Suomalainen media on joutunut natsimoodiin. Parhaiten tämä tulee ilmi Suomen Kuvalehden numerossa 12 olleesta toimittaja Matti Simulan tekemästä sotasyyllisyystuomioiden purkamista käsittelevästä jutusta ”Kunniaa ei menetetty”. Toimittaja eläytyy empatialla presidentti Risto Rytin lapsenlapsen, Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimon väitteeseen, että hän törmäsi kouluaikoinaan ”epäasialliseen kohteluun, kun historianopettaja piti hänen isoisäänsä rikollisena”. Hyvä Matti Simula! Risto Ryti oli rikollinen.
Jos poliisi ryhtyy tekemään rikollisesta viatonta, poliisi saa potkut ammattitaidottomana. Hän vie perustan koko poliisin olemassa ololta ja toiminnan uskottavuudelta. Toimittajilla pitää olla yhtä kirkkaana mielessä oikea ja väärä. Toimittajien moraalisen kompassin pitää olla erehtymätön: fasismi, Hitler ja hänen kätyrinsä edustavat pahuutta.
Journalistiliiton olisi aika perustaa kurinpito-osasto epäeettisesti kirjoittavia toimittajia varten. Toimittaja ei voi empatialla puolustaa rikollisia tai antaa heidän sukulaistensa ilman minkäänlaista kritiikkiä pestä esi-isiään puhtaaksi rikoksista. Suomalaisista valtaosa haluaa nähdä Risto Rytin sankarina, mutta median velvollisuus on pitää kiinni Nürnbergin periaatteista eikä tukea puskatuomioistuimia ja sitä, miten kansa haluaisi nähdä asian.
Suomen Kuvalehteä lukiessa ymmärtää, että sekä media että kala mätänevät päästä. Päätoimittaja Tapani Ruokasen pääkirjoitukset ovat pöyristyttävää luettavaa. Esimerkki numero 10 pääkirjoituksesta: ”...kommunistinen Neuvostoliitto ja pahuudessa siihen verrattava natsi-Saksa olivat mahtavia voimakeskittymiä....” Tällainen kirjoittelu vie median uskottavuuden. Kummitteleeko tässä taustalla Yhtyneiden Kuvalehtien omistajien, Karjalan palauttamista ajavien Reenpäiden ääni vai ihanko tässä on Ruokasen oma käsi asialla. Veikkaan jälkimmäistä. He tekevät sen itse.
Journalistiliiton kuuluu tehdä se, mikä on sen vaikutusvallassa. Toimittajille on ryhdyttävä tekemään natsitestejä. Toimittajan natsipitoisuus selvitetään kahdella kysymyksellä: Onko kommunismi ja fasismi mielestänne samanarvoisia ja oliko Neuvostoliitto mielestänne rikollisvaltio? Jos vastaus kysymyksiin on myönteinen, edes toiseen, toimittaja tulee erottaa välittömästi Journalistiliitosta. Antikommunismi, russofobia ja Neuvostoliiton pitäminen rikollisvaltiona oli Hitlerin agendaa. Toimittajat eivät voi olla natseja.
Pelottaa, että natsitestin jälkeen Journalistiliittoon jää vain yksi jäsen, minä.
(Leena Hietanen)
keskiviikko, 31. maaliskuuta 2010
maanantai, 29. maaliskuuta 2010
Terroristit räjäyttivät kaksi pommia tänä aamuna Moskovan metroasemilla
Ks. onnettomuuskuvia tästä linkistä.
Ks. video tästä linkistä (vain yli 18 vuotiaille raakojen kuvien tähden)
Moskovalaisten pyhä viikko - hiljainen viikko - alkoi terroriteolla, joka on yhtä hyvin kristinuskon kuin islamin mukaan ala-arvoinen ja paheksuttava. Itsemurhaterroristit uskoivat ehkä pääsevänsä paratiisiin, mutta he joutuivat helvettiin. Sen enempää Raamatun kuin Koraanin mukaan ei tuollaisella terroriteolla ansaita paikkaa taivaassa tai paratiisissa.
Tällä terroriteolla on myös kauhistuttava suomalainen "aksentti" Kavkaz-keskuksen -sivuston ja muun tuen tähden. Kauheuden huippuna on, että terroristien marttyyriutta ihannoiva taho on järjestämässä Helsinkiin Venäjän suurlähetystöä vastaan jopa mielenosoitusta muiden suomalaisten tahojen kanssa!
Naiset itsemurhaterroristeina 29.3.2010
Terroristit räjäyttivät kaksi pommia tänä aamuna pahimpaan ruuhka-aikaan Moskovan metro-asemilla ”Kulttuuripuisto” («Парк Культуры») ja ”Lubjanka” (Lubyanka; «Лубянка»). Yhteensä kuolleita on lähes 40. Kello 7:56 Moskovan aikaa (kello 6:56 Suomen aikaa) Sokolnikin linjan metrojuna saapui Lubjankan asemalle. Metrovaunun toisessa vaunussa tapahtui räjäytys: kuolleita on 23 henkilöä, kuolleista 11 oli metrolaiturilta. 18 henkilöä haavoittui vakavasti (Hätätilaministeriön ilmoitus kello 10:14 Moskovan aikaa [9:14 Suomen aikaa]). Kuolleiden määrä olisi voinut olla suurempi, jos juna ei olisi jo saapunut laiturille. Joidenkin teorioiden mukaan räjähtänyt pommi oli kassissa. Asemalla on tällä hetkellä yli 30 ambulanssia. Ilmeisemmin pommin räjäyttäjät, itsemurhaterroristit, olivat molemmissa tapauksissa naisia. Molemmat räjähteet olivat kooltaan 2 kg TNT.
Vain hetkeä myöhemmin klo 8:39 Moskovan aikaa (kello 7:39 Suomen aikaa) myös Kulttuuripuiston metroasemalla räjäytettiin pommi. Myös tämä räjähdys tapahtui junassa. Lisäksi asemalta löytyi räjähdevyö, joka ei kuitenkaan räjähtänyt. Vahingot olisivat olleet huomattavasti pahemmat, jos tämä toinenkin vyö olisi räjähtänyt. Valvontakameroiden mukaan tämä terroristinainen oli Kaukasian tyyppinen kasvoiltaan, iältään vain. 18-20 vuotta. Interfaxin tietojen mukaan 12 ihmistä kuoli ja ainakin 15 loukkaantui. Näiden tärkeillä metrolinjoilla tehtyjen terroritekojen tähden Moskovan keskustan liikenne on nyt lähes halvaantunut. Moskovan pormestari Juri Lužkov (Юрий Лужков) ilmoitti, että räjäytykset olivat nimenomaisesti terrori-iskuja. Venäjän valtakunnansyyttäjä Juri Tšaika (Юрий Чайка) on ilmoittanut ottavansa henkilökohtaisen vastuun rikoksen esitutkinnan johtamisesta. Valtakunnan syyttäjän kello 11:24 (Suomen aikaa 10:24) tiedotteen mukaan kuolleiden määrä oli yhteensä 37 henkilöä, täten Lubjankan aseman 23 kuolleen ja Kulttuuripuiston 12 kuolleen lisäksi kaksi kuollutta olivat nämä itsemurhaterroristit). Kello 9:41 Moskovan aikaa (kello 8:41 Suomen aikaa) turvallisuuspalvelu ilmoitti, että räjäytykset olivat terroritekoja.
Tšetšenian johtaja Ramzan Kadyrov (Рамзан Кадыров) sanoi, ettei terroristilla ole kansallisuutta, vaan kaikkien tulee osallistua terroristien vastustamiseen riippumatta tämän uskonnosta tai ihonväristä tai kansallisuudesta. "Tämä kipumme on yhteinen Venäjän kanssa. Meidän on yhdessä parannettava tämä haava. Olemme taistelleet ja yhä jatkamme taistelua yhdessä tätä vitsausta vastaan voidaksemme tukea kansalaisia. Tuemme valtiollista koskemattomuutta ja järjestystä ja rauhaa". Venäjän Nato-edustaja Dmitri Rogozin kertoi Naton tarjonneen Venäjälle suurlähettilästason konferenssia huhtikuun 20. päivälle: konferenssissa käsiteltäisiin yhteistoimia terrorismin vastustamiseksi.
Poliisi on kiistänyt kello 9:38 (Suomen aikaa kello 8:38) kolmannen ja neljännen terrori-iskun Prospekt Miran ja Begovajan (”lenkkeily”, "Беговая") metroasemalle, vaikka tällaisia tietoja on levinnyt uutisissa. Huhu perustuu siihen, että terroristi oli itse luvannut ennen räjäytystä kolmen aseman räjäytyksen. Pietarissa suljettiin kolme metroasemaa ("Невский проспект" , "Площадь Восстания" и "Гостиный двор") terroriuhan tähden. Terroriteon kohteiksi joutuneille metroasemille Moskovassa kerääntyi radiokanavan ”Moskovan ääni” ("Эхо Москвы") yli puolimiljoonaa ihmistä (Suomen aikaa 9:28).
Lubjanka on erityisen tunnettu jokaisen venäläisen parissa siitä, että siellä on FSB:n päämaja. Jo Neuvostoliiton syntymästä alkaen paikalla ovat olleet Tšeka ja NKVD, kunnes Andropovin aikakaudella viimeisteltiin KGB:n ja nykyisen FSB:n päämajan arkkitehtoninen kokonaisuus.
Terroristit ovat terroristeja, eivät marttyyreita
Terroristit eivät ole vapaustaistelijoita tai ihmisoikeustaistelijoita. He ovat brutaaleja terroristeja, joiden tulee saada tuomio rikoksistaan. Yhtä hyvin tulee myös terroristien rahoittajien ja värväreiden saada rangaistuksensa. Kuvernööri Valentina Matvienko kutsui Moskovan metroaseman räjäyksiä "kammottavaksi rikokseksi. Se on rikos täysin syyttömiä rauhanomaisia ihmisiä vastaan, jotka matkustivat töihinsä metrolla. Terroriteot ovat voineet tehdä vain todelliset hirviöt. Syylliset on löydettävä ja heidän on kärsittävä ankarat rangaistukset tästä kauhistuttavasta teosta".
On syytä muistaa, että vasta edellisten päivien ja viikkojen aikana olivat Venäjän oikeuslaitos ja turvallisuuspalvelu saavuttaneet erinomaiset voitot, kun tuomionsa saivat Gruusian hyväksi vakoilleet muutamat henkilöt. Sinänsä on kaunista ja ehdottoman sopivaa, että Georgian presidentti Mihail Saakashvili tuomitsi tämän päivän terroriteon, vaikka hänen vasen kätensä ei tiedä, mitä oikea tekee . ja päinvastoin. Lisäksi terroristiryhmien johtajia on onnistuneesti kukistettu viime viikkojen aikana, kuten Anzor Astemirov, Salambek Akhmadov, Abu Khaled (Анзор Астемиров, Саламбек Ахмадов, Абу Халед). Juuri tämä ryhmä oli aiemmin ilmoittanut, että terroritekoja laajennetaan taas laajemmalle aluetta Venäjää, ml. Moskovaan. Duuman duuman turvallisuusasioiden komitean varapuheenjohtaja Gennadi Gudkov (Геннадий Гудков) sanoi 99% varmana, että tämän päivän terrori-iskuista vastuussa ovat Kaukasian terroristit. Al Jazeera -arabiankielinen TV-kanava liittyy venäläisen analyytikon Alexander Pikajevin päätelmään, että terroriteosta ovat vastuussa Kaukasian terroristit. ”Tšetšenian ja Ingušian terroristit”, jotka eivät suinkaan tosisiallisesti edusta alueen väestöä, saavat toiminnalleen tukea ulkomailta, ennen kaikkea Gruusiasta (Georgiasta), kuten Mohmad Shabaanin (Mohammad Shabaan, Мухаммад Шабаан) eli Seif Islamin (Сейф Ислам) ja Ramzan Turkoshvilin (Рамзан Туркошвили), ”turkiskauppiaitten” Gely Kuledzhishvilin ja Gocha Jincharadzen sekä Suliko Sharikadzen ja Koban Akhvledianin yhteydet gruusialaisrahoitukseen osoittavat karmealla tavalla. Terroritekoa pidetään Pohjois-Kaukasian terroristien kostona. Toki muutkin ovat käyttäytyneet aiemmin häiritsevästi erityisesti Lubjankan alueella: Urmuntiasta kotoisin oleva Vladimir Širokov (Владимир Широков)uhkasi räjäyttää pommin Lubjankan FSB:n päämajaa vastaan, jos ei saa tavata presidentti Vladimir Putinia. Auton takakontista löytyi kuitenkin pelkästään sementtiä. Mies sairasti skitsofreeniaa. Hänet saatettiin pakkohoitoon. Tämän päivän tapaus on kuitenkin osoitus vakavasta ja suunnitellusta terrorien hyökkäyksestä: hyökkäykset tapahtuivat ruuhka-aikaan kahdella eri asemalla. Ilmeisesti räjähteet laukaistiin matkapuhelimella.
KavKaz Center julisti itsemurhaterroristit marttyyreiksi
Kaukasian terroristeja sympatiseeraava nettisivusto KavKaz Center kertoo Moskovan metroaseman järkyttävistä tapahtumista. Surullista ja kauheaa, että Suomi-Tshetshenia -seura ry puolestaan sympatiseeraa mainittua Kaukasian keskusta. Metroaseman tapahtumat kuvattiin aluksi virallisten tietojen valossa, mutta Kavkaz-sivustolla on myös pari viikkoa aikaisemmin - kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3.2010 - julkaistu järkyttävä Jumalan vihan julistus, videohaastattelu (19.02.2010). Haastattelussa "Kaukasian emiraattia" (Kaukasian Emiirikunta) perustava, itsensä emiiriksi kutsuva Dokka Abu Usman (Докка Абу Усман; Умаров Докку Хамадович) julistaa "vapauttavansa" Krasnodarin, Astrahanin ja Volgan alueet. Hän moittii niitä muslimeja, jotka ovat menettäneet uskonsa Islamin suuruuteen. Lisäksi hän moittii ankarasti kaikkia "Putinin koiria". Hän lupaa, että Jumala antaa taistelijoille palkinnoksi paratiisin: tuossa hengessä hän kehottaa Jihadiin. 28.12.2009 Dokka Abu Usman julisti uhkaavasti Jama'at sharia -sivustolla (josta on myös linkki Kavkaz Centerin sivulle), että Nevski Express on vasta alkusoitto uusille terroriteoille. 20.9.2007 Jama'at sharia -sivustolla on uskonnollista selitystä terroristitekojen puolesta, otsikkona "marttyyrien veri - muslimien voiton merkki". Myös Imarat Kavkaz -sivusto katsoo Putinin syylliseksi terroritekoihin, koska Putinin johdolla on vastustettu emiirikunnan syntyä: tämäkään sivusto ei osoita mitään myötätuntoa junassa kuolleiden ihmisten tähden. Sivusto antaa ikään kuin "islamilaisen" selityksen sille, että marttyyrit ovat huutaneet taisteluhuudon "Allahu akbar!" ja että Venäjä on joutunut nyt Kaikkivaltiaan (سبحانه و تعالى) vihan kohteeksi. "Hengellinen" selitys terroriteolle päättyy taistelukehotukseen: "Meillä ei ole nyt muuta vaihtoehtoa: olla Venäjän orja tai olla Jumalan palvelija (سبحانه و تعالى)!"
Pitäisi olla selvää, ettei Dokka Usman (Dokka Umarovin) kaltaiset tyypit kykene rakentaa demokraattista yhteiskuntaa, heidän käsiinsä ei voi antaa valtioiden rakentamista. Venäjän rikoslaki ankarimpien tuomioidensa mukaisesti on oikea tapa osoittaa tämän kaltaisille terroristeille heidän yhteiskunnallinen vaikutusmahdollisuutensa (sen loppuminen lopullisesti). Olen kirjoittanut sekä väitöskirjassani että blogissani toistuvasti terroristin mielenlaadusta, jolle on tutkitusti hyvin tyypillistä em. lainauksen kaltainen ajattelu: vain kaksi vaihtoehto, Jumalan puolella taistelija tai luopioiden orja. Nevski Express -terroriteon yhtyedessä viittasin Turkissa toimivan Naton terrorismin vastaisen tutkimuskeskuksen, Center of Excellence – Defence Against Terrorism, tutkimukseen, jossa ko. piirre tuli toistuvasti esille yhdessä useiden rekrytointiin ja rahoitukseeen liittyvien yhtäläisyyksien kanssa.
