировать дочку Юлию (Julia Putkonen) в Россию, хотя в деле Салонен поездка в Россию практически автоматически признали тяжким уголовным преступлением. Дочь Валентины Путконен также пытаются изолировать от православной веры, дают встречаться с матерью всего лишь 1 раз в 2 месяца по 2 часа, без разрешения разговаривать на русском языке, и в присутствии финских соцработников. Юлия Путконен незаконно жила на территории России с туристической визой, и сейчас находится также в заложниках финского правительства в Кааяни у бабушки; финские власти, таким образом, лишили ее обоих родителей.

Юлия Путконен хочет к маме и попросила на рождество только 1 подарок – встреться с мамой. Но ее судьба – быть заложником финского правительства, которое шантажирует Россию подписанием Гаагской конвенции также посредством Юлии Путконен, невинной девочки.

Широко известные дела Роберта Рантала, Антона Салонена, Юлии Путконен и других русских детец-заложников доказывают, что Финляндия эффективно использует этих детей против России в качестве заложников финских властей как новый вид оружия информационной войны. Это детское оружие. С помощью издевательств и тяжких нарушений прав человека, русских детей и их родителей, Финляндия, нарушая международные конвенции и свои законы, показывает России, что она имеет право на какие угодно поступки, пока Россия не подписала Гаагскую Конвенцию о похищении детей. Это шантаж и вымогательство, и всем хорошо известно, что в этих делах Финляндия сама грубо нарушает международные конвенции и свои законы.

Российская сторона, как известно, до сих пор достаточно мягко реагировала на прямой шантаж и издевательство со стороны Финляндии. Чтобы освободить невинных детей, чтобы защитить жизнь и здоровье своих граждан, российское законодательство уже предпринимает определенные меры.


Римма САЛОНЕН: Речь для пресс-конференции 9.12.2010

Здравствуйте уважаемые журналисты и все присутствующие на пресс-конференции.

Очень благодарна вам за возможность рассказать о своей беде и за вашу поддержку. Тема очень важная и требует пристального внимания и вмешательства. Благодарю всех тех, кто помогает мне в моей сложившийся ситуации отстаивать свои права и права моего ребёнка, защищать его интересы.

Я очень благодарна руководству РФ,что регулярно поднимают вопросы о защите и праве наших детей и на межправительственном уровне пытаются договориться, чтобы урегулировать ситуацию.

Также благодарна за помощь и содействие дипломатам Российского посольства и МИДу, которые неоднократно посылали Ноту-протеста своим финским коллегам и по поводу незаконного вывоза моего сына Антона из России и по поводу запрета общаться с матерью на родном русском языке. Благодаря настойчивости Российской стороны нам с Антоном с ноября этого года до конца декабря предоставили переводчика, который переводит надзирателям наш разговор с ребёнком во время встреч под надзором. Со следующего года у нас ещё даже нет пока договора о встречах. Под надзором мы уже встречаемся с октября 2009 – или больше года.

Ситуация на данный момент критическая! Нависла угроза вывоза в Норвегию моего 7-летнего сына Антона гражданина РФ, которого силой похитили и контрабандой вывезли из России в Финляндию.

Похоже что власти собираются депортировать моего сына Антона в Норвегию и передать на попечение постоянно проживающему на территории другой страны, старшему сыну Пааво Салонена Юхе Салонену.

Отец публично дал интервью журналу" HYMY "(номер за декабрь) о возможной передаче опекунства и вывозе Антона в Норвегию в случае ухудшения здоровья Пааво Салонена, которому уже почти 70 лет. В этом-же интервью Пааво Салонен сообщает, что отдал свою квартиру под залог.

Сын Пааво Юха Салонен, проживающий в Норвегии, в своих комментариях в блогах 4.12.2010 подтверждает о договоренности со своим отцом. Он готов усыновить Антона и взять на воспитание в свою семью. Друг Пааво Кости Хейсканен тоже в интервью Балтинфо 3.12.2010 свидетельствует об этой договоренности.

Полагаю, что власти Финляндии уже не знают, как действовать в случае с Антоном из-за многочисленных нарушений и противоправных действий властей, из-за угогловного дела, переданного Россией, на Пааво Салонена и бывшего консула Симо Пиетиляйнена. Поэтому, вполне вероятно, что оптимальный вариант для финских властей – это депортация Антона в третью страну.

Легально передачу опекунства сыну в Норвегии на территории Финляндии осуществить трудно, но боюсь, что Пааво может выехать с Антоном в Норвегию и там, как единоличный опекун, передать опекунство своему сыну. Я никак не могу этому воспрепятствовать, т.к. у меня сейчас нет никаких прав на ребёнка. Суд по вопросу опекунства опять отложен до весны. Когда у меня забрали права, то решение вынесли в течение месяца, а я добиваюсь рассмотрения дела уже больше года. Это явно свидетельствует о дискриминационном подходе, как и приговор мне за поездку с ребёнком в Россию. Если бы мы выезжали из Финляндии незаконно, нас бы остановили на границе. Я выехала с ребёнком легально со всеми проверками и документами – меня лишили опекунства, а финский папа похитил ребёнка с группой лиц, перевёз в Финляндию котрабандой – и это всё нормально, он теперь единоличный опекун. Разве могут быть такие законы?

Боюсь, что вывоз Антона в Норвегию может произойти уже на Рождество, т.к. Пааво отменяет намеченную на 25.12 нашу встречу с ребёнком, договора о встречах со следующего года у меня нет, и квартира Пааво отдана под залог. По поводу угрозы депортации Антона я уже обратилась с официальным заявлением к МИДу РФ через дипломатов посольства.

Думаю, Антон даже ничего не подозревает, т.к. он очень ждёт нашу встречу на Рождество и не понимает, почему отец говорит, что встречи не будет. Я просто не нахожу себе места из-за издевательств над ребёнком, из-за мысли о том, что нас могут навсегда разлучить и что мой сын останется без матери – без материнского тепла, без материнской любви. Я очень надеюсь на помощь Российских властей – больше нам никто помочь не сможет. Думаю, Российские власти не оставят своих граждан, попавших в такую сложную ситуацию.

Норвегия - оптимальный вариант для финских властей, т.к. Норвегия не входит в Евросоюз, и на неё трудно воздействовать через европейские структуры.

Citykanien ahdinko panee hakemaan erilaisia toimintamuotoja

Mainilan laukauksia ei ammuttu - Suomi väärensi Neuvostoliiton syylliseksi

SAFKA julkaisee Pietarin valtionyliopiston professorin Vladimir Baryšnikovin huolellisen analyysin Mainilan väitetyistä laukauksista. Professori toteaa, että suomalaiset väärensivät onnistuneesti väitteen Neuvostoliiton ampumista laukauksista. Tosiasiassa laukauksia ei ammuttu ollenkaan, eikä niistä ole olemassa ensikäden näyttöä. Suomalaiset sotahistorioitsijat ovat nähneet paljon vaivaa Mainilaa koskevan valhemyytin levittämisessä ja Neuvostoliiton syyttelyssä. Asiaa koskeva tutkinta olisikin syytä suorittaa uudestaan myös Suomen Puolustusvoimien toimesta, kenties Suomen pitäisi myös pyytää anteeksi epärehellistä menettelyään. Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Ulkopolitiikka-lehdessä Vol. 1. No. 1. 2003.

Vladimir Baryšnikov

Ammuttiinko Mainilassa ollenkaan?

Emeritusprofessori Osmo Jussilan artikkelissa (Historiallinen Aikakauskirja 1/2002)¹ yritettiin analysoida Terijoen hallituksesta kertovaa teosta (Nikolai Baryšnikov & Vladimir Baryšnikov, Terijoen hallitus: uusien asiakirjojen kertomaa, 2001). Artikkeliin sisältyy paljon filosofista mietiskelyä, henkilökohtaisia muistelmia ja subjektiivisia johtopäätöksiä. Niistä voi päätellä, että Terijoen hallituksesta kaikki on sanottu. Tarvitaanko ylipäätään mitään uusia löytöjä? Ehkä näin voi ajatella henkilö, joka ei ole itse pitkään aikaan tutkinut asiakirjoja eikä halua muuttaa jo 1980-luvulla syntyneitä käsityksiään.

        Mielenkiintoista Osmo Jussilan artikkelissa on sen laaja osa, jossa kirjoittaja ei esitä yksityiskohtaisesti näkemyksiään Terijoen hallituksesta, vaan "Mainilan laukauksista". Jussila antaa tälle talvisodan alun aralle kysymykselle miltei keskeisen sijan artikkelissaan.² Jussila toistaa kaikkien ennestään tuntemia faktoja, sekä erityisesti korostaa, että "asianhan pitäisi olla ilman mitään uusia dokumenttejakin selvä kuin pläkki". Syy lienee siinä, että kaikki nämä tapahtumat yhdistyvät mainiosti ja yksinkertaisesti Molotov-Ribbentropin paktiin.³  

        Sallikoon lukija meidänkin tarttua tähän aiheeseen. Mutta toisin kuin arvoisa kollegamme, emme tutki Molotov-Ribbentropin paktia, vaan siirrymme suoraan Suomen ja Neuvostoliiton rajan tapahtumiin 26. marraskuuta 1939. Mutta perustamme arviomme suomalaisiin asiakirjoihin, joita ei aiemmin ole juurikaan tutkittu. Niistä käykin ilmi, että näiden "laukausten" tausta ei ole niin selvä ja yksinkertainen.

        Jos kaikki Mainilan tapahtumia koskevat löydetyt arkistomateriaalit otetaan huomioon, tietojen ristiriitaisuudesta johtuen asian tutkiminen tuottaa huomattavia vaikeuksia. Opponentillemme ominaisia oletuksia ja omatekoisia johtopäätöksiä välttääksemme me perustamme arviomme aiemmin käyttämättömiin tietoihin, jotka auttavat selvemmin ymmärtämään kyseisiä tapahtumia.

        Tiedetään siis, että 26. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton sähkeagenssi TASS:in virallisen tiedotuksen mukaan Karjalan kannaksella Mainilan kylän lähellä ammuttiin tykistöllä useita laukauksia raja-aseman suuntaan, mikä aiheutti ihmisuhreja Punaisen Armeijan joukoissa.⁴ Tämän johdosta Neuvostoliiton hallitus lähetti Suomelle nootin, jossa sanottiin, että laukaukset ammuttiin Suomen puolelta.⁵ Suomi kiisti nämä väitteet jyrkästi. Lähettiläs A. S. Yrjö-Koskisen lausunnon mukaan hän ei saanut Suomesta mitään tietoja asiasta, eikä ymmärtänyt, miten tapahtunut oli voinut olla mahdollista.⁶ Sitten Helsingistä lähetettiin virallinen kirje, jossa sanottiin, että "kyse on tapaturmasta, joka tapahtui Neuvostoliiton puolella suoritettujen harjoitusten tuloksena".⁷

        Osmo Jussila on tietysti aivan oikeassa väittäessään, että suomalais-neuvostoliittolaisen yhteiskomission olisi pitänyt selvittää Mainilan kylän laukaukset.⁸ Tässä ei liioin tarvita suuria löytöjä tai uusien asiakirjojen tutkimista, koska tiedetään, että kahden maan välinen sopimus edellytti selvitystä. Mutta sitä ei kuitenkaan tehty. Miksi näin kävi? Tiedetäänhän, ettei suomalaisella osapuolella ollut mitään epäilyjä asian suhteen. Suomen hallitus itse ehdotti molempien maiden edustajista muodostuneen tutkimuskomission muodostamista.⁹ Neuvostojohto ei kuitenkaan tätä hyväksynyt.¹⁰ Pelättiinkö Neuvostoliitossa tämän komission toimintaa, vai haluttiinko Moskovassa yksinkertaisesti käyttää hyväksi sangen sopivaa ajankohtaa sodan aloittamiseksi?

        Osmo Jussila tarjoaa tässäkin pitkähkön selityksen, joka suurin piirtein rajoittuu siihen, että Neuvostoliitossa pikemminkin pelättiin tätä selvittelyä. Koska "jos Suomi olisi nuo laukaukset ampunut, niin se olisi ollut vähän samaa, kuin jos hiiri olisi yrittänyt puraisemalla norsua jalkaan saada tämän hyökkäämään kimppuunsa".¹¹ Todistukseksi tästä kollegamme ilmoittaa, että "Suomella ei ollut yksinkertaisesti tykistöä sellaisen kantaman päässä".¹² Tämäkään lausunto ei ole tuore, koska 27. marraskuuta 1939 marsalkka C. G. E. Mannerheim, ollessaan Karjalan kannaksella, antoi heti lausunnon lehdistölle. Siinä hän ilmoitti, että venäläisten väitteet Suomen puolelta tehdyistä laukauksista eivät pidä paikkansa, koska suomalaisjoukot eivät olisi voineet ampua, kun kevyt tykistö oli 20 kilometrin päässä ja raskas tykistö 50 päässä rajasta.¹³ Mutta kirjassa Terijoen hallitus: uusien asiakirjojen kertomaa on Osmo Jussilalle epäominaisia tietoja. Yksi suomalaisista sotilasjoukoista oli kuitenkin Mainilan kylän välittömässä läheisyydessä Jäppilän (Simagino) tienoilla, siis vain viiden kilometrin päästä rajasta.¹⁴ Ehkä Jussila on yksinkertaisesti laiminlyönyt nämä tiedot? Ilmeisesti suomalaisten historioitsijoiden olisi helppo tarkistaa tällaiset faktat, mutta sellaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan asiasta ei puhuta. Kuitenkin todisteet tämän sotilasjoukon olemassaolosta neuvostojohto sai heti 30. marraskuuta 1939, kun suomalainen tykistö paljasti itsensä heti sodan alkaessa. Jäppilän suunnasta, samaten kuin Kuokkalankin (Repino) alueelta alettiin heti ampua tykistöllä hyökkääviä neuvostoliittolaisia sotajoukkoja kohti. Tämä tieto liitettiin heti Neuvostoliiton sotilasjohdon operatiivisiin katsauksiin.¹⁵

        Mikä tulee Neuvostoliiton johdon Mainilan kylän läheisyydessä tapahtuneiden laukaisten selvittelystä kieltäytymiseen, ilmeisesti tässä tapauksessa Moskovassa todellakin pidettiin kiirettä. Ja tällainen Neuvostoliiton reaktio oli jo ilmiselvästi merkkinä siitä, että Neuvostoliitto oli päättänyt kiristää välejään Suomen kanssa.