Päivän kuluessa KavKaz -keskuksen sivulle ilmestyi hyvin parjaava kirjoitus päällimmäiseksi uutiseksi. Sen mukaan venäläiset nyt syyttävät Putinia näistä terroriteoista. Venäjän salainen palvelus (FSB) olisi aiheuttanut terroriteot, jotta voisi kiristää kansaa. "Nyt on yhä selvempää, että totuuden hetki on tullut venäläiselle yhteiskunnalle", uhkailee sivusto, jonka mukaan terroritekojen syyllinen olisikin pääministeri V. Putin! Syyllisyys muka selittäisi "Putinin hysterian", kun Putin reagoi terroritekoon. Mainitun sivuston viestintä ennen ja jälkeen terroritekojen herättää vähintäänkin epäilyjä. Kaksi päivää ennen terroritekoa - Jama'at sharia -sivusto julisti Putinin Venäjän viimeiseksi myytiksi, joka olisi myös erittäin vaarallinen yhteiskunnalle, mutta yhteiskunta säilyisi enää tämän ohuen langan varassa. "Putin on yhteiskunnan julkinen myytti", sivusto uhoaa, mikä muun informaation kanssa antaa syytä epäillä, että nämä tahot ovat suunnitelleet tämän aamun metroiskun jälkeen sntyvän uusia terroritekoja.
Sivusto viittaa ihmisoikeusaktivistiksi nimittämänsä Juli Rybakovin (Юлий Рыбаков) lausuntoon, jonka mukaan Putinin Kaukasian toimet ovat räjäytysten syynä. Rybakov kantaa venäläiseen tapaan komeita titteleitä ihmisoikeuskomiteoiden johtajana, mutta sitä hän on merkillien Jablako ("Яблоко") -puolueen puitteissa. Puolue on ollut mukana myös Toinen Venäjä -liikkeessä, jonka tarkoituksena on Venäjän yhtenäisyyden hajottaminen. Samassa yhteydessä KavKaz -terroristisivusto viittaa Amnesty Internationalin lausuntoon toisesta yhteydestä, jossa Amnesty kaataa syyt Venäjän hallituksen ja aluen viranomaisten niskoille: "Tšetšenian viranomaiset yhä edelleen pelottelevat ja vainoavat ihmisoikeuksien puolustajia ja niitä, jotka hakevat oikeutta vääryyttä vastaan. Monet ovat joutuneet lähtemään maasta, koska heidän elämäänsä on uhattu." Sivusto ei kutsu räjäytyksen tehneitä naisia terroristeiksi, vaan "marttyyreksi", joiden tehtävänä oli hyökätä Venäjän valtioterrorismia vastaan. Tosiasiassa kansainvälinen Amnesty International tuomitsi ilman mitään varauksia terroristien pirulliset hyökkäykset siviilejä vastaan.
Suomalaisilta kadonnut kyky kunnioittaa kansan surua?
Yhtä kauhealla linjalla kuin KavKaz Center (Кавказ-центр) ja ko. sivuston irrallinen Amnesty-viittaus, jatkavat myös suomalaiset terroristiemot, jotka hautovat Suomessa uusia terroristimunia. Heidi Hautalan ja Mikael Storsjön paimentama Russofobia - sorry, se oli Finrusforum - yhdessä Suomen Amnestyn kanssa järjestävät 31.3. mielenosoituksen Venäjän suurlähetystöä vastaan vaatien kokoontumisvapautta Venäjälle. Voidaan jopa epäillä, että tiesikö Finrusforumin vetäjät jo etukäteen maanantain terroriteosta? Vaikuttaisi siltä, koska Storsjön suhde terroristipomoon on ammatillisen läheinen.Erkki Tuomiojan ja Suojelupoliisin aktiivisuuden tuloksena Storsjön (Микаэль Стурше) terrorismia tukeva sivusto suljettiin Suomessa, vaikka Kimmo Sasi protestoi sulkemista eduskunnassa kirjallisella kyselyllä. Sittemmin Storsjö avasi sivuston uudestaan! Lisäksi hän oli siirtänyt sivuston Ruotsiin. Tämä tyyppi on siis Hautalan johtamassa Finrusforumissa hallituksen jäsen, järjestämässä keskiviikkona mielenosoitusta Venäjää vastaan! Jopa Hesari ihmetteli lempeästi Storsjön roolia: "Kavkaz Centerin toiminnasta vastaa suomalainen liikemies ja kansalaisaktiivi Mikael Storsjö. Sivuston palvelimet toimivat Ruotsissa, Suomessa ja Liettuassa. Storsjö myöntää, että sananvapauden puolustajalle voi koitua moraalisia ongelmia, jos on annettava puheenvuoro sille, joka syyllistyy terrori-iskuun siviilikohteeseen. "Mutta toisaalta siellä [Kaukasiassa] tehdään vielä sata ja tuhat kertaa pahempia tekoja. Siellähän on sotatila", Storsjö huomauttaa" Storsjö hoitaa Kavkaz Centerin toimintaa, jonka kautta juuri mainittu Dokka Usman (Dokka Umarovin) julistaa pyhää sotaa Venäjälle ja jonka kautta terroristijärjestö metroiskun jälkeen julisti itsemurhanaiset marttyyreiksi! Storsjö on lähtöisin seurakunnastani Fiskarsin alueelta, mutta joku vuosi sitten hän kertoi Turun Sanomien haastattelussa, että hänen piti muuttaa pois Pohjasta, koska siellä oli joka nurkassa kommunisteja. Storsjö on löytänyt ystävänsä Finrusforumin tyypeistä ja Kaukasian terroristeista. Storsjö kertoi toukokuussa 2005 Turun Sanomien haastattelussa, että hän kerää rahaa ”Kaukasialaisen tiedonvälityksen tuelle” ja Kavkaz Centerin tukemiseen. Lopulta rahat menevät tšetšeenikapinallisille.
Suomen valtion johdon, presidentin, pääministerin ja ulkoministerin yhdessä Suojelupoliisin kanssa, pitäisi puuttua tällaisen terroristihautomoon, jota suomalainen hoitaa.
Suomen Amnesty on merkillinen russofobinen poikkeus Amnestyn suhteellisen vakavasta suhtautumisesta kansainvälisesti. Mukana on keskiviikkona koko joukko suomalaisia eturivin russofobeja aina alkaen Suomen Pen -russofobitoimittajista. Nämä eivät sadistisissa tunteissaan osaa kunnioittaa räjäytettyjä ruumiitakaan, vaan päättävät räjäyttää myös uutispommin Venäjää vastustavalla mielenosoituksellaan. Soitin Minna Rajamäelle, joka informoi mielenosoituksesta, mutta hän ei osannut sanoa, milloin Amnesty järjestäisi yhdessä Finrusforumin kanssa mielenosoituksen Suomessa ilmenevän russofobian uhrien - koulu- ja työpaikkakiusaamisesta yms. kärsivien ihmisten - puolesta Suomessa.
Valitettavasti suomalaisena rauhan miehenä on todettava, että Abdullah Tammen kanssa saamiemme tietojen mukaan myös Suomessa tietyt henkilöt saavat rekrytoida ja sponsoroida terrorismia aivan liian vapaasti yhä edelleen. Voimme rukoilla rauhallisen tulevaisuutemme puolesta, jottei vastaavia iskuja koettaisi Suomessa. Venäläinen Margetgid-nettikanava kysyy 22.3.2010 osuvasti otsikossa, "onko suomalaisiin tarttunut gruusialainen hysteriä" (Фины заразились грузинской истерикой?). Otsikko on linkki Аргументы и факты -lehden 22.3.2010 juttuun, jossa kerrotaan suomalaisesta tavasta seurata päivä päivältä talvisodan tapahtumia. Lisäksi muistetaan Helsingin Sanomien typeryyttä kuvitella, miten hyökkäys tapahtuisi vuonna 2010. Syntynyttä paniikkia kuvaillaan suomalaisessa lehdessä seikkaperäisesti, kunnes Lännestä Suomi saa ehkä jotain apua. Hesari julkaisi artikkelinsa 10.3.2010, vain kaksi päivää aiemmin kuin Georgian TV julkaisi pöyristyttävän väitteen, että Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Suomessa liian hyväksytty Venäjä-vihamielisyys tekee valitettavasti silmät sameiksi, jotta näkisimme selvästi, miten tämä vihamielisyys antaa myös tukea Moskovan metrossa ihmisiä tappavalle julmuudelle.
Ria Novosti on julkaissut sairaalahoitoon joutuneiden 64 uhrin nimet ja iät. Nämä vakavasti loukkaantuneet ovat 18 ikävuodesta 61 ikävuoteen, joku on tunnistamaton.
Ps. 31.3.2010.
Tänään KavKaz-center sijoitti YouTubeen tunnustuksen, joka on nauhoitettu terrori-iskun päivänä 29.3.2010. Dokku Abu Usman (Докку Абу Усман)kertoo videossa, että hän määräsi terrori-iskut Moskovan metroasemille. Näyttää siltä, että kirjoitukseni reilu tunti terrori-iskun jälkeen ja päivän kuluessa sattui oikeaan osoitteeseen
Dokku Abu Usman, Kavkaz Center 31.3.2010:
Kysymys kuuluu, miten muutamat suomalaiset voivat olla sellaisia hirviöitä, että antavat tällaisille terrorisjohtajille kunnian.
KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/
sunnuntai, 28. maaliskuuta 2010
Vuosi Arnold Meren kuolemasta
Eilen tuli kuluneeksi vuosi Neuvostoliiton sankari Arnold Meren kuolemasta. Meri on kansainvälisesti tunnetuin eestiläinen sotasankari. Hänelle annettiin Neuvostoliiton korkein sotilaallinen ansiomerkki puolustustaistelussa osoitetusta urheudesta ja sankaruudesta. Meri puolusti heinäkuussa 1941 esikuntaansa fasisteja vastaan eikä luopunut, vaikka haavoittui neljä kertaa. Hän ei ollut aikeissa antautua, sillä viimeisen luodin hän säilytti itseään varten. Meri oli myös silminnäkijänä Eestin kansan suurelle vallankumoukselle kesällä 1940, kun maa vapautui ja liittyi Neuvostoliittoon. Arnold Meri kertoi, miten Tallinnan kadut olivat täynnänsä hurraavaa väkeä, joka toivotti demokratian tervetulleeksi vastustaen Pätsin diktatuuria ja Hitleriä. Meri teki Virossa mahtavan poliittisen uran ja toimi mm. Viroon suuntautuvan massaturismin alkuunpanijana 1960-luvulla. Viime vuosinaan Meri joutui Viron apartheid-diktatuurin hyökkäysten kohteeksi: häntä syytettiin "kansanmurhasta" Viron suojelupoliisin kapon järjestämässä näytösoikeudenkäynnissä. Eilen Merta muisteltiin Tallinnassa hautausmaalla ja lukuisissa muistotilaisuuksissa. Meren haudalla julkistettiin myös uusi Viron antifasistisen komitean muistomitali, jonka etupuolelle on ikuistettu Arnold Meren kuva ja kääntöpuolelle pronssisoturi. Muistelijat sanoivat, että Meren kuoleman jälkeen kuluvana vuonna asiat ovat menneet Viron kannalta huonompaan suuntaan. Samalla muistutettiin Arnold Meren antaman esimerkin tärkeydestä: on jatkettava fasismin vastaista taistelua ihmisoikeuksien puolesta.
Arnold Meren kuoleman ensimmäisen vuosipäivän muistoseminaari Tallinnassa perjantaina. Vasemmalla istuu Arnold Meren lapsenlapsi Nastja.
Arnold Meren hauta eilen Tallinnassa kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä.
Viron antifasistisen komitean eilen julkistetun Arnold Meri -muistomitalin kääntöpuoli.
Arnold Meren haudalla lausuttuja muistosanoja videolla:
perjantai, 26. maaliskuuta 2010
Tervetuloa helvettiin: arvio Inna Latiševan kirjasta "Ryssänä Suomessa" (Otava 2010)
Venäläinen Inna Latiševa on kirjoittanut kirjan elämästään Suomessa. Omaelämäkerrallinen teos ilmestyi viime viikolla Otavan kustantamana. Nimeltään kirja on "Ryssänä Suomessa - Vieras väärästä maasta".
Latiševan oma tytär joutui syömään masennuslääkkeitä teini-ikäisenä, mutta pääsi sentään pois Suomesta. Nykyisn tyttö alkaa aina itkeä, kun joku puhuu Suomesta. Latiševa itse alkaa itkeä kuullessaan jonkun puhuvan suomea.
Suomalaiset ovat eteviä viinanjuonnin ohella lähinnä vain kateudessa ja lähimmäisten sadistisessa kiusaamisessa, Latiševa on huomannut. Jos jollakin on vähänkin valtaa toiseen, hän aloittaa heti piinaamisen.
Toisessa firmassa Latiševa tutustui suomalaiseen korruptioon. Firma on jollakin käsittämättömällä tavalla pienen klikin hallussa, joka pumppasi rahaa omiin tarpeisiinsa. Itse firma ja sen tilinpito olivat Latiševan mukaan "kehitysmaatasolla", esimerkiksi niin sanottu kirjanpito oli vielä markoissa, vaikka eurot olivat olleet vuosia käytössä. Hänet oli etevänä ihmisenä palkattu nostamaan firma suosta edes jollakin tavalla, mutta konsernijohtajan venäläisyys pidettiin kuitenkin piilossa, jotta asiakkaat eivät loukkaannu ja jotta firman arvo ei laske. Lopuksi hänelle annettiin kylmästi kenkää.
Firmassa valitettiin siitä, että Latiševa oli puhunut kerran venäjää venäläisen sihteerinsä kanssa.
Myös Latiševan asuintalon arvo laski sen jälkeen, kun huhu venäläisistä asukkaista levisi. Tosiasiassa talossa ei asunut muita venäläisiä kuin Latiševa. Hississä Latiševa muisti aina olla puhumatta venäjää.
Kun Latiševa etsi vuokra-asuntoa, tarjous peruttiin kun kuultiin hakijan venäläisyydestä.
Viha näkyi myös siten, että ympärillä olevat ihmiset halusivat Latiševan epäonnistuvan. "Tunsin käveleväni miinakentällä."
Suomalaisia yhdistää myös pukeutumisen mauttomuus ja tyylittömyys sekä sairaalloiset harrastukset, kuten oman kodin sisustaminen pienillä matkamuistoelefanteilla. Eräästä suomalaisesta naisystävästään Latiševa mainitsee, ettei tämä muutamasta liikakilostaan huolimatta suostunut pukeutumaan muuta kuin rumentaviin tiukkoihin asuihin. Itse vaateet olivat tietysti kalleinta merkkiä. "Hän uskoi aina näyttävänsä hyvältä ja uskoi omistavansa täydellisen ryylitajun."
Suomalaiset haluavat vain jotakin kummallista "menestystä", mutta kuten Latiševa kirjoittaa, sillä ei ole paljonkaan väliä, kirjoitetaanko hautakiveen, että "tässä lepää tämän hautausmaan menestyksekkäin ihminen".
Latiševa kuuli suomalaisilta lääkäreiltä sairastavansa syöpää. Mitään kunnon diagnoosia ei kuitenkaan koskaan annettu, ja pitkän henkisen piinan jälkeen lääkärit ilmoittivat, että syöpää ei olekaan.
Kysymys on lopulta vain siitä, että "suomalaiset eivät tarvitse ystäviä".
Kirjansa viimeisillä sivuilla Latiševa kirjoittaa: "Minä olen VENÄLÄINEN ja ylpeä siitä."
Latiševa muutti Leningradista Suomeen naimisiin kolmikymppisenä ja oma tytär tuli pian perässä. Jotain toistakymmentä vuotta myöhemmin Latiševa muutti ulkomaille. Hän asuu nyt Espanjassa.
Latiševa kertoo murhaavan rehellisesti totuuden Suomesta. Suomessa ei hänen mukaansa tunneta sellaisia käsitteitä kuin ystävä, juhlat tai onni. "Ihmiset eivät osaa olla onnellisia", Latiševa kirjoittaa. Hän kertoo tunteneensa Suomessa olonsa "epämukavaksi ja epävarmaksi alusta asti". Suomessa hän oppi sen, mitä yksinäisyys ja masennus tarkoittavat. Sellaisia ei taas Venäjällä tunneta. "Ystäväksi" Suomessa saatetaan Latiševan mukaan kutsua henkilöä, jonka tapaa ehkä vain kerran kahdessa vuodessa.