        Tässä tapauksessa, niin tänä päivänä kuin aiemminkin, suurin osa historioitsijoista ja kirjailijoista, samoin kuin herra Osmo Jussilakin, loogisten päätelmien tuloksena päätyy ajatukseen siitä, että Mainilan laukaukset ammuttiin Neuvostoliiton puolelta. Nämä lausunnot pohjautuvat ennen muuta siihen, että tämä välikohtaus olisi ollut hyödyksi vain neuvostojohdolle, joka juuri tuona hetkenä etsi aiheita aloittaa sota Suomea vastaan.

        Luonnollisestikin ei ole mitään järkeä ruveta todistamaan, että neuvostojohto ei ollut kiinnostunut Mainilan tapahtumista. Se oli ilmeistä tuolloin. Joseph Goebbels antoi päiväkirjassaan tapahtuneelle määritelmän "monimutkainen Moskova-Suomi-konflikti". Tätä hän täydensi kuvaavalla lauseella: "Bolševikit väittävät, että suomalaiset ampuivat heidän alueitaan. Hah-hah-haa!"¹⁶ Mutta Osmo Jussila tänä päivänä tarkentaakin, että Mainilan laukaukset olivat Neuvostoliitolta paitsi törkeä, myös kömpelö provokaatio.¹⁷ Jos laukauksille annetaan tällainen merkitys, täytynee huomioida sekin, että ammuttiin niitä tai ei, sota olisi alkanut joka tapauksessa, koska viimeiset käskyt oli annettu Leningradin sotilaspiirin joukoille kolme päivää ennen sodan alkua. Tuolloin Neuvostoliiton sotilasjohdon piti ainoastaan odottaa viimeistä käskyä valtionrajan ylittämisestä.

        Toisaalta ei ole mitään perusteita kiistää, että erilaiset välikohtaukset tällä alueella rajaa eivät olleet mitenkään harvinaisia, vaan niitä tapahtui melko säännöllisesti. On mielenkiintoista, etteivät pelkästään venäläiset aiheuttaneet rajavälikohtauksia. Tuohon aikaan myös suomalaiset rajavartijat ampuivat Neuvostoliiton alueita. Se ei ollut omana aikanaankaan mikään salaisuus, vaikka Osmo Jussila ei asiasta mainitsekaan.

        Viitataan vaikkapa seuraavaan tietoon. Kesken suomalais-neuvostoliittolaisia neuvotteluja 15. lokakuuta 1939 Beloostrovin lähellä Karjalan kannaksella Siestarjoen rautatiesillan varrella Suomen puolelta ammuttiin käsiaseella neuvostoliittolaisia rajavartijoita juuri sillä hetkellä, kun Suomen hallitusdelegaation auto oli palaamassa Moskovasta erään neuvottelukierroksen jälkeen.¹⁸

        Tämä välikohtaus on epäselvä. Tarvittiin selvittelyä ja tutkimuksia, kuten maiden välinen sopimus vaati. Sen tuloksena kävi selväksi, että molemmat osapuolet pysyivät kannassaan. Neuvostoliiton ja Suomen rajavartijaedustajien istunnossa majuri Andrejev esitti Neuvostoliiton version tapahtuneesta. Hän kertoi, että kun Suomen hallitusdelegaatio oli kello 11 saapunut autolla rajalle ja oli "enintään 72 m:n päässä rautatiesillasta, 4–6 miehien ryhmä suomalaisia rajavartijoita, jotka olivat vartiokojun luona, syöksyivät juosten takamaastoon ja samanaikaisesti yksi heistä ampui kaksi vihreätä rakettia", jonka jälkeen "kajahti kahden laukauksen sarja todennäköisesti keveästä konekivääristä rautatielinjan suuntaan SNTL:n alueelle päin". Korostettiin, että "kuulat lensivät 50 m:n päässä sillalta omalla alueellaan olleen Neuvostoliiton rajavartijaryhmän päiden yli".¹⁹

        Tämän version suomalainen osapuoli kiisti heti. Itse tapahtunutta ei kuitenkaan kiistetty, mutta korostettiin, että suomalaiset rajavartijat "Eivät tienneet mitään suomalaisten valtuutettujen tulosta autolla" ja auton saapuessa he yrittivät ottaa yhteyttä omaan johtoonsa puhelimitse, mutta "puhelin oli kuitenkin tällöin epäkunnossa". Kuitenkin "hälytyslaukaukset ammuttiin Suomen päin" ja "luodit eivät olisi voineet lentää SNTL:n rajavartijain päiden yli".²⁰

        Näin ollen, tämä rajavälikohtaus olisi jo silloin voinut edetä selvittelyineen aika pitkälle, koska Neuvostoliiton rajavartioston edustaja väitti sitä "rajaloukkaukseksi".²¹ Näissä olosuhteissa, kun Moskovan neuvottelujen seurauksena neuvostovastainen liikehdintä oli voimakkaasti kasvanut Suomessa, tapahtuma olisi aiheuttanut vakavan konfliktitilanteen. Mutta valtioiden välisten neuvottelujen aikana neuvostojohto ei katsonut tarpeelliseksi käynnistää "rajakiistaa", vaan tyytyi suomalaisjohdolta saatuihin lausuntoihin siitä, että se oli perin tyytymätön omaan rajavartiolaitokseensa.²²

        Mutta neuvostoliittolais-suomalaisten neuvottelujen epäonnistumisen jälkeen tilanne Neuvostoliitossa alkoi hyvin perusteellisesti muuttua. Tästä lähtien Neuvostoliitto käsitteli kaikki rajavälikohtaukset hyvin eri tavalla. Jos oletamme, että Moskova päätti itse inspiroida vastaavia konflikteja, silloin on tärkeätä selvittää, miten tällainen päätöksentekoprosessi neuvostojohdossa tapahtui, ja miten tällaista päätöstä ryhdyttiin toteuttamaan. Looginen päättely ei tässä kohdin riitä historioitsijalle, eikä liioin Neuvostoliiton ja Saksan politiikan keskinäinen vertailu.²³ Tässä tarvitaan konkreettisia todisteita ja niitä vastaavia faktoja.