Heti Suomeen saavuttua tuleva aviomies "Pekka" ("peka" tarkoittaa venäjäksi suurin piirtein samaa kuin "mulkku" suomeksi) ilmoitti, että täällä ei sitten puhuta venäjää. Kiinnostavaa kyllä suomeakaan ei saanut puhua, sillä venäläisillä suomen puhujilla on voimakas aksentti. Venäläisyys piti siis piilottaa ja hävittää. Latiševan aviomies ilmoitti, että "venäläisiä kohdellaan Suomessa kuin toisen luokan kansalaisia" ja että tulevan vaimon oli syytä "puhua vain englantia".
Latiševa kuuli monesta arkielämän apartheidin ilmenemismuodosta. Asiakkaat peruuttivat ajan kuultuaan hammaslääkärinsä venäläisyydestä. Kun kampaaja avasi suunsa ja puhui suomea venäläisellä korostuksella, asiakkaat siirtyivät muualle. Monet venäläiset vanhemmat haluavat itse häivyttää lastensa venäläisyyden puhumalla esimerkiksi englantia.
Latiševa itse kertoo, että hänen oma pikku poikansa alkoi vartuttuaan hävetä äitinsä venäläisyyttä ja rukoillen pyysi, ettei äiti puhuisi hänelle koskaan venäjää. Lapsi myös toivoi, ettei äiti ilmaisisi mitään lämpimiä tunteitakaan häntä kohtaan. "Suomalaiselle on normaalia olla näyttämättä tunteita - tai ehkä olla kokonaan niitä ilman", Latiševa kirjoittaa.
Venäläisten kohtelua Latiševa vertaa natsien juutalaisvainoihin, eikä aiheetta. Itse asiassa tilanne Suomessa on jossakin määrin pahempi kuin natseilla. Suomessa venäläisiä piinataan ja vainotaan kaikkialla. Juutalaisia sentään jouku piilotteli ja suojeli. Ennen kaikkea juutalaiset saivat ja saavat paljon sympatiaa ja heltä pyydetään anteeksi. Juutalaisia vainonneet rikolliset tuomitaan, osa heistä on hirtetty. Venäläisten kiusaajat sen sijaan istuvat yhteiskunnassa parhailla paikoilla.
Eräs Suomen ikävä piirre on arkkitehtuurin rumuus, Latiševa kirjoittaa, "harmaita taloja ilman minkäänlaista arkkitehtonista monimuotoisuutta". Sekin on tietynlaista henkistä väkivaltaa, joka lisää ihmisten masennusta ja varmaan itsemurhiakin.
Kuten monet muutkin ihmiset, Latiševa tunsi itsensä aikanaan Neuvostoliitossa ja Venäjälläkin onnelliseksi, vaikka hän oli köyhä. Hän osti yhdet liian pienet punaiset kengät ja riemuitsi niistä pitkään. Espanjasta hän osti yhdeksän kenkäparia, mutta oli silti onneton.
Latiševa kertoo murhaavan rehellisesti totuuden Suomesta. Suomessa ei hänen mukaansa tunneta sellaisia käsitteitä kuin ystävä, juhlat tai onni. "Ihmiset eivät osaa olla onnellisia", Latiševa kirjoittaa. Hän kertoo tunteneensa Suomessa olonsa "epämukavaksi ja epävarmaksi alusta asti". Suomessa hän oppi sen, mitä yksinäisyys ja masennus tarkoittavat. Sellaisia ei taas Venäjällä tunneta. "Ystäväksi" Suomessa saatetaan Latiševan mukaan kutsua henkilöä, jonka tapaa ehkä vain kerran kahdessa vuodessa.
Heti Suomeen saavuttua tuleva aviomies "Pekka" ("peka" tarkoittaa venäjäksi suurin piirtein samaa kuin "mulkku" suomeksi) ilmoitti, että täällä ei sitten puhuta venäjää. Kiinnostavaa kyllä suomeakaan ei saanut puhua, sillä venäläisillä suomen puhujilla on voimakas aksentti. Venäläisyys piti siis piilottaa ja hävittää. Latiševan aviomies ilmoitti, että "venäläisiä kohdellaan Suomessa kuin toisen luokan kansalaisia" ja että tulevan vaimon oli syytä "puhua vain englantia".
Latiševa kuuli monesta arkielämän apartheidin ilmenemismuodosta. Asiakkaat peruuttivat ajan kuultuaan hammaslääkärinsä venäläisyydestä. Kun kampaaja avasi suunsa ja puhui suomea venäläisellä korostuksella, asiakkaat siirtyivät muualle. Monet venäläiset vanhemmat haluavat itse häivyttää lastensa venäläisyyden puhumalla esimerkiksi englantia.
Latiševa itse kertoo, että hänen oma pikku poikansa alkoi vartuttuaan hävetä äitinsä venäläisyyttä ja rukoillen pyysi, ettei äiti puhuisi hänelle koskaan venäjää. Lapsi myös toivoi, ettei äiti ilmaisisi mitään lämpimiä tunteitakaan häntä kohtaan. "Suomalaiselle on normaalia olla näyttämättä tunteita - tai ehkä olla kokonaan niitä ilman", Latiševa kirjoittaa.
Venäläisten kohtelua Latiševa vertaa natsien juutalaisvainoihin, eikä aiheetta. Itse asiassa tilanne Suomessa on jossakin määrin pahempi kuin natseilla. Suomessa venäläisiä piinataan ja vainotaan kaikkialla. Juutalaisia sentään jouku piilotteli ja suojeli. Ennen kaikkea juutalaiset saivat ja saavat paljon sympatiaa ja heltä pyydetään anteeksi. Juutalaisia vainonneet rikolliset tuomitaan, osa heistä on hirtetty. Venäläisten kiusaajat sen sijaan istuvat yhteiskunnassa parhailla paikoilla.
Eräs Suomen ikävä piirre on arkkitehtuurin rumuus, Latiševa kirjoittaa, "harmaita taloja ilman minkäänlaista arkkitehtonista monimuotoisuutta". Sekin on tietynlaista henkistä väkivaltaa, joka lisää ihmisten masennusta ja varmaan itsemurhiakin.
Kuten monet muutkin ihmiset, Latiševa tunsi itsensä aikanaan Neuvostoliitossa ja Venäjälläkin onnelliseksi, vaikka hän oli köyhä. Hän osti yhdet liian pienet punaiset kengät ja riemuitsi niistä pitkään. Espanjasta hän osti yhdeksän kenkäparia, mutta oli silti onneton.
"Kun elin Leningradissa, elämäni oli ollut koko ajan melko onnellista noi 80 prosenttia ajasta, kun taas Suomessa tunnen oloni yhtä suuren osan ajasta masentuneeksi." Venäjällä, Latiševan mukaan, "käytimme hyväksemme kaikki mahdolliset syyt juhlia, sillä hauskanpito oli elämän päätarkoitus".
Suomalaista ja venäläisiä Latiševa vertaa näin: "Meidän elämämme oli heidän elämäänsä verrattuna paljon hauskempaa. Me todella osasimme nauttia elämästä." Se on totta, venäläiset ovat yleensä iloisempia tai ainakin luonnollisempia. Muistan Suomen Kuvalehden joskus kirjoitelleen, että venäläiset vain "teeskentelevät" olevansa iloisia (sillä eihän Venäjällä kukaa voi olla iloinen, siellä on niin kamalaa).
Suomeen tultua Latiševaan iski myös paha päänsärky. Se alkoi noin kuukauden kuluttua. "Menstyvästä, hyvin koulutetusta, viehättävästä ja hyvällä itsetunnolla varusteusta nuoresta naisesta oli tullut toisen luokan kansalainen, ryssä."
Omituista oli sekin, että tuore aviomes häpesi esiintyä sympaattisen vaimonsa kanssa julkisilla paikoilla. "Häntä hävetti julkisesti olla venäläisen naisen seurassa. Hän puhui kanssani aina englantia, sillä hän halusi pitää venäläisyyteni tarkoin varjeltuna salaisuutena."
Suomalaista televisiota Latiševa luonnehtii käsittämättömän tylsäksi. "Oikeastaan tv:stä ei tullut mitään katsottavaa." Vain pitkäpiimäisiä poliittisia keskusteluja, sitä paitsi "koko maa oli niin pieni, ettei siellä edes olisi voinut tapahtua mitään".
"Ensimmäisenä päivänäni Suomessa ymmärsin, että elämästäni oli kadonnut kaikki hauskuus", Latiševa kirjoittaa. "Oikeastaan lopetin elämisen tuona ensimmäisenä päivänä".
Suomalaiset ovat sairaalloisen nuukia. Aviomiehen veli "Petri" esimerkiksi laihdutti häitään varten 20 kiloa mahtuakseen vanhaan pukuun. Kun "Petri" vei sukulaisiaan Turkuun, hän laskutti näiltä ajetun kilometrimäärän mukaan.
Suomessa on erityistä vain se, että täällä on "äärimmäisen tylsää". Ihmiset ovat epäkohteliaita ja vihaavat venäläisiä. Siinä Latiševan kirjan koko ydin. "Ongelmani oli, että tiesin toisenlaisesta elämästä, missä ei ollut sijaa katkeruudelle, yksinäisyydelle ja kärsimykselle."
Suomalaista ja venäläisiä Latiševa vertaa näin: "Meidän elämämme oli heidän elämäänsä verrattuna paljon hauskempaa. Me todella osasimme nauttia elämästä." Se on totta, venäläiset ovat yleensä iloisempia tai ainakin luonnollisempia. Muistan Suomen Kuvalehden joskus kirjoitelleen, että venäläiset vain "teeskentelevät" olevansa iloisia (sillä eihän Venäjällä kukaa voi olla iloinen, siellä on niin kamalaa).
Suomeen tultua Latiševaan iski myös paha päänsärky. Se alkoi noin kuukauden kuluttua. "Menstyvästä, hyvin koulutetusta, viehättävästä ja hyvällä itsetunnolla varusteusta nuoresta naisesta oli tullut toisen luokan kansalainen, ryssä."
Omituista oli sekin, että tuore aviomes häpesi esiintyä sympaattisen vaimonsa kanssa julkisilla paikoilla. "Häntä hävetti julkisesti olla venäläisen naisen seurassa. Hän puhui kanssani aina englantia, sillä hän halusi pitää venäläisyyteni tarkoin varjeltuna salaisuutena."
Suomalaista televisiota Latiševa luonnehtii käsittämättömän tylsäksi. "Oikeastaan tv:stä ei tullut mitään katsottavaa." Vain pitkäpiimäisiä poliittisia keskusteluja, sitä paitsi "koko maa oli niin pieni, ettei siellä edes olisi voinut tapahtua mitään".
"Ensimmäisenä päivänäni Suomessa ymmärsin, että elämästäni oli kadonnut kaikki hauskuus", Latiševa kirjoittaa. "Oikeastaan lopetin elämisen tuona ensimmäisenä päivänä".
Suomalaiset ovat sairaalloisen nuukia. Aviomiehen veli "Petri" esimerkiksi laihdutti häitään varten 20 kiloa mahtuakseen vanhaan pukuun. Kun "Petri" vei sukulaisiaan Turkuun, hän laskutti näiltä ajetun kilometrimäärän mukaan.
Suomessa on erityistä vain se, että täällä on "äärimmäisen tylsää". Ihmiset ovat epäkohteliaita ja vihaavat venäläisiä. Siinä Latiševan kirjan koko ydin. "Ongelmani oli, että tiesin toisenlaisesta elämästä, missä ei ollut sijaa katkeruudelle, yksinäisyydelle ja kärsimykselle."
"Venäjällä asuessani en ollut koskaan ollut yhtä köyhä tai yksinäinen." "Aiemmin olin asunut köyhässä maassa, mutta tullut hyvin toimeen ja nyt asuin rikkaassa maassa, mutta olin hyvin köyhä."
"Varsinkin ensimmäisinä vuosinani Suomessa heräsin usein aamulla toivoen, että olisin nähnyt vain pahaa unta ja että heräisin entisessä maailmassani, Leningradissa, missä elämäni oli ollut monipuolista ja jännittävää, missä oli ihmisiä, joita rakastin ja paljon kiinnostavaa tekemistä", Latiševa kirjoittaa.
Latiševasta tuli onnellinen äiti, kunnes hänen lapsensa meni kouluun ja kielsi venäläisyytensä. Poika häpesi näyttäytyä venäläisen äitinsä kanssa ja pelkäsi, että joku kuulisi äidin puhuvan hänelle venäjää.
Latiševa vertaa tilannetaan siihen, että olisi menettänyt jalkansa onnettomuudessa. Hän eli kuin pyörätuolissa. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, eikä ollut 19-vuotiaalla tyttärelläkään. Suomessa ei tunneta käsitettä "ystävä", sellaista ei suomalaisille ole olemassa. Suomessa tunnetaan korkeintaan ryyppykaverit.
Myös käsite "yhdessä" kuulemma puuttuu suomalaisesta niin sanotusta kulttuurista kokonaan, Latiševa kertoo.
Lisää arkipäivän apartheidia: matkatoimistovirkailija selostaa muina miehinä, ettei suosittele tiettyä hotellia, koske "siellä on paljon venäläisiä". Suomen lehdissä on jatkuvasti loukkaavia kirjoituksia, joissa venäläiset kuvataan jos ei pahoiksi, niin sitten tyhmiksi ja naiset tietysti prostituoiduiksi. "Mitä minä oikein teen maassa, jossa maannaisiani jatkuvasti halvennetaan näin."
Suomalaisuus ja Suomi herättivät Latiševassa jopa niin suurta inhoa ja kauhua, että hän alkoi itkemään kuullessaan jonkun puhuvan suomea. "Elämäni Suomessa oli suurimman osan ajasta - harvoin poikkeuksin - niin tyhjää ja surullista, että saatoin tuskin uskoa olleeni aiemmin iloinen ja onnellinen ihminen."
Suomalaisista miehistä Latiševa toteaa, että nämä eivät ole ollenkaan naisista kiinnostuneita paitsi tietysti humalassa. "Muutettuani asumaan hänen kanssaan olin melkein unohtanut, miltä tuntui olla nainen."
Kaikkialla muualla maailmassa Venäjästä ja venäläisistä ja esimerkiksi Pietarin kaupungista ollaan avoimen kiinnostuneita. Venäläisiä pidetään mielenkiintoisina ihmisinä ja hyvänä seurana. Mutta Suomessa ei edes tunneta sellaisia käsitteitä kuin "ystävä" tai "yhdessä".
"Suomalaisten venäläisiin kohdistama viha on niin voimakasta, että itse asiassa luulen suomalaisten kärsivän siitä enemmän kuin venäläisten", Latiševa kirjoittaa. Hänen mielestään "vihan täyttämät ihmiset ovat hyvin onnettomia", sillä heidän vihansa "ei vaikuta kenekään muuhun kuin heihin itseensä". Pahimpia ovat täysin suomalaistuneet entiset venäläiset, jotka kiusaavat ja halveksuvat Venäjää ja venäläisiä osoittaakseen suomalaisille pätevyytensä.
Suomen kouluissa lapsia hakataan sen vuoksi, että heillä on venäläinen nimi tai venäläiset juuret. Ei ihme, että Latiševan oma poika halusi lopettaa venäjän puhumisen ja mieskin suositteli puhumaan kaikissa tilanteissa englantia. Jo päiväkodissa Latiševan poikaa alettiin haukkua "ryssäksi" sen jälkeen, kun joku oli kuullut äidin puhuvan hänelle venäjää. Tyttären luokkatoveri Suomalaisessa Yhteiskoulussa (SYK) ilmoitti kuultuaan luokkatoverinsa venäläisyydestä, että isoisä tulee kouluun tappamaan hänet.
Suomalaisten "juhlien" tunnusmerkki on se, että niissä ei tarjota mitään eikä seurustella, tarkoitus on vain juoda viinaa. Hauskaa ei ole kenelläkään, paitsi tietysti kaatokännissä.
Viimein Latiševa löysi Suomesta ystävän, joka ei pettänyt: pullon. Hänestäkin tuli alkoholisti, mikä ei ole ihme maassa, jossa onni on vain pullossa. Se on suomalaisen ainoa tosiystävä. "Olin löytänyt ystävän, joka ei koskaan pettäisi. Juuri sen oikean. Sen, joka ei välitä kenenkään kansallisuudesta."
Koulutettuna, kielitaitoisena ja ahkerana ihmisenä Latiševa sai tietysti töitä ja pääsi tutustumaan niin sanottuun suomalaiseen yrityskulttuuriin. Siitä hän koki kaksi versiota.
Ensimmäisessä firmassa työtä tehtiin käytännössä viinapalkalla, tai ainakin kaikki pyöri viinan voimalla. Johtoporras juotti alaisensa ja asiakkaansa säännöllisesti kaatokänniin. Myös asiakkaita voideltiin viinalla kaikilla mantereilla. Kauppa kävi ja Latiševa alkoholisoitui. Hän pyysi apua lääkäriltä ja esimieheltään, mutta kaikki oli kuulemma ok. Toimitusjohtajan mukaan "humalassa oleminen on osa yrityksen kulttuuria, johon olin hyvin tervetullut", Latiševa kirjoittaa.
Latiševa ymmärsi, että vain työllä voi olla suomalaisille jokin merkitys, mutta silloinkin kysymyksessä on lähinnä viina. Tällaista siis on suomalainen "onni".
"Varsinkin ensimmäisinä vuosinani Suomessa heräsin usein aamulla toivoen, että olisin nähnyt vain pahaa unta ja että heräisin entisessä maailmassani, Leningradissa, missä elämäni oli ollut monipuolista ja jännittävää, missä oli ihmisiä, joita rakastin ja paljon kiinnostavaa tekemistä", Latiševa kirjoittaa.
Latiševasta tuli onnellinen äiti, kunnes hänen lapsensa meni kouluun ja kielsi venäläisyytensä. Poika häpesi näyttäytyä venäläisen äitinsä kanssa ja pelkäsi, että joku kuulisi äidin puhuvan hänelle venäjää.
Latiševa vertaa tilannetaan siihen, että olisi menettänyt jalkansa onnettomuudessa. Hän eli kuin pyörätuolissa. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, eikä ollut 19-vuotiaalla tyttärelläkään. Suomessa ei tunneta käsitettä "ystävä", sellaista ei suomalaisille ole olemassa. Suomessa tunnetaan korkeintaan ryyppykaverit.
Myös käsite "yhdessä" kuulemma puuttuu suomalaisesta niin sanotusta kulttuurista kokonaan, Latiševa kertoo.
Lisää arkipäivän apartheidia: matkatoimistovirkailija selostaa muina miehinä, ettei suosittele tiettyä hotellia, koske "siellä on paljon venäläisiä". Suomen lehdissä on jatkuvasti loukkaavia kirjoituksia, joissa venäläiset kuvataan jos ei pahoiksi, niin sitten tyhmiksi ja naiset tietysti prostituoiduiksi. "Mitä minä oikein teen maassa, jossa maannaisiani jatkuvasti halvennetaan näin."
Suomalaisuus ja Suomi herättivät Latiševassa jopa niin suurta inhoa ja kauhua, että hän alkoi itkemään kuullessaan jonkun puhuvan suomea. "Elämäni Suomessa oli suurimman osan ajasta - harvoin poikkeuksin - niin tyhjää ja surullista, että saatoin tuskin uskoa olleeni aiemmin iloinen ja onnellinen ihminen."
Suomalaisista miehistä Latiševa toteaa, että nämä eivät ole ollenkaan naisista kiinnostuneita paitsi tietysti humalassa. "Muutettuani asumaan hänen kanssaan olin melkein unohtanut, miltä tuntui olla nainen."
Kaikkialla muualla maailmassa Venäjästä ja venäläisistä ja esimerkiksi Pietarin kaupungista ollaan avoimen kiinnostuneita. Venäläisiä pidetään mielenkiintoisina ihmisinä ja hyvänä seurana. Mutta Suomessa ei edes tunneta sellaisia käsitteitä kuin "ystävä" tai "yhdessä".
"Suomalaisten venäläisiin kohdistama viha on niin voimakasta, että itse asiassa luulen suomalaisten kärsivän siitä enemmän kuin venäläisten", Latiševa kirjoittaa. Hänen mielestään "vihan täyttämät ihmiset ovat hyvin onnettomia", sillä heidän vihansa "ei vaikuta kenekään muuhun kuin heihin itseensä". Pahimpia ovat täysin suomalaistuneet entiset venäläiset, jotka kiusaavat ja halveksuvat Venäjää ja venäläisiä osoittaakseen suomalaisille pätevyytensä.
Suomen kouluissa lapsia hakataan sen vuoksi, että heillä on venäläinen nimi tai venäläiset juuret. Ei ihme, että Latiševan oma poika halusi lopettaa venäjän puhumisen ja mieskin suositteli puhumaan kaikissa tilanteissa englantia. Jo päiväkodissa Latiševan poikaa alettiin haukkua "ryssäksi" sen jälkeen, kun joku oli kuullut äidin puhuvan hänelle venäjää. Tyttären luokkatoveri Suomalaisessa Yhteiskoulussa (SYK) ilmoitti kuultuaan luokkatoverinsa venäläisyydestä, että isoisä tulee kouluun tappamaan hänet.
Suomalaisten "juhlien" tunnusmerkki on se, että niissä ei tarjota mitään eikä seurustella, tarkoitus on vain juoda viinaa. Hauskaa ei ole kenelläkään, paitsi tietysti kaatokännissä.
Viimein Latiševa löysi Suomesta ystävän, joka ei pettänyt: pullon. Hänestäkin tuli alkoholisti, mikä ei ole ihme maassa, jossa onni on vain pullossa. Se on suomalaisen ainoa tosiystävä. "Olin löytänyt ystävän, joka ei koskaan pettäisi. Juuri sen oikean. Sen, joka ei välitä kenenkään kansallisuudesta."
Koulutettuna, kielitaitoisena ja ahkerana ihmisenä Latiševa sai tietysti töitä ja pääsi tutustumaan niin sanottuun suomalaiseen yrityskulttuuriin. Siitä hän koki kaksi versiota.
Ensimmäisessä firmassa työtä tehtiin käytännössä viinapalkalla, tai ainakin kaikki pyöri viinan voimalla. Johtoporras juotti alaisensa ja asiakkaansa säännöllisesti kaatokänniin. Myös asiakkaita voideltiin viinalla kaikilla mantereilla. Kauppa kävi ja Latiševa alkoholisoitui. Hän pyysi apua lääkäriltä ja esimieheltään, mutta kaikki oli kuulemma ok. Toimitusjohtajan mukaan "humalassa oleminen on osa yrityksen kulttuuria, johon olin hyvin tervetullut", Latiševa kirjoittaa.
Latiševa ymmärsi, että vain työllä voi olla suomalaisille jokin merkitys, mutta silloinkin kysymyksessä on lähinnä viina. Tällaista siis on suomalainen "onni".
Latiševan oma tytär joutui syömään masennuslääkkeitä teini-ikäisenä, mutta pääsi sentään pois Suomesta. Nykyisn tyttö alkaa aina itkeä, kun joku puhuu Suomesta. Latiševa itse alkaa itkeä kuullessaan jonkun puhuvan suomea.
Suomalaiset ovat eteviä viinanjuonnin ohella lähinnä vain kateudessa ja lähimmäisten sadistisessa kiusaamisessa, Latiševa on huomannut. Jos jollakin on vähänkin valtaa toiseen, hän aloittaa heti piinaamisen.
Toisessa firmassa Latiševa tutustui suomalaiseen korruptioon. Firma on jollakin käsittämättömällä tavalla pienen klikin hallussa, joka pumppasi rahaa omiin tarpeisiinsa. Itse firma ja sen tilinpito olivat Latiševan mukaan "kehitysmaatasolla", esimerkiksi niin sanottu kirjanpito oli vielä markoissa, vaikka eurot olivat olleet vuosia käytössä. Hänet oli etevänä ihmisenä palkattu nostamaan firma suosta edes jollakin tavalla, mutta konsernijohtajan venäläisyys pidettiin kuitenkin piilossa, jotta asiakkaat eivät loukkaannu ja jotta firman arvo ei laske. Lopuksi hänelle annettiin kylmästi kenkää.
Firmassa valitettiin siitä, että Latiševa oli puhunut kerran venäjää venäläisen sihteerinsä kanssa.
Myös Latiševan asuintalon arvo laski sen jälkeen, kun huhu venäläisistä asukkaista levisi. Tosiasiassa talossa ei asunut muita venäläisiä kuin Latiševa. Hississä Latiševa muisti aina olla puhumatta venäjää.
Kun Latiševa etsi vuokra-asuntoa, tarjous peruttiin kun kuultiin hakijan venäläisyydestä.
Viha näkyi myös siten, että ympärillä olevat ihmiset halusivat Latiševan epäonnistuvan. "Tunsin käveleväni miinakentällä."
Suomalaisia yhdistää myös pukeutumisen mauttomuus ja tyylittömyys sekä sairaalloiset harrastukset, kuten oman kodin sisustaminen pienillä matkamuistoelefanteilla. Eräästä suomalaisesta naisystävästään Latiševa mainitsee, ettei tämä muutamasta liikakilostaan huolimatta suostunut pukeutumaan muuta kuin rumentaviin tiukkoihin asuihin. Itse vaateet olivat tietysti kalleinta merkkiä. "Hän uskoi aina näyttävänsä hyvältä ja uskoi omistavansa täydellisen ryylitajun."
Suomalaiset haluavat vain jotakin kummallista "menestystä", mutta kuten Latiševa kirjoittaa, sillä ei ole paljonkaan väliä, kirjoitetaanko hautakiveen, että "tässä lepää tämän hautausmaan menestyksekkäin ihminen".
Latiševa kuuli suomalaisilta lääkäreiltä sairastavansa syöpää. Mitään kunnon diagnoosia ei kuitenkaan koskaan annettu, ja pitkän henkisen piinan jälkeen lääkärit ilmoittivat, että syöpää ei olekaan.
Kysymys on lopulta vain siitä, että "suomalaiset eivät tarvitse ystäviä".
Kirjansa viimeisillä sivuilla Latiševa kirjoittaa: "Minä olen VENÄLÄINEN ja ylpeä siitä."
Mistä suomalaiset masennus ja venäläisviha sitten johtuvat? Ainoa selitys on lehdistö, joka on meillä sairaalloisen venäläisvihamielinen ja sen ohella myös ihmisvastainen. Helsingin Sanomaton tässä ainoana johtotähtenä. Patologinen ja syvä viha ja halveksunta (niin venäläisiä kuin ihmisiä kohtaan yleensä) sekä niiden ruokkima pelko ovat tietysti levinneet syvälle sen parinkymmenen vuoden aikana, kun russofobiaa on meillä lietsottu. Voihan olla, että Erkko vain valmistelee uutta Erkon sotaansa Venäjää vastaan. A. Stubbin puheista päätellen sodan valmistelut ovat jo pitkällä.
Toinen yhtä suuri ongelma on de-natsifikaation puuttuminen. Suomessa ei ole tehty mitään tilintekoa liittolaisuuteen Hitlerin kanssa ja valtionjohtomme avoimeen natsimielisyyteen. Rehellisempi menneisyyden käsittely voisi edistää onnellisuutta myös nykypäivänä.
torstai, 25. maaliskuuta 2010
keskiviikko, 24. maaliskuuta 2010
Antifasistinen filosofia lasten ja perheen oikeuksien puolesta
De-russofikaatio – venäläisyyden riistäminen lapselta sosiaaliviranomaisen väkivaltaisen intervention avulla – ei ole yllätys, vaan johdonmukainen seuraus häiriintyneestä valtiollisesta ylivallasta yksilön oikeuksia ja perheen vapauksia vastaan. De-russofikaatio, Aleksei Bahminin käyttämä käsite ТВ Центр:n ohjelmassa 21.3.2010 klo 21, on suomalaisen erityistilanteen näkyvä ilmenemisasu. Tätä ilmiötä ja käsitettä on myös dosentti Johan Bäckman esitellyt ansiokkaasti Safkan sivulla.
Mielestäni de-russofikaatio on erityistapaus defamilisaatiosta ja deindividualisaatiosta, jossa yksilö koulutetaan osaksi aivotonta laumaa niin että valtio voi luoda massaharhajärjestelmän. Defamilisaatio on selitetty vallitsevan kansallisen ideologian mukaisesti Suomessa ”hyvinvointivaltion sosiaalipalvelujen” antamaksi myönteiseksi yksilön mahdollisuudeksi ylläpitää sosiaalisesti hyväksytty elintaso ilman riippuvuutta perheestä. Juuri Pohjoismaissa riippuvuus perheistä on vähäisin. Taiteessa defamilisaatio (defamilization, остранение) tarkoittaa pakottamiseen pyrkivää tekniikkaa. Tekniikan tarkoituksena on, että yleisö näkisi yhteisellä tavalla oudot asiat. Käsite on myös tuttu venäläisille: itse asiassa Viktor Šklovski (Виктор Борисович Шкловский) kehitti juuri mainitun käsitteen vuonna 1917 ilmestyneessä esseessään. Kirjallisuudessa ja taiteessa defamilisaatiolla on keskeinen paikkansa niin kuin myös sosiaalipolitiikan tutkimuksissa, mutta siitä muodostuu pelottava ilmiö kansakunnan kanonisena eetoksena. Defamilisaation kauniin selityksen kääntöpuolena on valtion ja sen sosiaalijärjestelmän totalitaarinen interventio ja ylivalta yksilöä ja perhettä vastaan. Suomen ihmisoikeustilanne muodostuu huolestuttavaksi erityisesti venäläisperheille, koska suomalaisessa yhteiskunnassa defamilisaatio ja deindividualisaatio liittyvät hyperinkluusioon, kansalaisuskonnon tapaiseen totalisoivaan yhteenliittämiseen (Suomessa käytetään ilmaisua ”kotouttaminen” tai integraatio), jota säestää yhä uudestaan esiintyvä mytologinen russofobia. Inkluusio voisi jäädä defensiiviseksi keskittyen yhteisön sisäiseen koheesioon ja eloonjäämiseen. Sellaisena se ilmentäisi tyypillisesti pienen populaation heikkoa identiteettiä ja varmasti on hyvin tyypillistä Suomen ja Baltian kansojen pikkupopulaatioille, mutta valitettavasti mytologinen russofobisuus ja lyhyt kansallinen sivistys vääntävät inkluusiota Suomessa myös offensiiviseen suuntaan, jolloin ulkomaalaistaustaiset lapset tuotteistuvat (kommodifikaatio) sosiaalitoimenpiteissä.
Pierre Bourdieun käytti käsitettä ”symbolinen väkivalta”, kun ilmaisi, miten vastapuolen oli alistuttava saamaansa valtasignaaliin. Suomessa on yritetty toteuttaa uudelleen viritetyn 1920- ja 1930- lukujen kansallisen poliittisen mytologian avulla symbolinen voimankäyttö, jossa yksilön ja perheen vapauksista puhuminen olisi aina kuitenkin yhteydessä Neuvostoliiton uhka-, vapaussota-, erillissota- ja talvisotamytologioihin ikään kuin antifasistinen apologia perheiden ja ihmisten puolesta olisi ehdottomasti sidottava yhä 2000-luvulla Staliniin ja spekulaatioon isovenäläisistä valtapyrkimyksistä. Toisin kuin kyseisissä muutamissa russofobiaa puolustavissa tai sen tosiasiallisen vaikutuksen kiistävissä suomalaisissa propagandakirjoituksissa ja televisio-ohjelmissa on esitetty, Anton- ja Robert- poikien ym. puolesta käyty antifasistinen toiminta ei ole mitenkään venäläispoliittista ”stalinistista” tai ”isovenäläistä” tunkeutumista Suomessa asuvan ”viidennen kolonnan” sydämiin, vaan täysin johdonmukainen seuraus antifasistisesta filosofiasta yksilön ja perheen vapauksien puolesta. Itse asiassa Stalin ei ollut edes venäläinen, vaan gruusialainen, eli Stalin oli kotoisin siitä samasta Georgian (Gruusian) maasta, joka on ollut viime aikoina uhkana maailman rauhalle. Venäjä muodostaa kulttuurisen ja henkisen vastakohdan de-russofikaation lisäksi myös fasistisille trendeille deindividualisaatiolle, defamilisaatiolle ja hyperinkluusiolle. Venäjän huikean suuri populaatio ja pitkä historia sallivat yksilöiden rakentaa omista tarpeistaan oman seurallisuutensa ja ajalliset unelmansa. Venäjälläkin on omat historian traumansa mm. Stalinin johdosta. Venäjällä nykyihmisellä on moraalinen oikeus pyrkiä yhtä hyvin glamouriin kuin rikkaaseen imagoon ilman että hänet jo välittömästi ”moralisoitaisiin” takaisin aivottoman lauman yhteiseen uskontoon.