        Tässä suhteessa vain aiemmin tutkimattomat asiakirjalähteet voivat auttaa tutkijoita. Sellaiset lähteet osoittavat, että jatkossa mahdollisesti sotaan johtavan rajakonfliktin tarpeellisuus otettiin Moskovassa huomioon. Siten esimerkiksi Neuvostoliiton Helsingin-lähettilään V. K. Derevjanskin raportissa, joka lähetettiin V. M. Molotoville 17. marraskuuta, painotettiin, että sillä hetkellä tarvittiin "joukko demonstratiivisia toimenpiteitä". Derevjanski piti esimerkiksi mahdollisena "kiristyneen tilanteen luomista suomalais-neuvostoliittolaisella rajalla", jonka jälkeen "kasvatettaisiin painetta kaikin mahdollisin keinoin diplomaattilinjan kautta".²⁴ Todennäköisesti Moskovassa ajatukset kulkivat samoja raiteita.

        Mitä siis Stalinin kabinetissa Kremlissä tuolloin tapahtui? Siitä on mahdollista tehdä päätelmiä muistelmien ja epäsuorien tietojen perusteella.

        Tässä suhteessa Nikita Hruštšovin muistelmat ovat poikkeuksellisen mielenkiintoiset. Vähän ennen Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan alkua Hruštšov kutsuttiin useamman kerran Stalinin luokse Kremliin. Jälkeenpäin hän kertoi muistelmissaan eräästä tapaamisesta. Jos hänen muistelmiaan luetaan hyvin tarkasti ja verrataan niitä muihin lähteisiin, ilmenee, että Hruštšov pääsi todistamaan tarkkaan ottaen juuri sitä tilannetta, kun Kremlissä tehtiin päätös "rajakohtauksen" järjestämisestä Suomen ja Neuvostoliiton välisellä rajalla. Hruštšov ei kuitenkaan kertonut kuvaamansa episodin tarkkaa ajankohtaa, vaan tyytyi sanomaan, että se tapahtui "lopputalvella vuonna 1939". Hruštšovin mielestä episodi sijoittui talvisodan alkuun.²⁵ Tämä onkin johtanut harhaan hänen muistelmiaan lukeneita tutkijoita.²⁶

        Kun tutkitaan Stalinin työhuoneessa Kremlissä käyneistä henkilöistä laadittua rekisterikirjaa, käy ilmi, että Hruštšovin mainitsema tapaaminen tapahtui ennen sodan alkua, koska Hruštšov ei käynyt Stalinin luona 29. tai 30. marraskuuta.²⁷ Kuusinenkaan ei käynyt Stalinin luona tuolloin²⁸, vaikka Hruštšov väittää, että juuri Kuusinen oli tapaamisessa läsnä.

        Mutta pelkästään se, että Hruštšov kertoi tavanneensa Stalinin luona Kuusisen, auttaa määrittelemään muistelmissa kuvatun tapahtuman ajankohdan tarkasti. Se nimittäin olisi voinut tapahtua vain 24. marraskuuta. Juuri tuona päivänä Hruštšov tapasi Kuusisen Kremlissä ainoan kerran. Lisäksi tapaamisessa olivat läsnä Molotov (Hruštšov mainitsee hänet muistelmissaan), sekä Berija ja Malenkov.²⁹

        Vaikka Hruštšovin muistelmissa onkin puutteellisuuksia, niiden sisällön perusteella voi kuitenkin tehdä päätelmiä tuolloin tapahtuneesta mielipiteiden vaihtoprosessista sekä ymmärtää, mitä Kremlissä oikeastaan tuolla hetkellä tapahtui.

        Käykin selväksi, että Hruštšov meni Stalinin työhuoneeseen juuri sillä hetkellä, kun kysymystä sodan aloittamisesta käsiteltiin, ja Hruštšov oli pelkkä silminnäkijä edellisen tapaamisen jatkumiselle.³⁰ Tästä on osoituksena rekisteri niistä henkilöistä, jotka 24. marraskuuta kävivät Stalinin työhuoneessa. Siitä ilmenee, että Hruštšov kävi siellä huomattavasti myöhemmin kuin muut tapaamiseen osallistuneet, ja näki vain neuvottelujen loppuosan.³¹ Kuitenkin muistelmissaan Hruštšov korostaa selvästi sekä ymmärtäneensä tilanteen heti, että oivaltaneensa, että meneillään oli prosessi "tehdyn päätöksen toteuttamisesta", jossa sovittiin "tykillä ampumisesta".³²

        Jatkossa Hruštšov kertoo muistelmissaan, että hän oli silminnäkijänä, kun Stalin aloitti puhelinneuvottelut, joiden jälkeen tämä ilmoitti, että "tänään se alkaa".³³ Hruštšov tulkitsi tämän tiedoksi sodan aloittamisesta Suomen kanssa. Mutta tätä lausetta voitaisiin tulkita laajemminkin, koska sota ei ollut vielä alkanut, ja ilmeisesti puhuttu liittyi laukauksiin rajalla. Samaan hengenvetoon Hruštšov kirjoitti: "Suoritimme laukaisut… Minä sanon tämän siksi että on olemassa toinenkin versio: suomalaiset ampuivat ensimmäisenä…".³⁴ Jos otetaan huomioon, että tapaamisessa oli läsnä myös sisäasiain kansankomissaari Lavrenti Berija, käykin selväksi, että juuri hänen johtamansa laitoksen piti ilmeisesti toteuttaa 24. marraskuuta kehitelty suunnitelma.³⁵

        On tärkeä mainita, miten kaikki tähän liittyvät toimenpiteet jatkossa suunniteltiin. Tästä Otto Ville Kuusinen on kirjoittanut yksityiskohtaisemmin. Jatkossa henkilökohtaisen keskustelun aikana hän myönsi, että keskusteltaessa rajalla suoritettavien toimenpiteiden kulusta Kuusinen ehdotti neuvostojohdolle ennen muuta sitä, että Suomen kanssa jatketaan diplomaattisia neuvotteluja. Oli juuri Kuusisen idea esittää Helsingille vaatimus suomalaisjoukkojen siirtämisestä poispäin rajalta Karjalan kannaksella 25 kilometriä Viipurin suunnassa. Tätä ehdotusta hän ilmeisesti piti viimeisenä Suomelle esitettävänä vaatimuksena. Hänen sanojensa mukaan "Stalin suostui tähän ehdotukseen".³⁶ Toisin sanoen jo silloin valmisteltiin sodan alkua edeltäneen loppukohtauksen skenaario.

        Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti. Kuten jatkossa väitettiin, 26. marraskuuta noin kello neljä iltapäivällä Moskovan aikaa Mainilan kylän läheisyydessä rajalla kuultiin laukauksia, ja vähän myöhemmin Neuvostoliiton radio tiedotti asiasta. Samanaikaisesti noin kello 21.00 Suomen Moskovan-lähettiläälle toimitettiin Neuvostoliiton vaatimus suomalaisten joukkojen siirtämisestä 20–25 kilometriä poispäin rajalta. Suomalaisdiplomaatin mielestä "esiintymisessä ei [ollut] töykeätä uhkaavaa sävyä"³⁷, vaikka Neuvostoliitto ei ehdottanutkaan tämän rajakohtauksen yhteistä selvittämistä.