Ongelmat oli ennalta arvattavissa
Anton Salosen, Robert Rantalan, Roman Lindin ja lukuisten muiden venäläistaustaisten lasten tylyt kohtalot Suomessa eivät ole tulleet yllätyksenä Suomessa asuvalle venäläiselle väestölle ja heidän kanssaan läheisessä suhteessa eläville suomalaisille. Vallitseva lainsäädäntö ja lain soveltaminen ovat syntyneet vanhentuneen mielikuvan vallitessa, jossa antifasistinen vapautuminen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja yksilön vapauksiin eivät vielä toteutuneet Suomessa. Nykyinen Kansalaisuuslaki on toki annettu Helsingissä niinkin myöhään kuin 16.5.2003, mutta laki heijastaa yhä vanhentunutta ajattelua, jossa valtio omistaa ihmisen. Perheen ja yksilön oikeudet ovat alisteiset, kun sosiaalilepakot lähtevät illan hämärtyessä liikkeelle vaanien uusia uhreja. Venäläinen ajattelu lähtee sitä vastoin perheen eheydestä. Suomalainen lähtee siitä, että äiti on valtioon nähden pelkkä keinokohtu, joka tuottaa kansalaisia – äidin oikeudet ovat sitäkin vähemmät, jos äiti on venäläisvalmisteinen keinokohtu valtiollisia intressejä varten. Tuo ajattelu tuottaa totalitaristisen uhkan yksilöille, joiden tausta ja eetos eivät ole kuitenkaan enää yhtä yksiselitteisesti nationalistinen, vaan ehkäpä hyvinkin monikansallinen ja monikulttuurinen. Yhteentörmäykset syntyvät perheen ja valtion välillä.
Yhteentörmäykset olivat odotettavissa jo siinä vaiheessa, kun Suomen nykyistä lainsäädäntöä muovattiin ja asiaa koskevia soveltamisohjeita ulkoministeriössä kehiteltiin. Muistan hyvin elävästi venäläisen vaimoni kanssa koetun suomalaisen totalitarismin pelon syksyllä 2002, kun tutkimme mahdollisuuksia ja kävimme UM:ssa keskustelua, jotta syntyvä lapsemme voisi vapautua suomalaisesta, ihmistä vihaavan totalitarismin mahdollisesta uhkasta (so. kansalaisuudesta). Siihen aikaan ei toki julkisuudessa vielä kohuttu Antonin, Robertin tai Romanin tapauksista, vaan silloiset ongelmat painettiin julkisuudessa piiloon niin kuin nytkin olisi tapahtunut, jos Johan Bäckman ja kyseiset venäläiset perheet eivät olisi toimineet poikkeuksellisen nerokkaasti. Valveutunut mieli saattoi olla jo 90-luvulla ja 2000-luvun alussa hyvin tietoinen, että tällaisia tapauksia syntyy jo pian Suomeen. Myös monet muut lähipiirimme valveutuneet venäläiset ymmärsivät jo tuossa vaiheessa suomalaiset uhkatekijät lapsiansa vastaan, jos lapsi syntyy Suomen kansalaisena. Kävin itsekin keskustelua ilmiön uhkasta jo 90-luvun puolivälistä alkaen. Vaimoni kanssa yritimme parhaamme, jotta poikamme olisi pelkästään Venäjän Federaation kansalainen, koska silloin eivät mitkään konsulit kävisi lastamme kidnappaamassa Venäjältä Suomeen, mutta valitettavasti Suomen kansalaisuus tulee kuin ”Manulle illallinen”, vaikka perhe itse olisi jo ähkynä noita kaikenlaisia suomalaiskansallisia iltapaloja. Suomen kansalaisen lapsi saa Suomen kansalaisuuden poikkeuksetta, jos lapsi syntyy Suomessa. Edes lapsen ulkomaalainen äiti ei voi rajoittaa Suomen kansalaisuuden saamista tuollaisessa tapauksessa. Tämä on erikoista yksipuolisuutta, jossa valtio asetetaan perheen ja yksilön yläpuolelle. Äidin kohtu on sittenkin pelkkä keinokohtu valtiota varten.
Kansalaisuuslain 9 § ja 35 § remonttiin
Suomen nykyinen Kansalaisuuslaki on osoittanut selvät puutteensa monikansallisessa Euroopassa. Kansalaisuuslain 9 §:n mukaan Suomen kansalaisuus määräytyy syntymän perusteella, jos äiti tai isä on Suomen kansalainen, kun nämä ovat avioliitossa tai isyys vahvistetaan.
Venäläisillä äideillä on yhä edelleen harmaa kiertotie vapautua Suomen valtion totalitaristisesta uhkasta lastensa oikeuksia vastaan, jos lapsi syntyy Suomessa, mutta kiertotie edellyttää, että venäläinen äiti ei ole naimisissa lapsen isän kanssa eikä isyyttä vahvisteta. Tässä tapauksessa sosiaalivirasto maksaa elatusavun lapsen hyväksi. Kun äidillä on pysyvä oleskelulupa Suomessa, lapsen oleskelulle ei muodostu mitään uhkaa Suomessa, vaan hän saa luontevasti oikeuden oleskella äitinsä kanssa. Tällainen järjestely on kuitenkin lain harmaalla alueella käytävää peliä fasistista uhkaa vastaan. Lainsäädäntö vaatisi epäilemättä antifasistista reformia, jotta yksilöt vapautuisivat valtion ylivallasta. Erityisen uhkan muodostaa Suomen nykyisen Kansalaisuuslain 5 luku, joka säätää Suomen kansalaisuuden menettämisestä ja säilyttämisestä. Lain 35 §:n mukaan Suomen kansalaisuudesta vapautuminen muodostuu käytännössä mahdottomaksi, kun hakija asuu Suomessa. Tällöin vapautuminen tulkittaisiin ”Suomen kansalaisuuteen liittyvän velvollisuuden välttämiseksi”. Kansalaisuuslain säädäntöä tulisi kehittää yhtä hyvin Venäjän kuin Suomen puolella.
Suomen tulisi luopua ehdottomasta vaatimuksesta, jonka mukaan Suomen kansalaisen lapsi saa Suomessa syntyessään Suomen kansalaisuuden. Vanhempien tulisi voida itse valita, haluavatko he lapselle Suomen kansalaisuuden vai ei-suomalaisen vanhemman kansalaisuuden, jolloin jälkimmäisessä tapauksessa lapsi saisi pysyvän oleskeluluvan automaattisesti kuin Manu illallisensa. Oleskeluluvasta ei tulisi ähky olo samalla tavalla kuin pakkokansalaistamisesta, jolla ei ole kuitenkaan enää EU:ssa yksilölle mitään erityistä hyötyä, jollei tahdo osallistua eduskuntavaaleihin. Nuo vaalit ovat kuitenkin yhä enemmän pelkästään ikään kuin itsenäisen valtion demokratian teatteria, koska päätöksenteko tapahtuu EU:n tasolla.
Venäjän nykyinen kansalaislaki edellyttää valitettavasti monikansallisissa avioliitoissa, että lapsen ulkomaalainen vanhempi antaa suostumuksensa Venäjän kansalaisuuden saamiselle. Hakemusprosessia tulisi myös yksinkertaistaa. Jos lapsen äiti on Venäjän kansalainen – syntyi lapsi missä tahansa maailmaa –, lapsen tulisi saada Venäjän kansalaisuus jo pelkästään äidin hakemuksesta kysymättä isän mielipidettä. On suuri uhka, että raskausajan jälkeisessä stressissä ulkomaalainen isä löytää sielunsa salaisuuksista kaikki kansalliset demonit, jolloin hän ryhtyy häijyksi lapsen oikeuksia vastaan. Russofobisten isien ei pitäisi saada estää lapsiltaan Venäjän kansalaisuutta, kun äiti on Venäjän kansalainen.
Karl Popper tahtoi vapauttaa yksilön fasismin uhkasta
Antifasistinen yksilön vapauttaminen totalitaristisen valtion uhkasta on hyvin tärkeä periaatteellinen ja filosofinen uudistus. Nuorena poikana 1970-luvulla luin Karl Popperin teoksen ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”. Tajusin jo tuossa vaiheessa Kaikkivaltiaan Valtion uhkan. Tässä havainnossa ei ole tarvinnut tulla takinkääntäjäksi.
Popper ei hyväksynyt mitään valtion toteuttamaa utopiaa ylhäältäpäin. Hän tahtoi antaa kansalaisille oikeuden elää elämäänsä ja tavoitella onneaan haluamallaan tavalla. Valtio sai tehdä ainoastaan pieniä korjausliikkeitä. Nykyinen suomalainen kansalaisuuskäsitys on kuitenkin rakennettu aivan päinvastaisesta filosofiasta käsin. Karl Popperin filosofia on tullut entistä ajankohtaisemmaksi fasististen ihanteiden uudelleen elävöittämisen tähden, jota tapahtuu Suomessa, Baltiassa ja myös jossakin määrin muualla Euroopassa.
Karl Popper oli syntynyt vuonna 1902 Wienissä. Hän joutui kokemaan kovasti totalitarismin seuraukset. Hänen oli paettava maastaan 1930-luvun lopulla, kun maa joutui Hitlerin valtapiiriin. Popper oivalsi jo kokemustensa valossa – puhumattakaan mahtavaa filosofian historiallista tuntemusta -, että ”hyvää tarkoittavaa diktaattoria” ei oikeasti ole olemassa: diktaattorin toimenpiteet ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa sanottujen tarkoitusten kanssa. Kehittynyt teollistunut kapitalismi synnytti fasismin kollektiivisen ideologian, sosiaalidemokraattienkin antautuessa Hitlerin edessä ilman vastarintaa. Nämä kaikki yhtä lailla säikähtivät ihmisen vapautta. Valtio uskottiin Jumalan tahdon ilmestymäksi maan päällä. 1920- ja 1930- luvuilla fasismille oli tunnusomaista yksilön alistaminen valtiolle. Kauhistuttavaa, ettei 2000-luvulla ainoastaan kohoteta fasismin liittolaisia ja sotasyyllisiä kunniaan, vaan myös toistuvasti yritetään alistaa yksilö valtion totalitarismiin. 1920- ja 1930- luvuilla fasismi sai psykologisen voimansa primitiivisestä kauhistumisesta ”vapautta” vastaan, nyt 2000-luvun fasistisessa kehityksessä säikähtäminen tapahtuu monikansallista pluralistista vapautta ja ”hallitsemattomuutta” vastaan. Yhtä lailla vanhan fasismin kanssa nytkin julistetaan hierarkkista valtiollista kaikkitietävyyttä, ehdotonta noudattamista vaikka perheeltä riistettäisiin lapset. Fasismi oli vastakohta Ranskan vallankumouksen vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle. Olisi älyllistä köyhyyttä uskotella, että 2000-luvun eurooppalainen fasismi löytyy ennen kaikkea nahkatukkaisista uusnatsiryhmistä, vaan uusi fasismi rakentuu sosiaalisen valtakoneiston avulla, joka jyrää yksilön, tekee lapsista kauppatavaraa, maahanmuuttajista pienipalkkaisia pelinappuloita oman maan työläisiä vastaan, jotta molempia saisi nöyryyttää yhdenveroisesti. Pääoma kulkee ripeästi yli rajojen, mutta sitä vastoin järjestelmään integroidut työläiset alistetaan defamilisaatioon, deindividualisaatioon, hyperinkluusioon ja kommodifikaatioon.
Platonin Ihannevaltio alisti yksilön
Fasismin ymmärtämiseksi pitää palata niinkin kauas kuin varakkaaseen aristokraattiin Platoniin (427-347 eKr), jonka teos ”Valtio” on fasistisen totalitarismin peruskirja. Tuossa teoksessa Platon määrittää eetosta ja moraalia spekuloivat filosofit ideaalihallitsijoiksi. Platonin valtio-ihanteen filosofinen rakenne oli totalitaristinen: yksilö oli valtiota varten. Valtio ohjasi ja määritti ihmiselle, millaista on hyveellinen elämä. Ihannevaltion lainsäätäjän kuului tarkata huolellisesti, mikä laki johtaisi hyveeseen valtion hyväksi ja mikä ei.
Peloponnesolaissota oli venähtänyt pitkäksi ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden kaaos kauhistutti Platonin. Platon halusi järjestystä! Platonilla oli valtava vaikutus myöhempään filosofiaan. Myös kirkkoisä Augustinus (353–430 jKr) tutustui Platoniin. Augustinuksen vaikutuksesta Platon pysyi tärkeänä auktoriteettina myös kristillisessä filosofiassa. Platon säilyi ehkä korkeimpana auktoriteettina 1100- ja 1200- luvuille saakka, kunnes Aristoteles voitti Platonin paikan.
Kirjoitin yli viisitoista vuotta sitten erääseen kirjaan Platonin ihannevaltiosta ja seksuaalisuusetiikasta. Tuolla kertaa tarkastelin asiaa homoseksuaalisuuden näkökulmasta, mutta 2000-luvulla olisi vähintään yhtä tärkeää arvioida totalitaristisen valtion toimia yksilöä vastaan muistakin näkökulmista. Platonin Laki-teoksessa on muutamia kohtia, joissa Platon tuomitsee nautinnonhalun. Kohtuullisuus olisi tärkeä hyve. Filosofi käsittelee kyseisestä näkökulmasta Spartan ja Kreikan lakeja. Platon kauhistelee spartalaisten kohtuuttomuutta. Ateenalainen ja Kleinias pohtivat teoksessa nautintoihin sortuvan henkilön kehnoutta. Lopulta Platon päätyy ajatustensa kehittelyssä siihen, että ihannevaltio (pitäisi oikeastaan kirjoittaan jumalan veroisena isolla kirjaimella ”Ihannevaltio”) joutuu uhatuksi, jos yksilöiden nautinnon halu ja nuorison himot saavat oikeuden. Platonin mukaan vartijat ovat valtion vahtikoiria: vahtikoirissa ei naaraita eroteltu koiraista eikä vartioiden luokassa naista erotettu miehistä. Ihannevaltiossa miesten ja naisten sallittiin tuntea lempeä sen verran, että saatiin kauniita ja jaloja jälkeläisiä. Ihannevaltio järjesti avioliittoja, joissa parhaat miehet yhdistettiin parhaisiin naisiin, mutta lapset kasvatettiin valtiollisesti. Edes vanhemmat eivät saaneet tuntea omia lapsiaan. Platonin mukaan kaikki kohtuuden ylittämät himot olivat vaarallisia. Ihannevaltiossa tarvittiin jälkeläisiä, mutta jälkeläiset järjestettiin valtiollisesti. Olen käsitellyt tätä teemaa seikkaperäisemmin sivuilla 78-79, 84-87 ja 188-189 vuonna 1995 Aslan ry:n ja Osumakustannus Oy:n kustantamassa kirjassa Syntyjä syviä.
KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/
Mielestäni de-russofikaatio on erityistapaus defamilisaatiosta ja deindividualisaatiosta, jossa yksilö koulutetaan osaksi aivotonta laumaa niin että valtio voi luoda massaharhajärjestelmän. Defamilisaatio on selitetty vallitsevan kansallisen ideologian mukaisesti Suomessa ”hyvinvointivaltion sosiaalipalvelujen” antamaksi myönteiseksi yksilön mahdollisuudeksi ylläpitää sosiaalisesti hyväksytty elintaso ilman riippuvuutta perheestä. Juuri Pohjoismaissa riippuvuus perheistä on vähäisin. Taiteessa defamilisaatio (defamilization, остранение) tarkoittaa pakottamiseen pyrkivää tekniikkaa. Tekniikan tarkoituksena on, että yleisö näkisi yhteisellä tavalla oudot asiat. Käsite on myös tuttu venäläisille: itse asiassa Viktor Šklovski (Виктор Борисович Шкловский) kehitti juuri mainitun käsitteen vuonna 1917 ilmestyneessä esseessään. Kirjallisuudessa ja taiteessa defamilisaatiolla on keskeinen paikkansa niin kuin myös sosiaalipolitiikan tutkimuksissa, mutta siitä muodostuu pelottava ilmiö kansakunnan kanonisena eetoksena. Defamilisaation kauniin selityksen kääntöpuolena on valtion ja sen sosiaalijärjestelmän totalitaarinen interventio ja ylivalta yksilöä ja perhettä vastaan. Suomen ihmisoikeustilanne muodostuu huolestuttavaksi erityisesti venäläisperheille, koska suomalaisessa yhteiskunnassa defamilisaatio ja deindividualisaatio liittyvät hyperinkluusioon, kansalaisuskonnon tapaiseen totalisoivaan yhteenliittämiseen (Suomessa käytetään ilmaisua ”kotouttaminen” tai integraatio), jota säestää yhä uudestaan esiintyvä mytologinen russofobia. Inkluusio voisi jäädä defensiiviseksi keskittyen yhteisön sisäiseen koheesioon ja eloonjäämiseen. Sellaisena se ilmentäisi tyypillisesti pienen populaation heikkoa identiteettiä ja varmasti on hyvin tyypillistä Suomen ja Baltian kansojen pikkupopulaatioille, mutta valitettavasti mytologinen russofobisuus ja lyhyt kansallinen sivistys vääntävät inkluusiota Suomessa myös offensiiviseen suuntaan, jolloin ulkomaalaistaustaiset lapset tuotteistuvat (kommodifikaatio) sosiaalitoimenpiteissä.