        Tästä ilmenee, että kieltäytyminen tapahtumien yhteisen selvittämisen suorittamisesta ja sitä koskeneen suomalaiselta osapuolelta saadun ehdotuksen laiminlyönti tarkoitti vähintäänkin sitä, että suomalaisten oli tunnustettava "syyllisyytensä". Toisaalta pidättäytyminen selvittämästä tapahtumia rajalla osoitti epäilemättä, että neuvostojohto halusi salata jotakin, tai piti yksinkertaisesti kovaa kiirettä.

        Asian monimutkaisuutta lisäsi sekin, että ainoana esitettynä todisteena siitä, että laukaukset todellakin tapahtuivat ja olivat sitä paitsi neuvostoliittolaisten tekemiä, ovat Mainilan alueella toimineiden suomalaisten rajavartijoiden dokumentoidut lausunnot. Heidän "konkreettisissa" raporteissaan, joita lähetettiin pääesikuntaan myöhään illalla (viittä vaille kaksi yöllä) 27. marraskuuta, kerrotaan tykistölaukauksista, jotka tapahtuivat noin kello 14.30 ja 15.00 välillä Neuvostoliiton puolelta. Nämä tiedot eivät kuitenkaan ole täysin riittäviä todistamaan neuvostoliittolaisen tykistön osallisuutta välikohtaukseen.

        Tämän lisäksi Mainilan alueelta tulleisiin raportteihin sisältyvät tiedot, joita suomalaiset rajavartijat lähettivät omalle johdolleen, ovat erittäin epätarkkoja. Niissä sanotaan, että jotkut rajavartijat kuulivat vain yhden "pienen tykin laukauksen", toiset taas kuulivat "noin 5–6 laukausta".³⁸ Näitä ristiriitaisia tietoja esitettiin jatkossa myös eräässä yöllisessä kuulustelussa, jonka suomalaispäällystö järjesti rajamiehilleen. Siinäkin tiedot erosivat toisistaan. Karjalan kannaksen rajavartijaryhmän tuolloinen komentaja eversti K. A. Inkala antoi tehtävän kuulustella kaikki, jotka näkivät ja kuulivat laukaukset, joita 26. marraskuuta tuli "SNTL:n puolelta".³⁹

        Rajavartijoiden kertomuksissa on selviä eroja. Yhteistä on tapahtumien ajankohta – noin kello 14.45 ja 15.00 välillä Suomen aikaa, sekä se, että laukaukset tehtiin joko kranaatinheittimellä tai pienikaliiperisella tykillä. Mutta itse laukausten määrästä ei ole yhtenäistä tietoa, vaan niiden määräksi useimmiten sanottiin 3–4 kpl. Jotkut jopa sanoivat, etteivät laskeneet laukauksia.⁴⁰ Kuvaavaa on sekin, että osa rajavartijoista väitti huomanneensa Neuvostoliiton puolella tuoreita kranaatinjälkiä, mutta "mitään siihen viittaavaa, että paikalla olisi joko kuollut tai haavoittunut, ei näkynyt".⁴¹

        Näiden tietojen perusteella jo kello 10 jälkeen aamulla 27. marraskuuta eversti Inkala lähetti ulkoasiainministeriöön suoritetuista tutkimuksista yleistietoja, joissa painotettiin, että laukaukset tehtiin Neuvostoliiton puolelta, ja tiedot näistä laukauksista sisältyvät 4. raja-aseman rajavartijoiden päiväkirjaan. Sitten viitattiin vieläpä raja-aseman johtajan jyrkkään lausuntoon, että "ei ole mitään mahdollisuuksia olettamukselle että k. o. ammukset olisi ammuttu Suomen puolelta". Tämän lisäksi Inkala kiinnitti huomiota siihenkin, että rajavartijat eivät nähneet tykkiä, jolla kyseiset laukaukset oli tehty, mutta ammuksista oli jäänyt jälkiä.⁴² Kaiken tämän näin ollen piti olla perustana vastaukselle Neuvostoliiton nootista koskien tapahtunutta välikohtausta. Tästä kaikesta havaitsemme, että Osmo Jussilan väite siitä, että "Suomessa tehtiin heti laukausten ampumisen jälkeen perusteellinen tutkimus asiasta"⁴³, ei selvästikään kestä kritiikkiä.

        Tämän lisäksi hiljattain Suomen Sota-arkistosta löytyi vielä yksi raportti, joka lähetettiin Suomen yleisesikuntaan koskien kyseisiä tapahtumia. Siinä kerrottiin, että Mainilan lähellä jo "kello 11.50 venäläiset olivat harjoittelujen yhteydessä suorittaneet kranaattiammuntaa". Tämä raportti lähetettiin johtoportaaseen 26. marraskuuta kello 23.10, siis noin tunti ennen kun tiedot alueen "päälaukaisuista" lähetettiin.⁴⁴ Näitä asiakirjoja tutkiessa herää kysymys: miksi ensimmäisen ja toisen raportin välinen aika on merkityksetön, vaikka niissä kuvattujen laukausten välinen aika oli kolme tuntia?

        Suomalainen tutkija Seppo Isotalo, joka ensimmäisenä löysi tämän uuden asiakirjan, väittää, että tämä olisi voinut tapahtua vain tuloksena siitä, että Suomessa saatiin tietää tapahtuneesta Neuvostoliiton radiolähetyksestä, ja vasta tämän jälkeen rajavartijat lähettivät uusia tietoja, todistaen oikeiksi Moskovan radion lähettävät tiedot laukauksista. Mutta silloin rajavartijoiden olisi pitänyt ehdottomasti korostaa, että laukaukset tehtiin Neuvostoliiton alueelta.

        Kuten Isotalo väittää, Suomen johto tarvitsi uusia tietoja, koska nyt piti todistaa, että venäläiset olivat ampuneet itseään.⁴⁵ Todellisuudessa taas, kuten Isotalo päättelee, aamulla Neuvostoliiton alueella tapahtui vain kranaattiammuntaa, kun taas iltapäivällä 26. marraskuuta "Mainilan laukauksia ei ollut", koska ne olivat Neuvostoliiton johdon keksintö, josta Moskovan radio tiedotti. Helsingissä tilannetta ei selvitetty. Siksi Suomen komento oli operatiivisesti järjestänyt jo uuden tiedotteen jo sen jälkeen, kun rajavartijoita oli kuulusteltu jo yöllä, ja he vain vahvistivat Moskovan radion lähettämät väärät tiedot laukausten tapahtumisesta.⁴⁶ Tuloksena syntyi asiakirjatodisteita, jotka antoivat suomalaisjohdolle mahdollisuuden yhteistutkinnan aikana pohjautuen saatuihin tietoihin kiistää kokonaan tiedot siitä, että laukaukset olisi tehty Suomen puolelta. Ja vaikka tällaiset näkemykset vaativat perusteellista tarkastelua⁴⁷, kuitenkin jo tämä asettaa kyseenalaiseksi Suomen johdon pääargumentin, joka perustuu Suomen rajavartiojoukkojen raportteihin.

        Todisteena tästä versiosta voi jossain määrin olla Suomen ulkoasiainministeriön ja Karjalan kannaksen rajavartioaseman esikunnan sekä Suomen armeijan pääesikunnan puhelinneuvottelujen nauhoitus. Luonnollisestikin Suomen ulkoasiainministeriössä pidettiin kovaa kiirettä, kun tiedot Mainilan kylän läheisyydessä tapahtuneista laukauksista sekä asiaa koskevasta Neuvostoliiton hallituksen nootista saatiin. Heti tämän jälkeen otettiin yhteys Karjalan kannaksen raja-aseman johtoon. Mutta kysymykseen "tiedettiinkö [rajavartioston] esikunnassa mitään venäläisten väittämästä rajavälikohtauksesta" Helsinki sai yllättäen "kieltävän vastauksen". Tämän jälkeen pyydettiin ottamaan tapahtuneesta enemmän selvää, sekä "ilmoittamaan tiedustelujen tuloksesta".⁴⁸

        Suomalaisten rajavartijoiden tiedustelu todellakin jatkui koko 26. ja 27. marraskuuta välisen yön.⁴⁹ Mutta Neuvostoliiton "suomalaisten tykistölaukaus"-väitteen kiistäminen tuli ulkoasiainministeriöön jo tunti ensimmäisen tiedustelun jälkeen. Silloin saapui uusi puhelinsanoma, joka tällä kertaa tuli suoraan pääesikunnasta. Siinä kerrottiin, että sen armeijakunnan esikunnan johto, jonka joukot sijaitsivat Mainilan alueella, raportoi: "Suomen taholta ei ole tehty venäläisten väittämää rajaloukkausta."⁵⁰ Tämän jälkeen heti viidentoista minuutin kuluttua kello 23 pääesikunnasta raportoitiin puhelimitse ulkoasiainministeriöön, että rajavartijoilta oli saapunut uusia tietoja: "Venäläiset ovat suorittaneet tänään 26.11 klo 15.05 kranaatinheitin hävitysammuntoja Mainilan seuduilla. Suomen puolella ei mitään ammuntoja ole ollut."⁵¹ Mutta jos otetaan huomioon, että ensimmäinen perusteellinen raportti tapahtuneesta suomalaisilta rajavartijoilta pääesikuntaan lähetettiin vähän myöhemmin vasta aamuvarhaisella 27. marraskuuta, tästä seuraa, että Suomen armeijan pääesikunnan tiedot olivat hätäisiä. Paitsi että näissä tiedoissa puhutaan kranaatinheittimen eikä tykistön laukauksista, tapahtumien ajankohtaakaan ei ole määritelty kovin tarkasti. Kaikki tämä tietenkin herättää määrättyjä epäilyjä.

    Toisaalta taas, viime aikoina löydetyistä neuvostoliittolaisista arkistomateriaaleista, joita esitetään kirjassa Terijoen hallitus: uusien asiakirjojen kertomaa⁵² käy ilmi, ettei laukauksista raportoitu Neuvostoliiton ylijohdolle tapahtumapaikalta, vaan päinvastoin: Punaisen Armeijan pääesikunta tiedusteli Leningradin sotilaspiirin operatiiviselta päivystäjältä "Mitä provokaatiotulta Suomen puolelta on ammuttu?"⁵³ Selvittelyjen tuloksena kävi ilmi, että jopa 19. jalkaväkiarmeijakunnan esikunnassa, josta osa oli sijoitettu Mainilan läheisyyteen, saatiin tapahtumista tietää vasta Moskovan radion lähetyksestä tuona päivänä kello 21⁵⁴, kun itse laukaukset tapahtuivat TASS:in tietojen mukaan kello 15.45. Tämän ohella kello 22 Moskovaan Leningradin sotilaspiiristä lähetetty operatiivinen raportti sisälsi epämääräisiä tietoja: "Mainilan lähelle sijoitetun joukkoomme ammuttiin tykistöllä Suomen puolelta, on tehty seitsemän laukausta, on kaatuneita ja haavoittuneita, niiden määrää selvitetään."⁵⁵ TASS:in radiolähetyksessä sanottiin hyvin selvästi laukausten uhrien määrä: neljä Punaisen Armeijan sotilasta kaatunut ja yhdeksän haavoittunut. Mutta vieläkään ei tiedetä kaatuneiden neuvostoliittolaisten sotilaiden nimiä, eikä sitä, mihin heidät on haudattu. Kaikki tämä luo tapahtuneesta ristiriitaisen kuvan.

        Edellä esitetystä ilmenee, että huolimatta vanhan neuvostohistorian väitteistä, joiden mukaan rajalaukaukset Mainilan kylän lähellä olivat suomalaista tekoa, on olemassa perusteita uudelle tulkinnalle siitä, että koko tapahtuma oli neuvostojohdon keksintö. Tässä tapauksessa hiljan löydetyt asiakirjat ja dokumentit muuttavat kokonaan lähestymistavan 26. marraskuuta tapahtuneiden laukausten tutkimiseen. Jos aikaisemmin keskeisenä oli kysymys siitä, kenen puolelta laukaukset ammuttiin, nyt tärkein kysymys on, oliko laukauksia ollenkaan olemassa. Mutta vastauksia näihin kysymyksiin voi antaa vain tutkimalla Suomen ja Venäjän arkistoja ja löytämällä aiemmin tutkimattomia asiakirjoja.

Kirjoittaja on historiatieteiden tohtori, professori ja esimies Pietarin valtionyliopiston uuden historian laitoksessa.

Viitteet

1 Jussila O. Neuvostolainen jälkikuva Terijoen hallituksesta // Historiallinen Aikakauskirja, 2001, No 1, s. 107–109.

2 Ibid., s. 108–109.

3 Ibidem.

4 Vnеšnjaja pоlitika SSSR. Sbоrnik dоkumеntоv. T.IV. M., 1946, s. 462.

5 Ulkoasiainministeriön arkisto (jatkossa UM), 109 A 8. Nоta sоvjеtskоgо pravitеlstva, 26.11.1939; 109 A 6. Puhelinsanoma Moskovasta, 26.11.1939 (22.05).