Pierre Bourdieun käytti käsitettä ”symbolinen väkivalta”, kun ilmaisi, miten vastapuolen oli alistuttava saamaansa valtasignaaliin. Suomessa on yritetty toteuttaa uudelleen viritetyn 1920- ja 1930- lukujen kansallisen poliittisen mytologian avulla symbolinen voimankäyttö, jossa yksilön ja perheen vapauksista puhuminen olisi aina kuitenkin yhteydessä Neuvostoliiton uhka-, vapaussota-, erillissota- ja talvisotamytologioihin ikään kuin antifasistinen apologia perheiden ja ihmisten puolesta olisi ehdottomasti sidottava yhä 2000-luvulla Staliniin ja spekulaatioon isovenäläisistä valtapyrkimyksistä. Toisin kuin kyseisissä muutamissa russofobiaa puolustavissa tai sen tosiasiallisen vaikutuksen kiistävissä suomalaisissa propagandakirjoituksissa ja televisio-ohjelmissa on esitetty, Anton- ja Robert- poikien ym. puolesta käyty antifasistinen toiminta ei ole mitenkään venäläispoliittista ”stalinistista” tai ”isovenäläistä” tunkeutumista Suomessa asuvan ”viidennen kolonnan” sydämiin, vaan täysin johdonmukainen seuraus antifasistisesta filosofiasta yksilön ja perheen vapauksien puolesta. Itse asiassa Stalin ei ollut edes venäläinen, vaan gruusialainen, eli Stalin oli kotoisin siitä samasta Georgian (Gruusian) maasta, joka on ollut viime aikoina uhkana maailman rauhalle. Venäjä muodostaa kulttuurisen ja henkisen vastakohdan de-russofikaation lisäksi myös fasistisille trendeille deindividualisaatiolle, defamilisaatiolle ja hyperinkluusiolle. Venäjän huikean suuri populaatio ja pitkä historia sallivat yksilöiden rakentaa omista tarpeistaan oman seurallisuutensa ja ajalliset unelmansa. Venäjälläkin on omat historian traumansa mm. Stalinin johdosta. Venäjällä nykyihmisellä on moraalinen oikeus pyrkiä yhtä hyvin glamouriin kuin rikkaaseen imagoon ilman että hänet jo välittömästi ”moralisoitaisiin” takaisin aivottoman lauman yhteiseen uskontoon.
Ongelmat oli ennalta arvattavissa
Anton Salosen, Robert Rantalan, Roman Lindin ja lukuisten muiden venäläistaustaisten lasten tylyt kohtalot Suomessa eivät ole tulleet yllätyksenä Suomessa asuvalle venäläiselle väestölle ja heidän kanssaan läheisessä suhteessa eläville suomalaisille. Vallitseva lainsäädäntö ja lain soveltaminen ovat syntyneet vanhentuneen mielikuvan vallitessa, jossa antifasistinen vapautuminen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja yksilön vapauksiin eivät vielä toteutuneet Suomessa. Nykyinen Kansalaisuuslaki on toki annettu Helsingissä niinkin myöhään kuin 16.5.2003, mutta laki heijastaa yhä vanhentunutta ajattelua, jossa valtio omistaa ihmisen. Perheen ja yksilön oikeudet ovat alisteiset, kun sosiaalilepakot lähtevät illan hämärtyessä liikkeelle vaanien uusia uhreja. Venäläinen ajattelu lähtee sitä vastoin perheen eheydestä. Suomalainen lähtee siitä, että äiti on valtioon nähden pelkkä keinokohtu, joka tuottaa kansalaisia – äidin oikeudet ovat sitäkin vähemmät, jos äiti on venäläisvalmisteinen keinokohtu valtiollisia intressejä varten. Tuo ajattelu tuottaa totalitaristisen uhkan yksilöille, joiden tausta ja eetos eivät ole kuitenkaan enää yhtä yksiselitteisesti nationalistinen, vaan ehkäpä hyvinkin monikansallinen ja monikulttuurinen. Yhteentörmäykset syntyvät perheen ja valtion välillä.
Yhteentörmäykset olivat odotettavissa jo siinä vaiheessa, kun Suomen nykyistä lainsäädäntöä muovattiin ja asiaa koskevia soveltamisohjeita ulkoministeriössä kehiteltiin. Muistan hyvin elävästi venäläisen vaimoni kanssa koetun suomalaisen totalitarismin pelon syksyllä 2002, kun tutkimme mahdollisuuksia ja kävimme UM:ssa keskustelua, jotta syntyvä lapsemme voisi vapautua suomalaisesta, ihmistä vihaavan totalitarismin mahdollisesta uhkasta (so. kansalaisuudesta). Siihen aikaan ei toki julkisuudessa vielä kohuttu Antonin, Robertin tai Romanin tapauksista, vaan silloiset ongelmat painettiin julkisuudessa piiloon niin kuin nytkin olisi tapahtunut, jos Johan Bäckman ja kyseiset venäläiset perheet eivät olisi toimineet poikkeuksellisen nerokkaasti. Valveutunut mieli saattoi olla jo 90-luvulla ja 2000-luvun alussa hyvin tietoinen, että tällaisia tapauksia syntyy jo pian Suomeen. Myös monet muut lähipiirimme valveutuneet venäläiset ymmärsivät jo tuossa vaiheessa suomalaiset uhkatekijät lapsiansa vastaan, jos lapsi syntyy Suomen kansalaisena. Kävin itsekin keskustelua ilmiön uhkasta jo 90-luvun puolivälistä alkaen. Vaimoni kanssa yritimme parhaamme, jotta poikamme olisi pelkästään Venäjän Federaation kansalainen, koska silloin eivät mitkään konsulit kävisi lastamme kidnappaamassa Venäjältä Suomeen, mutta valitettavasti Suomen kansalaisuus tulee kuin ”Manulle illallinen”, vaikka perhe itse olisi jo ähkynä noita kaikenlaisia suomalaiskansallisia iltapaloja. Suomen kansalaisen lapsi saa Suomen kansalaisuuden poikkeuksetta, jos lapsi syntyy Suomessa. Edes lapsen ulkomaalainen äiti ei voi rajoittaa Suomen kansalaisuuden saamista tuollaisessa tapauksessa. Tämä on erikoista yksipuolisuutta, jossa valtio asetetaan perheen ja yksilön yläpuolelle. Äidin kohtu on sittenkin pelkkä keinokohtu valtiota varten.
Kansalaisuuslain 9 § ja 35 § remonttiin
Suomen nykyinen Kansalaisuuslaki on osoittanut selvät puutteensa monikansallisessa Euroopassa. Kansalaisuuslain 9 §:n mukaan Suomen kansalaisuus määräytyy syntymän perusteella, jos äiti tai isä on Suomen kansalainen, kun nämä ovat avioliitossa tai isyys vahvistetaan.
Venäläisillä äideillä on yhä edelleen harmaa kiertotie vapautua Suomen valtion totalitaristisesta uhkasta lastensa oikeuksia vastaan, jos lapsi syntyy Suomessa, mutta kiertotie edellyttää, että venäläinen äiti ei ole naimisissa lapsen isän kanssa eikä isyyttä vahvisteta. Tässä tapauksessa sosiaalivirasto maksaa elatusavun lapsen hyväksi. Kun äidillä on pysyvä oleskelulupa Suomessa, lapsen oleskelulle ei muodostu mitään uhkaa Suomessa, vaan hän saa luontevasti oikeuden oleskella äitinsä kanssa. Tällainen järjestely on kuitenkin lain harmaalla alueella käytävää peliä fasistista uhkaa vastaan. Lainsäädäntö vaatisi epäilemättä antifasistista reformia, jotta yksilöt vapautuisivat valtion ylivallasta. Erityisen uhkan muodostaa Suomen nykyisen Kansalaisuuslain 5 luku, joka säätää Suomen kansalaisuuden menettämisestä ja säilyttämisestä. Lain 35 §:n mukaan Suomen kansalaisuudesta vapautuminen muodostuu käytännössä mahdottomaksi, kun hakija asuu Suomessa. Tällöin vapautuminen tulkittaisiin ”Suomen kansalaisuuteen liittyvän velvollisuuden välttämiseksi”. Kansalaisuuslain säädäntöä tulisi kehittää yhtä hyvin Venäjän kuin Suomen puolella.
Suomen tulisi luopua ehdottomasta vaatimuksesta, jonka mukaan Suomen kansalaisen lapsi saa Suomessa syntyessään Suomen kansalaisuuden. Vanhempien tulisi voida itse valita, haluavatko he lapselle Suomen kansalaisuuden vai ei-suomalaisen vanhemman kansalaisuuden, jolloin jälkimmäisessä tapauksessa lapsi saisi pysyvän oleskeluluvan automaattisesti kuin Manu illallisensa. Oleskeluluvasta ei tulisi ähky olo samalla tavalla kuin pakkokansalaistamisesta, jolla ei ole kuitenkaan enää EU:ssa yksilölle mitään erityistä hyötyä, jollei tahdo osallistua eduskuntavaaleihin. Nuo vaalit ovat kuitenkin yhä enemmän pelkästään ikään kuin itsenäisen valtion demokratian teatteria, koska päätöksenteko tapahtuu EU:n tasolla.
Venäjän nykyinen kansalaislaki edellyttää valitettavasti monikansallisissa avioliitoissa, että lapsen ulkomaalainen vanhempi antaa suostumuksensa Venäjän kansalaisuuden saamiselle. Hakemusprosessia tulisi myös yksinkertaistaa. Jos lapsen äiti on Venäjän kansalainen – syntyi lapsi missä tahansa maailmaa –, lapsen tulisi saada Venäjän kansalaisuus jo pelkästään äidin hakemuksesta kysymättä isän mielipidettä. On suuri uhka, että raskausajan jälkeisessä stressissä ulkomaalainen isä löytää sielunsa salaisuuksista kaikki kansalliset demonit, jolloin hän ryhtyy häijyksi lapsen oikeuksia vastaan. Russofobisten isien ei pitäisi saada estää lapsiltaan Venäjän kansalaisuutta, kun äiti on Venäjän kansalainen.
Karl Popper tahtoi vapauttaa yksilön fasismin uhkasta
Antifasistinen yksilön vapauttaminen totalitaristisen valtion uhkasta on hyvin tärkeä periaatteellinen ja filosofinen uudistus. Nuorena poikana 1970-luvulla luin Karl Popperin teoksen ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”. Tajusin jo tuossa vaiheessa Kaikkivaltiaan Valtion uhkan. Tässä havainnossa ei ole tarvinnut tulla takinkääntäjäksi.
Popper ei hyväksynyt mitään valtion toteuttamaa utopiaa ylhäältäpäin. Hän tahtoi antaa kansalaisille oikeuden elää elämäänsä ja tavoitella onneaan haluamallaan tavalla. Valtio sai tehdä ainoastaan pieniä korjausliikkeitä. Nykyinen suomalainen kansalaisuuskäsitys on kuitenkin rakennettu aivan päinvastaisesta filosofiasta käsin. Karl Popperin filosofia on tullut entistä ajankohtaisemmaksi fasististen ihanteiden uudelleen elävöittämisen tähden, jota tapahtuu Suomessa, Baltiassa ja myös jossakin määrin muualla Euroopassa.
Karl Popper oli syntynyt vuonna 1902 Wienissä. Hän joutui kokemaan kovasti totalitarismin seuraukset. Hänen oli paettava maastaan 1930-luvun lopulla, kun maa joutui Hitlerin valtapiiriin. Popper oivalsi jo kokemustensa valossa – puhumattakaan mahtavaa filosofian historiallista tuntemusta -, että ”hyvää tarkoittavaa diktaattoria” ei oikeasti ole olemassa: diktaattorin toimenpiteet ovat vaikeasti yhteen sovitettavissa sanottujen tarkoitusten kanssa. Kehittynyt teollistunut kapitalismi synnytti fasismin kollektiivisen ideologian, sosiaalidemokraattienkin antautuessa Hitlerin edessä ilman vastarintaa. Nämä kaikki yhtä lailla säikähtivät ihmisen vapautta. Valtio uskottiin Jumalan tahdon ilmestymäksi maan päällä. 1920- ja 1930- luvuilla fasismille oli tunnusomaista yksilön alistaminen valtiolle. Kauhistuttavaa, ettei 2000-luvulla ainoastaan kohoteta fasismin liittolaisia ja sotasyyllisiä kunniaan, vaan myös toistuvasti yritetään alistaa yksilö valtion totalitarismiin. 1920- ja 1930- luvuilla fasismi sai psykologisen voimansa primitiivisestä kauhistumisesta ”vapautta” vastaan, nyt 2000-luvun fasistisessa kehityksessä säikähtäminen tapahtuu monikansallista pluralistista vapautta ja ”hallitsemattomuutta” vastaan. Yhtä lailla vanhan fasismin kanssa nytkin julistetaan hierarkkista valtiollista kaikkitietävyyttä, ehdotonta noudattamista vaikka perheeltä riistettäisiin lapset. Fasismi oli vastakohta Ranskan vallankumouksen vapaudelle, veljeydelle ja tasa-arvolle. Olisi älyllistä köyhyyttä uskotella, että 2000-luvun eurooppalainen fasismi löytyy ennen kaikkea nahkatukkaisista uusnatsiryhmistä, vaan uusi fasismi rakentuu sosiaalisen valtakoneiston avulla, joka jyrää yksilön, tekee lapsista kauppatavaraa, maahanmuuttajista pienipalkkaisia pelinappuloita oman maan työläisiä vastaan, jotta molempia saisi nöyryyttää yhdenveroisesti. Pääoma kulkee ripeästi yli rajojen, mutta sitä vastoin järjestelmään integroidut työläiset alistetaan defamilisaatioon, deindividualisaatioon, hyperinkluusioon ja kommodifikaatioon.
Platonin Ihannevaltio alisti yksilön
Fasismin ymmärtämiseksi pitää palata niinkin kauas kuin varakkaaseen aristokraattiin Platoniin (427-347 eKr), jonka teos ”Valtio” on fasistisen totalitarismin peruskirja. Tuossa teoksessa Platon määrittää eetosta ja moraalia spekuloivat filosofit ideaalihallitsijoiksi. Platonin valtio-ihanteen filosofinen rakenne oli totalitaristinen: yksilö oli valtiota varten. Valtio ohjasi ja määritti ihmiselle, millaista on hyveellinen elämä. Ihannevaltion lainsäätäjän kuului tarkata huolellisesti, mikä laki johtaisi hyveeseen valtion hyväksi ja mikä ei.
Peloponnesolaissota oli venähtänyt pitkäksi ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden kaaos kauhistutti Platonin. Platon halusi järjestystä! Platonilla oli valtava vaikutus myöhempään filosofiaan. Myös kirkkoisä Augustinus (353–430 jKr) tutustui Platoniin. Augustinuksen vaikutuksesta Platon pysyi tärkeänä auktoriteettina myös kristillisessä filosofiassa. Platon säilyi ehkä korkeimpana auktoriteettina 1100- ja 1200- luvuille saakka, kunnes Aristoteles voitti Platonin paikan.
Kirjoitin yli viisitoista vuotta sitten erääseen kirjaan Platonin ihannevaltiosta ja seksuaalisuusetiikasta. Tuolla kertaa tarkastelin asiaa homoseksuaalisuuden näkökulmasta, mutta 2000-luvulla olisi vähintään yhtä tärkeää arvioida totalitaristisen valtion toimia yksilöä vastaan muistakin näkökulmista. Platonin Laki-teoksessa on muutamia kohtia, joissa Platon tuomitsee nautinnonhalun. Kohtuullisuus olisi tärkeä hyve. Filosofi käsittelee kyseisestä näkökulmasta Spartan ja Kreikan lakeja. Platon kauhistelee spartalaisten kohtuuttomuutta. Ateenalainen ja Kleinias pohtivat teoksessa nautintoihin sortuvan henkilön kehnoutta. Lopulta Platon päätyy ajatustensa kehittelyssä siihen, että ihannevaltio (pitäisi oikeastaan kirjoittaan jumalan veroisena isolla kirjaimella ”Ihannevaltio”) joutuu uhatuksi, jos yksilöiden nautinnon halu ja nuorison himot saavat oikeuden. Platonin mukaan vartijat ovat valtion vahtikoiria: vahtikoirissa ei naaraita eroteltu koiraista eikä vartioiden luokassa naista erotettu miehistä. Ihannevaltiossa miesten ja naisten sallittiin tuntea lempeä sen verran, että saatiin kauniita ja jaloja jälkeläisiä. Ihannevaltio järjesti avioliittoja, joissa parhaat miehet yhdistettiin parhaisiin naisiin, mutta lapset kasvatettiin valtiollisesti. Edes vanhemmat eivät saaneet tuntea omia lapsiaan. Platonin mukaan kaikki kohtuuden ylittämät himot olivat vaarallisia. Ihannevaltiossa tarvittiin jälkeläisiä, mutta jälkeläiset järjestettiin valtiollisesti. Olen käsitellyt tätä teemaa seikkaperäisemmin sivuilla 78-79, 84-87 ja 188-189 vuonna 1995 Aslan ry:n ja Osumakustannus Oy:n kustantamassa kirjassa Syntyjä syviä.
KOTISIVUT: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/
Alueviesti-lehteä ja sen entistä päätoimittajaa Erkki Petmania vastaan luetaan syytteet törkeästä kunnianloukkauksesta
Dosentti Johan Bäckman nostaa Sastamalassa ilmestyvää Alueviesti-lehteä ja sen entistä päätoimittajaa Erkki Petmania vastaan syytteet törkeästä kunnianloukkausrikoksesta. Bäckman katsoo, että Petman on loukannut Bäckmanin kunniaa kirjoittamalla kustantamaansa Alueviesti-lehteen Bäckmanista perättömiä väitteitä, joiden mukaan Bäckman mm. toimisi Venäjän vakoojana, olisi uhannut Anton Salosen väkivaltaisella sieppaamisella ja työskentelisi Venäjän sotavoimien palveluksessa yms. Bäckman pitää näitä lehdessä julkaistuja valheellisia syytöksiä poikkeuksellisen törkeinä ja vaatii Petmanille vankeusrangaistusta törkeästä kunnianloukkausrikoksesta sekä korvauksina henkisestä kärsimyksestä 50 000 euroa sekä muita kuluja. Asiaa käsitellään Pirkanmaan käräjäoikeudessa.
tiistai, 23. maaliskuuta 2010
Russofobia Suomessa, Robert Rantalan tapaus ym (ТВ Центр 21.3.2010)
ТВ Центр esitti sunnuntaina 21.3.2010 klo 21 dokumenttiohjelman (В центре событий с Анной Прохоровой) Suomessa koettavasta russofobiasta.
Laitan lähipäivinä tähän blogiin pieniä videoleikkeitä ohjelmasta.
Ks. venäläisen dokumenttiohjelma, jossa myös Johan Bäckman ja Juha Molari puhuvat: alla on suomennettuna koko käsikirjoitus).
X X X X X X
Rantalan perhe sai kokea epäilemättä draaman. Keskiviikkona päätettiin sallia lapsen jäädä perheeseen: Rantalan vaimon pitää varmistaa hänen normaali ja rauhallinen elämä, mutta kuraattoreiden on varmistettava tämä tila. Mutta Rantalan tapaus – valitettavasti ei ole ainutlaatuinen. Paikalliset viranomaiset ovat noutaneet kymmeniä venäläisiä lapsia. Daria Okuneva palasi Suomesta.
- Me rakensimme lentokoneen, lensi taivaan alla, mutta sitten palasi äidille…
Sen kaikki tietävät jo, miten Robert sai palata takaisin äitinsä luo. Mutta kaikki eivät tiedä, miten paljon Suomessa venäläissuomalaiset perheet eroavat ja miten nämä yhdistyvät. Viimeisten kolmen päivän aikana Robertin Inga-äiti ei vastannut puhelimeen, piti ovet lukittuna ja odotti, että Robert aikoo tulla takaisin. Lapsi ikään kuin toisti samaa lausetta.
- Äidin ja isän kanssa haluan, kodissa haluan elää!
Lopulta Rantalan kotiin tuli yövieraita, mutta ei sosiaaliviranomaiset poliisin kanssa, vaan Venäjän edustaja Pavel Astahov hyvien uutisten kanssa: lapsi saa jäädä perheeseen.
Pavel Astahov Venäjän Federaation presidentin valtuuttama lasten oikeuksien komissaari: "Tärkeintä, mitä on saavutettu tänään – me olemme löytäneet yhteisen kielen. Kuulimme Turun kaupungin sosiaaliviranomaisia”.
Jo perjantaina Inga allekirjoitti sopimuksen paikallisten viranomaisten kanssa. Tämä on niin sanottu suunnitelma onnellisesta elämästä. Mutta Rantalan perheellä on oma suunnitelma - auttaa muita perheitä, jotka heidän tavoin ovat joutuneet Suomen sosiaalihuollon panttivangeiksi.
Ville-Pekka Rantala, isä: "Olemme tyrmistyneitä Suomen viranomaisten toimintaan, tämä on täydellistä laittomuutta. Robertia pidettiin puolikuukautta lastenkodissa: hän ei saanut ainoastaan moraalista, vaan myös fyysisiä vammoja. Se oli hänelle painajainen. Meidän tapauksemme on ohi, mutta muilla perheillä painajainen jatkuu”.
Inga Rantala, äiti: "Meidän Robert pelastui ja meidän on autettava muita perheitä. Kukaan ei halua ajatella, että lapsi käy koulua, mutta hän ei palaa kotiin”.
Rantalan perheystävä Aleksei on vakuuttunut: Robertin historia auttoi paljastamaan pitkän ajan kuluessa kehittyneen paiseen Suomen viranomaisten ja venäläisten perheiden välillä.
Alex Bahmin, Rantalan perhetuttu: "Heillä on paljon insestitapauksia, Downin oireyhtymää maassa, ja ilmeisesti he tarvitsevat uutta verta parantaa omaa pottia. Yleisesti ottaen, tietenkin, he haluavat tuottaa de-russifikaation lapsille, jotta lapsista tulisi suomalaisia, jollaisina he haluavat nähdä heidät”.
8-vuotias Roman Lind ei ollut lastenkodissa kuukautta niin kuin Robert Rantala, vaan peräti 8 kuukautta, joista 2 kuukauden aikana hän ei nähnyt äitiä eikä isää.
Roman Lind: "Minä aina myöhästyin syömisestä. Sitten ei saanut syödä edes leipää. Sitten he minua löivät, raapivat kasvoja, pahoinpitelivät. Kerran jalka murtui. Yksi aikuinen nimitti minua homoksi”.
Kaikki alkoi siitä, että Roman myöhästyi. Nuori Don Juan leikki tyttöystäviensä kanssa, unohti soittaa vanhemmille ja tuli kotiin pimeässä. Luonnollisesti äiti ja isä olivat paniikissa.
Maria Lind, äiti: "Isä oli vihainen ja antoi lapselle läimäytyksen. Seuraavana päivänä lapsessa näkyi sormen jäljet. Lapselta kysyttiin: "Mikä tämä on?” Hän sanoi: ”Isä löi”".
Lapsi vietiin suoraan koulusta kuultavaksi, jotta lapsi todistaisi vanhempiaan vastaan. Tämän jälkeen Roman oli lastenkodissa ja Lindien taloon poliisi teki ratsian.
Maria Lind, äiti: "He veivät miehen putkaan. Pieni tytär otettiin hänen mukanaan pois. Tytär huusi: Äiti, äiti. Pieni tyttö itki eikä ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa".
Evgeni Lind, isä: "Se oli kauheaa aikaa – meille ja lapsille, erityisesti tyttärelle. Seitsemän vuotta vanhalle lapselle voi jotenkin selittää, mutta tyttärelle, joka ei ole vielä 2 vuotta vanha, ei voinut selittää. He kirjoittivat sen jälkeen: ”Hän huusi kaksi tuntia” – kuvitella kaksi tuntea kaksi vuotta vanha lapsi! Ja rauhoittui. Voitko kuvitella? Kaikki kunnossa. He uskoivat, että kaikki oli hyvin”.
Lapset palasivat perheensä, kun perhettä ei enää ollut – isän oli pakko muuttaa toiseen asuntoon. Jokainen, joka tietää Lindan, ei voi vieläkään uskoa tätä tarinaa, että se tapahtuu tälle esimerkilliselle perheelle. Selitys on kuitenkin yksinkertainen.
Maria Lind, äiti: "Suomessa sosiaalityöntekijät saavat merkittävää etua siitä, että heillä on lapsi lastenkodeissa. Kaupunki saa valtiolta rahaa, että nämä lapset ovat lastenkodeissa, joten valitettavasti tarvitaan valtava määrä lapsia – 11 000 vuodessa."
Marika Pella on kokenut kaikki Suomen talouden vaihtelut itsessään. Hänet vietiin myös venäläiseltä äidiltään ja annettiin – ei lastenkotiin, vaan hullujen huoneeseen.
Mia Pella, äiti: "Lähtökohtana oli valitettavasti, että isoäitini piti järjestää hänen materiaalinen ylläpitonsa. Kirjoitettiin asiakirjat, jota hän asuisi isoäidin luona, mutta koska hän ei ollut äitini biologinen tytär hän sai erittäin hyvät avustukset valtiolta".
Tätä varten olisi juostava valtiollisissa virastoissa. Marika juoksi takaisin kotiin äidin luo.
Mia Pella, äiti: "Isoäitini ei todellakaan pitänyt siitä. Ja isoäitini meni kirjoittamaan valituksen, että olemme epäsuotuisa perhe lapsen henkiselle tasapainolle”.
Tulos - tyttö vietiin käsiraudoissa mielisairaalaan.
Marika Pella: "Stressi oli aavemaisen korkea. Ikään kuin olisi tehnyt jotain väärin, mutta kukaan ei kerro, mitä väärin. Vain yksi sana: tyrmä”.
Onnistuin todistamaan oikeudessa, että tytär on terve. Hän palasi perheeseen, mutta millaisella hinnalla!
Mia Pella, äiti: "Minulla alkoi keskushermoston sairaus: surkastuminen pikkuaivoissa ja selkärangassa. Ongelmia tuli liikkumiseen, selkäkipua, yleisesti sanoen olen vammainen. Neurologi sanoo, että stressi antoi sysäyksen tämän taudin kehittymiselle".
Ingan, Marian ja Mian kertomukset ovat pikemmin sääntö kuin poikkeus. On arvioitu, että sosiaalitoimisto on vienyt 53:n venäläissuomalaisen perheen lapset. Ja tämä luku koskee pelkästään Helsinkiä! Jotenkin näyttää siltä, ettei kyse olen lapsista huolehtimisesta, vaan pikemmin osoitus russofobiasta.
Samalla tavalla myös jotkut suomalaiset ovat valmiit tarkastelemaan ongelmaa.
Johan Bäckman, Suomen antifasistisen komitean johtaja: ”Voisi myös puhua venäläisten lasten kansanmurhasta, koska heidät erotetaan venäläisistä äideistä ja venäläisistä isistä. Heillä on rakkaus Venäjään, mutta tätä ei sallita heille. Se olisi muka huono meidän vallanpitäjille. Tämä on ennen kaikkea arvioitava russofobiseksi kampanjaksi”.
Tästä kampanjasta eivät kärsi vain venäläiset perheet vaan myös suomalaiset, jotka eivät ole sairastuneet russofobiaan. Tämän on saanut kokea myös Juha Molari – Raaseporin kaupungin pienen luterilaisen seurakunnan kirkkoherra. Juha tuki Rimma Salosta – juuri sitä samaa venäläistä naista, jonka Anton-poika tuotiin Venäjältä Suomen diplomaattiauton takakontissa ja palautettiin suomalaiselle isälle. Pappi tuki Rimmaa ja nyt sai tuntea häpeää.
Juha Molari, pappi: "Minä vain rehellisesti sanon, mitä ajattelen. Tunsin sääliä tätä naista kohtaan. Minusta on kauheaa sulkea lapsi auton takakonttiin. Uskon, että on ollut julmaa syyttää sieppauksesta äitiä, joka päätti näyttää pojalleen Venäjää. On julmaa, ettei heidän anneta nähdä toisiansa eikä puhua pojan kanssa venäjää: se on kaksinkertainen julmuus. Minusta tuntuu, että papin velvollisuus on tuntea herkkyyttä ihmisten ongelmia kohtaan ja auttaa heitä. Kävi kuitenkin ilmi, etteivät kaikki ajattele niin”.
Luterilaisen papin ei pitäisi suojella rikokseen syyllistynyttä, ja vieläpä puolustaa venäläisiä suomalaisia vastaan. Niin päätti tuomiokapituli. Ja Juhaa pitää rangaista. Nyt päätetään siitä, miten papilta riistetään seurakunta ja papin oikeudet.
Juha Molari, pappi: "Olen toistuvasti vastustanut revansistista Pro Karelia –organisaatiota, joka haluaa palauttaa Venäjältä Suomelle tiettyjä alueita. Olen kritisoinut suomalaisen yhteiskunnan fasistista tunnelmaa. Olen todennut avoimesti, ettei enää 21-vuosisadalla pidä muistaa kaikkea pahaa, kun olisi aika rakentaa normaalit lämpimät suhteet naapureiden välillä. Siitä minua kirotaan lehdistössä, saan uhkauskirjeitä ja nyt vielä halutaan viedä elämäni tehtävä…”
Sulkiessaan avaimella kirkon oven Juha rukoilee joka kerta, että tämä palvelus ei olisi viimeinen. Ja hän kiirehtii kotiinsa Tatjana-vaimonsa luo, joka on yksi niistä harvoista, jotka ovat tukeneet Juhaa ristiretkessä russofobiaa vastaan.
Tatjana Iakovleva, vaimo: "Jokainen ajattelee, että hän suosisi venäläisten naisten oikeuksia, koska hänellä on venäläinen vaimo, mutta se ei ole niin. Hän on itse päätynyt tähän inhimillisistä lähtökohdista käsin. Juha on todella huolissaan, koska tämä on hänen koko elämänsä asia, hän on lapsesta asti haaveillut pappeudesta. Se ei ole pelkkä ammatti hänelle. Hän ei halua mennä mihinkään muuhun työhön tämän jälkeen”.
Juhalla ja Tatjanalla on kaksi lasta – Suomen kansalaisia. Täten Molarin perheen ongelmiin on vielä lisätty kaikki sosiaalielinten pelko. Tatjana Iakovleva, vaimo: ”Yksinkertaisesti masennus hallitsee, kun saa pelätä lasten vuoksi, heidän tulevaisuutensa tähden. Haluatko pakata laukut ja lähteä ulos ehkä mahdollisimman nopeasti. Meillä on paljon venäläisiä ystäviä. Läheiseltä ystävältä vietiin myös lapset”.
Mutta Juha ei pakene Venäjälle. Hän oli aluksi nuorin pappi Suomessa, mutta nyt hän on rohkein pappi. Juha on valmis menemään loppuun asti, koska on varma: jos nyt ei puhuta asioista niiden oikeilla nimillä, jos ei taistella Venäjä-pelkoa vastaan, rikotaan kymmenien, satojen ja ehkä tuhansien lasten kohtalo.
Tietenkin tämä, mitä tapahtuu Suomessa, on selvästi russofobiaa ja surullista.
X X X X X (katkelma päättyy)
Kotisivut: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/
Totuus Robert Rantalan tapauksesta
Suomi todisti viime viikolla jälleen kerran olevansa stalinistinen roistovaltio. Ministerit ja viranomaiset vaikenivat kaikilla kielillä tärkeistä asioista, kuten venäläisiin lapsiin kohdistuvasta järjestelmällisestä rasistisesta sortokampanjasta Suomessa. Robert Rantalan tapaus tunnetaan nyt maailmanlaajuisesti, mutta meillä siitä ei tiedetä mitään, kiitos olemattoman lehdistönvapautemme.