6 Ibidem.

7 Vnеšnjaja pоlitika SSSR. Sbоrnik dоkumеntоv. T. IV, s. 463–464.

8 Jussila O. Op. cit., s. 109.

9 Vnеšnjaja pоlitika SSSR. Sbоrnik dоkumеntоv. T. IV; UM, 109 A 6. Sähke ulkomaan lähetystölle, 27.11.1939 (19.45).

10 UM, 109 A 11. Nоta sоvjеtskоgо pravitеlstva, 28.11.1939.

11 Jussila O. Op. cit., s. 109.

12 Ibidem.

13 Sota-arkisto (jatkossa: SA). T 20733/1. Päämajan sotapäiväkirja, N 1, 27.11.1939.

14 Baryšnikov N., Baryšnikov V. Terijoen hallitus. Uusien asiakirjojen kertomaa. Johan Beckman Institute, Helsinki-Pietari, 2001. S. 28.

15 Rоssiiski gоsudarstvеnnyi arhiv Vоеnnо-Mоrskоgо Flоta, f. r-92, оp. 2, d. 521, l. 1. Оpеrativnaja svоdka štaba 7-i armii, 30.11.1939.

16 Ks.: Ržеvskaja Е. Gеbbеls. Pоrtrеt na fоnе dnеvnika. M., 1994.

17 Jussila O. Op. cit., s. 109.

18 Rоssiiski gоsudarstvеnnyi vоjеnnyi arhiv (jatkossa RGVA), f. 33987, оp. 3, d. 1240, l. 18; Pоgranitšnyjе vоiska SSSR. M., 1970, s. 48; UM, 109, A 8. Jäljennös suomennetusta pöytäkirjasta, 15.10.1939.

19 UM, 109, A 8. Jäljennös suomennetusta pöytäkirjasta, 15.10.1939.

20 Ibidem.

21 Ibid., Puhelinsanoma. 16.10.1939. Kannaksen raja-asiamies, eversti Inkala / Suontausta.

22 Pоgranitšnyjе vоiska SSSR, s. 48.

23 Jussila O. Op. cit., s. 109.

24 AVPRF, f. 06, оp. 1, p. 18, d. 194, l. 18–19. Dоkladnaja zapiska pоlprеda V. Dеrеvjanskоgо, 17. 11.1939.

25 Mеmuary Nikity Sеrgеjеvitša Hruštšova, // Vоprоsy istоrii, 1990, № 7, s. 100.

26 Ks: Sоkоlоv B. V. Tainy finskоi vоiny. M., 2000, s. 28.

27 Ks.: Pоsеtitjеli krеmljovskоgо kabinеta I.V. Stalina // Istоritšеski arhiv, 1995, № 5–56 (57–60), s. 60.

28 Tuolloin Kuusinen ei ollut Moskovassa lainkaan.

29 Pоsеtitjеli krеmljovskоgо kabinеta I.V. Stalina, s. 59.

30 Mеmuary Nikity Sеrgееvitša Hruštšova // Vоprоsy istоrii, 1990, № 7, s. 100.

31 Pоsеtitjеli krеmljovskоgо kabinеta I. V. Stalina, s. 59.

32 Mеmuary Nikity Sеrgееvitša Hruštšеva, s. 100.

33 Ml.

34 Ml.

35 Tähän on olemassa joitakin epäsuoria viitteitä. Esimerkiksi B. V. Sokolov teoksessaan Tainy finskoi voiny (Suomen sodan salaisuudet) esittää kertomuksen neuvostoliittolaisen kenraali Okunevitšin haastattelusta, jossa tämä kertoo, että ollessaan NKVD:n majurina hän yhdessä kahden "ballistiikkaekspertin" kanssa johti 26. marraskuuta vuonna 1939 harjoitteluammuntaa "uusilla salaisilla aseilla" Mainilan läheisyydessä (Sоkоlоv B. V. ml., s. 29).

36 Viitattu lähteessä Sinitsyn Je. T. Rеzidеnt svidеtjеlstvuеt. M., 1996, s. 138–139.

37 UM, 109 A 6. Puhelinsanoma Moskovasta, 26.11.1939 (22.05).

38 Ks. Kun Suomi taisteli. Hels., 1989, s. 15

39 UM, 109, A 6. Kuulustelupöytäkirja tehty 4 Raja K:n toimistossa, 27.11.1939.

40 Ibidem.

41 Ibidem.

42 Ibidem. Puhelinsanoma. UM:lle 27.11.1939 (10.15). Kannaksen raja-asiamies eversti Inkala; Karjalan kannaksen raja-asiamies UM:lle, 27.11.1939.

43 Jussila O. Op. cit., s. 109.

44 SA. Kan. AE, N puh. sanoma, 27.11.39 (A 0101 AKE). Osoituksina aamulla 26. marraskuuta Neuvostoliiton alueella Mainilan läheisyydessä tapahtuneista laukauksista toimivat myös sotavankien kuulusteluprotokollat, joita suomalainen päällystö laati Suuren isänmaallisen sodan aikana sellaisten venäläisten sotavankien kanssa, jotka suorittivat asepalveluaan rajalla kyseisten tapahtumien läheisyydessä syksyllä 1939 (ks.: UM, 109, A 6. Päämaja. Tiedusteluosasto; Kansallisarkisto. Risto Rytin kokoelma. Oikeuskanslian virasto. Päämaja. Tiedusteluosasto. Mainilan laukaukset).

45 Isоtalо S. Vystrеlоv v Mainila nе bylо // 105 dnеi "zimnеi vоiny", s. 43.

46 Ml.

47 Solomeštš I. Suomi, sota ja raja // Carelia. 2001, N 5, s. 102.

48 UM, 109, A 6. Puhelinsanoma: Kannaksen rajavartion esikunta, 26.11.1939 (21.50).

49 Ibid. Puhelinsanoma. UM:lle 27. 11.1939 (10.15). Kannaksen raja-asiamies eversti Inkala.

50 Ibid. Puhelinsanoma. YE:stä 26. 11.1939 (22.45).

51 Ibid. Puhelinsanoma. YE:stä 26. 11.1939 (23.00).

52 Baryšnikov N., Baryšnikov V. Op. cit. S. 28–29.

53 RGVA, f. 37977, оp. 1, d. 261, l. 270.

54 Ml.

55 Ml., d. 303, l. 292.

Näin kun kaikki luvattu hyvä on toteutunut ja lisäksi pääsimme takaamaan myös muiden maiden sijoittajien tappioita, niin hyvältä tuntuu. Kiitos EU, kiitos juhliva eliitti

Arto Luukkasen pamfletissa vakavia asiavirheitä

Dosentti Johan Bäckman Södikan eteisessä menossa dosentti Arto Luukkasen uusimman Venäjä-pamfletin "Suomi Venäjän taskussa" julkistamistilaisuuteen. 

Arvio teoksesta: Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa (pamfletti), Barrikadi-sarja No 20, WSOY, Helsinki.

Tästä "kirjasta" ei muuta kuin vakavat asiavirheet, jotka toin jo esille osallistuessani kirjan tiedotustilaisuuteen. Pamfletit ovat tietysti pamfletteja, mutta asiavirheistä vastaa sekä kirjoittaja että kustantaja, varsinkin jos niissä loukataan ja panetellaan elossa olevia, lähes puolustuskyvyttömiä ihmisiä.

Niinpä herra Luukkanen käsittelee kirjassaan niin sanottua Anton-pojan juttua ja esittää alusta pitäen karkean valheellisia syytöksiä Anton-pojan äitiä Rimma Salosta vastaan. Luukkanen kirjoittaa sivulla 145: ”Kun Antonin äiti ja isä erosivat, huoltajuus määrättiin isälle. Äiti ei ollut paikalla oikeudessa. Myöhemmin äiti hankki pojalle Venäjän kansalaisuuden ja vei lapsen pois Suomesta.” Sivulla 146 Luukkanen kirjoittaa: ”Koska Antonin isä on lapsen yksinhuoltaja, äiti oli tarvinnut viisumihakemukseen isän nimen. Se onnistui vain väärentämällä.” Sivulla 146 Luukkanen väitää, että Venäjällä ”oikeus oli perunut Antonin Venäjän kansallisuuden” (tarkoittanee kansalaisuutta).

Luukkanen maalaa väärillä tiedoillaan perin mielenkiintoisen kuvan Antonin äidistä Rimma Salosesta: venäläinen äiti päätti siepata lapsensa laittomasti Venäjälle menetettyään lapsensa huoltajuuden oikeudenkäynnissä, johon äiti ei edes välittänyt itse osallistua. Luukkanen siis antaa ymmärtää, että äiti olisi ollut erityisen huono: ensin hän halveksi suomalaista oikeutta jättämällä menemättä huoltajuusoikeudenkäyntiinsä, sitten hän menetti huoltajuuden (mikä olisi Suomessa aika harvinaista) ja sen jälkeen vieläpä kaappasi lapsensa Venäjälle, hankki filunkipelillä Venäjän kansalaisuudenkin, puhumattakaan isän nimen ”väärentämisestä” viisumihakemukseen. Juuri tällainen kieron demonin rooli on varattu venäläisille ihmisille Luukkasen russofobisessa pamfletissa, jonka Ilta-Sanomien Arja Paananen aivan oikein luki kokoomuksen mainoksena.

Kokoomusta on syytäkin puolustella, sillä ulkoministeri Stubb on poliittisesti vastuussa Anton-pojan sieppauksesta ja salakuljetuksesta Venäjältä Suomeen suomalaisen diplomaattiauton takakontissa. Venäjän valtionsyyttäjä on nostanut kolmea Suomen kansalaista vastaan syytteet Anton Salosen väkivaltaisesta sieppauksesta Venäjällä ja laittomista rajanylityksistä, mutta Stubb on puolustellut tekoja oikeiksi ja peräti inhimillisiksi. Luukkasen levittämät karkeat valheet Anton-pojan äidin epärehellisyydestä ovat siis stubbilaiselle propagandalle tarpeen.

Tosiasiassa Luukkanen levittää Anton-tapauksesta yksiselitteisen väärää tietoa. Väite siitä että äiti olisi menettänyt lapsen huoltajuuden avioerossa ja vienyt sitten lapsen Venäjälle, on perätön: tosiasiassa Anton syntyi kauan avioeron jälkeen, joten huoltajuutta ei voitu edes käsitellä avioeron yhteydessä. Pariskunta oli sopinut yhteishuoltajuudesta. Äidille oli määrätty Antonin huoltajuus ja asuminen, kun hän matkusti poikansa kanssa Venäjälle täysin laillisesti (ei missään diplomaattiauton takakontissa). Myös väite Venäjän kansalaisuuden hankkimisesta ”myöhemmin” on valhetta, sillä Antonilla oli Venäjän kansalaisuus syntymästä saakka. Sitä paitsi mikään oikeus ei ole voinut perua Anton-pojan Venäjän kansalaisuutta, sillä Venäjän kansalaisuuslain mukaan tuomioistuin ei ole toimivaltainen perumaan kansalaisuutta. Anton Salosen Venäjän kansalaisuutta ei ole peruttu, mikä varmaan olisi selvinnyt helposti vaikkapa googlaamalla Venäjän ulkoministeriön nettisivuja.

Luukkasen vakavin syytös on väite siitä, että Rimma Salonen olisi väärentänyt isän nimen viisumihakemukseen ennen Venäjän matkaa. Syytös on vakava ja johtaisi varmaan kunnianloukkaustuomioon missä tahansa tuomioistuimessa, mutta tässä tapauksessa Luukkasen russofobisena missiona onkin puolustuskyvyttömän venäläisen naisen panetteleminen. Tosiasiassa viisumia hakiessa huoltajuus oli lapsen molemmilla vanhemmilla eikä vain isällä, kuten Luukkanen kirjoittaa virheellisesti jo toistamiseen. Venäjä myönsi Anton Saloselle viisumin laillisin perustein omien lakiensa mukaan, eikä tähän edes kysytty isän allekirjoitusta.

Anton-tapauksen faktojen väärentäminen vastaavat kirjan muutakin sisältöä. Erityisen kyseenalainen on venäläisten maanomistuksia käsittelevä luku, jossa jokainen venäläiselle myyty pahainen tölli leimataan suureksi turvallisuusuhkaksi. Asiatiedot menevät suoraan penkin alle. Venäjän duuman eli parlamentin kansanedustaja Sergei Markov esiintyy muodossa ”Venäjän yhteiskunnallisen kamarin (keskustelukerho!) jäsen, dosentti Sergei Margov” (s. 84). Luukkanen selostaa lisäksi, että Kimmo Rentolan mukaan Jaakko Laakso olisi toiminut Suomessa ”KGB:n kykyjenmetsästäjänä ja rekrytoijana” ja että Laakso itse olisi ollut KGB:n ”kanta-asiakas” (s. 18). No tämänhän Rentolasta voi uskoakin, ja Luukkasen arvostelukyky on ihan samaa tasoa (näillä eväillähän noustaan siis myös professoreiksi). Putinille Luukkanen antaa määreen ”kaikkien mafiosojen päällikkö” (s. 47). Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Antero Eerola on myös nostettu tämän kirjan demoniksi, jonka hirmutekoja seurataan useammallakin sivulla. Varsinaista uutta tietoa kirjassa ei juurikaan ole, vanhoista tiedoista suurin osa on kuluneita ja vääristyneitä. Kataisen ja Häkämiehen sekoiluja selitellään ja puolustellaan pitkäpiimäisesti samalla, kun Luukkasen perivihollista Aleksanteri-instituuttia ja sen kahta Markkua haukutaan pakkomielteisesti. Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, dosentti Markku Kangaspuro on saanut Luukkaselta lempinimen ”Aleksanteri-instituutin johtajan läheinen” (s. 94).

Luukkasta katsellessa herää kysymys, kuka tämän kaiken maksaa. Kirjan ensilehden mukaan valheet on kustantanut Koneen Säätiö, siis Herlinit. Luulisi että kokoomuksen mannekiinilla on parempiakin rahoittajia, mutta ihan hyvä alku tämäkin on. 

JOHAN BÄCKMAN