Seitsenvuotias Venäjän kansalainen Robert Rantala otettiin Turussa helmikuussa kiireellisesti huostaan olemattomien perusteiden nojalla. Jos asiasta jotakin voi lausua, niin korkeintaan sen, että huostaanotto perustui rasistisiin ennakkoluuloihin ja asiakirjaväärennöksiin. Asia on jo rikostutkinnassa virkarikosjuttuna. Robert joutui lastenkodissa jatkuvan henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi. Huostaanoton varsinaiseksi syyksi osoittautui se, että sekä Robert että hänen Inga-äitinsä ovat Venäjän kansalaisia. Suurin lasta uhkaava vaara oli sosiaalitoimen mukaan Venäjälle matkustaminen. Sen estämiseksi Turun sossu päätti tuhota perheen. Nyt sossua odottaa iso lasku Robertin henkisestä ja fyysisestä vahingoittamisesta pari kuukautta kestäneen laittoman vankeuden aikana.
Robertin tapauksessa Suomen sosiaaliviranomaiset aloittivat laajalti käytetyn sortotoimen, de-russifikaaation. Venäläinen lapsi eristetään vanhemmistaan ja häneltä kielletään ehdottomasti oman äidinkielen eli venäjän puhuminen. Kysymys on puhtaasti poliittisesta vainosta, joka on muodostunut jo tavaksi. Äideiltään Suomessa siepattuja venäläislapsia voi jo hyvin kutsua poliittisiksi vangeiksi.
Venäjän media reagoi Robertin tapaukseen aidon demokraattisen kansalaisyhteiskunnan tavoin. Siellä toisin kuin Suomessa oltiin huolissaan pienestä Robert-pojasta. Sananvapauttaan hyväksi käyttäen Robertin Inga-äiti antoi haastatteluja venäläisille toimittajille. Myös suomalainen isä Veli-Pekka avautui, mutta vain YouTube-videoissa, sillä suomalaiset toimittajat eivät asiaan koskeneet. Se on ymmärrettävää, sillä suomalaisen toimittajakunnan ihmisoikeuskäsityksiin ei kuulu venäläisten pitäminen ihmisinä.
Kaiken lisäksi suomalaisten viranomaisten rikollisten sortotoimien kohteiksi joutuneita venäläisiä naisia ja lapsia tuntui löytyvän joka päivä lisää. Jokaisella oli kerrottavanaan sama tarina: venäläiset lapset siepataan koulusta suoraan lastenkotiin ilman laillisia perusteita tai oikeuden päätöstä, siellä lapsia pahoinpidellään eri tavoin joka päivä, venäjän kielen puhuminen kielletään, toisinaan venäläisiä vanhempia vastaan nostetaan tekaistuja rikossyytteitä, lopulta vanhemmat tulevat hulluiksi, lapset yrittävät itsemurhaa ja perheet tuhotaan lopullisesti.
Hyvin usein lapset yritetään siepata venäläisiltä äideiltä mahdollisimman aikaisin, jos ei synnytyssairaalasta niin pian sen jälkeen. Koskaan ei ole liian myöhäistä, varastettiinhan Anton-poika venäläiseltä äidiltään kuusivuotiaana kotimaastaan Venäjältä ja salakuljetettiin suomalaisen diplomaattiauton takakontissa Suomeen. Nyt pikku-Antoniin sovelletaan de-russifikaatiota. Suomen valtiovalta ei halua tänne venäläisiä lapsia, jotka voisivat rakastaa Venäjää ja tukea sen poliittista johtoa. Siksi venäläislapset pakkosuomalaistetaan.
Venäjän lapsiasiainvaltuutettu Pavel Astahov kirjoitti vakavahenkisen kirjeen suomalaiselle kollegalleen Maria Kaisa Aulalle, jota asia ei kiinnostanut lainkaan. Aula vastasi olevansa nyt hiihtolomalla. Sitten Aula aloitti tympeän vaikenemisensa.
Venäläisiin naisiin ja lapsiin kohdistuvan kansanmurhan varsinainen arkkitehti Alexander Stubb, joka kutsuu itseään ulkoministeriksi, sanoi Moskovassa, ettei hänellä ole mitään valtuuksia puuttua tähän Robert Rantalaa koskevaan yksittäistapaukseen. Erikoista, koska Stubb kuitenkin vähän aikaisemmin myötävaikutti tosi innokkaasti Anton Salosen sieppaukseen, piilottamiseen ja salakuljettamiseen diplomaattiauton takakontissa Suomeen. Venäläisen pojan ryöstäminen äidiltään oli Stubbin mukaan loistava temppu.
Myös Antoniin sovelletaan rikollista de-russifikaatiota: Antonia on kielletty puhumasta äidinkieltään venäjää jo vuoden päivät. Samalla ulkoministeriömme Helsingissä on tehnyt kaikkensa kiistääkseen päivänselvän tosiasian eli Anton Salosen Venäjän kansalaisuuden. Rimma Salonen on tosin ilmoittanut vetävänsä törkeistä virkarikoksista oikeuteen kaikki Antonin sieppaukseen, piilotteluun ja salakuljetukseen myötävaikuttaneet diplomaatit: Pietiläinen, Perheentupa, Anttonen, Lybeck ja mitä niitä nyt onkaan. Luvassa on siis uusi sotasyyllisyysoikeudenkäynti!
Venäjän lapsiasiamies Pavel Astahov saapui Suomeen neuvottelemaan suomalaisten viranomaisten kanssa venäläisten lasten kohtelusta. Anton Salosen salakuljettamista suomalaisen diplomaattiauton takakontissa hän kommentoi Suomen TV1:lle näin: "Suomalainen diplomaatti teki selvästi rikoksen. Hän toi lapsen rajan yli auton tavarasäiliössä ja vaaransi pojan hengen." Tämän lausunnon jälkeen Stubbin pitäisi esittää eroanomuksensa, onhan hän sanonut, että suomalainen diplomaatti toimi laillisesti, inhimillisesti ja oikein.
Venäjän televisiossa esitettiin kammottavaa näytelmää Suomen sosiaali- ja terveysministeriön "tiedotustilaisuudesta". Kansliapäälliköksi itseään kutsuva Kari Välimäki murjotti ja räyhäsi venäläisille toimittajille siitä, että asiasta ei saa lausua mitään. Kymmenille miljoonille venäläisille televisionkatsojille jäi mielenkiintoinen, mutta toki totuudenmukainen käsitys suomalaisesta sananvapaudesta ja virkamiesmoraalista. Meillä virkarikoksia piilotellaan.
Sananvapauden vihollinen Kari Välimäki räyhää venäläisille toimittajille tiedotustilaisuudessa. Vieressä vaikenee "lapsiasiamies" Maria Kaisa Aula. Kuva venäläisen NTV-televisiokanavan laajasta reportaasista.
Venäjän televisiossa esiteltiin myös suomalaista virkanaista, joka selosti tiedotustilaisuudessa Suomen lastensuojelujärjestelmän erinomaisuutta, tietysti vain suomen kielellä. Kylläpä minua suomalaisena hävetti! Moskovaan palattuaan Astahov esitteli tiedotustilaisuudessaan naureskellen venäjänkielisiä esitteitä, joissa selostettiin lasten onnellista elämää Suomessa. Venäläiset tuntevat hyvin stalinistisen sortopolitiikan ja viranomaisten rikollisen mielivallan. Välimäen luotsaamat sortotoimet sananvapauden rajoittamisineen tuntuvat menevän siitäkin yli. Niille venäläiset pystyvät jo nauramaan.
Tämä nainen esitteli Venäjän televisiossa suomalaisen "lastensuojelun" erinomaisuutta. Henkilön nimeä ei onneksi kerrottu.
Robert-poika oli tehnyt oman ratkaisunsa ja karannut lastenkodista vanhempiensa luokse. Sitä ennen Astahov oli jo ehtinyt huomauttaa, että Suomi oli rikkonut asiassa YK:n lasten oikeuksien sopimusta ja omia lakejaan sekä toiminut kaikin tavoin lapsen edun vastaisesti. Perheen luona ei oltu edes käyty, Astahov selosti, eikä lapsen mielipidettä millään tavalla kuultu. Robert heitettiin ilman perusteita lastenkotiin, häntä ei päästetty kouluun, harrastuksiin eikä annettu puhua äidinkieltään venäjää.
Toki Anton Salosenkin tapauksessa Suomi rikkoo törkeästi kansainvälisiä sopimuksia. Lapsen sieppaaminen äidiltään, piilottaminen konsulaattiin ja salakuljettaminen diplomaattiauton takakontissa on röyhkeä Wienin sopimuksen loukkaus. Lapsen äitiä vastaan järjestetty näytösoikeudenkäynti Tampereella laittomine tuomioineen ei kestä mitään kritiikkiä. Anton Salosen rikollinen de-russifikaatio ja äidinkielen käyttökielto (eli aivopesu) rikkovat YK:n lapsen oikeuksien sopimusta. Maria Kaisa Aulaa tämä ei kiinnosta, koska hän ei osaa yhdistää suojatyöpaikkaansa työntekoon.
Loppupeleissä suomalaiset antoivat itsestään aika hitaan kuvan myös Robert Rantalan tapauksessa. Venäjän median käsiteltyä asiaa kaikilla kielillä kuukauden päivät Maria Kaisa Aula heräsi kommentoimaan sanomalla, että toki huostaanotolle on oltava perusteet. Nyt Robertin vanhempia vihjattiin jo narkomaaneiksi. Tätä uutta kiinnostavaa strategiaa ryhtyi ajamaan myös Moskovan lähetystömme lehdistösihteeri Vesa Kekäle, jonka epäkiitollisena tehtävänä on selitellä suomalaisia virkarikoksia. Myös Kekäle vihjaili, että Robertin vanhemmat ovat ehkä narkomaaneja.
Suomessa tuskin lienee turhempaa virkamiestä kuin Maria Kaisa Aula. Hänellä olisi ollut erinomainen tilaisuus tarttua asiaan, käynnistää rakentava dialogi naapurimaan kanssa ja edistää siinä samalla lapsen oikeuksia. Mutta hiihtoloma oli nyt suojatyöpaikkaakin tärkeämpi. Missä tahansa sivistysvaltiossa Aulan kaltainen suuri mitättömyys lentäisi kuin leppäkeihäs, mutta ei Suomessa. Häntä suojelee venäläisten lasten vainoamiseen erikoistuneen "salaisen poliisin" ylipäällikkö Kari Välimäki, joka vaikenee kaikilla kielillä omien alaistensa törkeistä virkarikoksista. Välimäen lyö laudalta vain nahkasohviinsa erikoistunut virkaveli Paavo Voutilainen.
Astahov aloitti neuvottelut Turun kaupungin sosiaalitoimen kanssa. Mikälie perusturvajohtaja, Liuksa tai Luiksa nimeltään, ilmoitti toki ensiksi, että Robert on heti palautettava lastenkotiin. "Suomi on oikeusvaltio", Luksa jankutti kuin robotti. Jostakin syystä päivän päätyttyä Turun sossu oli päätynyt ihan erilaiseen ratkaisuun. Robert saikin jäädä kotiin. Astahov oli hyvin perehtynyt Suomen lakiin, mitä sossu ei osaltaan juurikaan tunne. Kävi myös ilmi, ettei sossun ja asiakkaiden välillä ole mitään kunnollista kommunikaatiota. Sossu voi kirjoittaa ja väittää mitä tahansa kenestä tahansa ilman mitään velvoitteita. Sosiaaliviranomaiset kirjoittelevat kauhutarinoita omien mieltymystensä mukaan.
Moskovaan palattuaan Astahov piti tunnin mittaisen tiedotustilaisuuden. Hän kertoi naureskellen lehdistönvapauden olemattomuudesta Suomessa ja siitä, miten sosiaaliviranomaisten tekemisistä ei Suomessa vastaa kukaan. Edes ministeriöllä ei ole oikeutta saada mitään tietoa paikallisten viranomaisten toimista. Sossun valta on rajaton, mikä johtaa mädännäisyyteen ja rikolliseen mielivaltaan sekä sadismiin. Liika valta rappeuttaa, aivan kuten Stalinin Neuvostoliitossa. Kuka tahansa voi koputtaa ovellesi, jonakin päivänä lapset eivät enää tule koulusta kotiin. Heidät on viety lastenkotiin, missä heidät pahoinpidellään ja aivopestään vain siksi, että he ovat venäläisiä. Näin Suomessa vuonna 2010.
Robert Rantalan juttu antoi Suomelle ihan ansaittua huonoa mainetta kansainvälisesti. Lukuisat todistajat selostivat lukuisissa uutisjutuissa ja pitemmissä reportaaseissa kymmenille miljoonille tv-katsojille Suomen sosiaalitoimen syvästä rappiotilasta, virkamieskulttuurin mädännäisyydestä ja virkarikosten yleisyydestä, lehdistönvapauden täydellisestä puuttumisesta nyt puhumattakaan.
Me suomalaiset saamme olla kiitollisia siitä, että naapurimaassamme demokratia ja sananvapaus toimivat. Venäjällä on enemmän sananvapautta kuin Suomessa.
On selvää, että oikeuskansleri ja poliisiviranomaiset ovat nyt ylityöllistettyjä suomalaisen "lastensuojelun" virkarikosten selvittelyssä. Varmaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuinkin saa tästä muutaman tavallista helpomman jutun. Suomi loistaa saavutuksillaan: lastensuojelussa alle kymmenvuotiaat poliittiset vangit ja koulutusjärjestelmässä huippuluokan kouluampujat ovat tehneet meidät tunnetuiksi kaikkialla maailmassa. Myös Amnesty saa tästä varmasti valaisevaa materiaalia seuraavaan raporttiinsa.
Hauska nähdä, minkä prenikan Halonen antaa Kari Välimäelle seuraavana itsenäisyyspäivänä. Oli taas niin hyvin hoidettu tämäkin asia.
JOHAN BÄCKMAN
Oikeussosiologian dosentti
Helsingin yliopisto
P.S.
Liity Johanin Facebook-kaveriksi!
maanantai, 22. maaliskuuta 2010
Leena Hietanen (2010): Antifasistin päiväkirja 2009
Leena Hietanen, Antifasistin päiväkirja 2009. Helsinki-Tallinna: Safka – Suomen antifasistinen komitea, 2010. ISBN 978-952-5412-52-9. Leena Hietasen "Antifasistin päiväkirja" nyt saatavissa, tilaa oma kappaleesi osoitteesta exiron@gmail.com
En ole tuntenut vielä kovin kauan toimittaja Leena Hietasta. Saattaa olla, että vasta keväällä 2009 tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Myös perehtyneisyyteni Viron huolestuttavaan ihmisoikeustilanteeseen on hyvin lyhytaikainen siihen verrattuna, mikä on Leena Hietasen perehtyneisyys. Leena Hietasen uusi kirja antaa tällaiselle lukijalle väistämättä tunteen kokeneesta toimittajasta, joka on monipuolisesti seurannut poliittisen ilmapiirimme rappeutumista.
Kirjan lukeminen oli antoisa kokemus myös meikäläiselle, koska olin joutunut ProKarelian ja Espoon tuomiokapitulin kihlauksen tähden vaikeuksiin. Enhän minä sinisilmäisenä uskovaisena tuntenut kirkon kypäräpäätraditiota enkä tuntenut suomalaisten apartheid-henkeä, kunnes nyt olen kantapään kautta oppinut tuon kaiken. Itsekin jossakin määrin tapahtumista osallisena on helppo todeta, että Leena Hietasen kirja oli hieno katsaus moni-ilmeiseen vuoteen 2009.
Kirjan jälkeen politiikan ja median teatterissa pidetyt kauniit esitykset eivät enää tyydytä, vaan nyt syntyy suuri kiinnostus tutkia myös kulissien takaista sortoa ja apartheidia.
Integraation ja apartheidin yhteys
Leena Hietanen aloittaa kirjansa viikon 50 (2008) apartheid-katsauksella. Pieni tyttö oli käyttänyt välitunnilla venäjän kieltä opettajan kuullen ja saanut opettajalta varoituksen. Opettaja oli ymmärtänyt, että vironkielisessä koulussa ei saisi puhua ollenkaan venäjää. Kun tapauksesta syntyi kohu, koulun johto pani opettajan kuriin. Opettaja oli liioitellut ”integraatiot”. Merkillinen tapaus paljasti jo heti ensimmäisellä sivullaan integraation ja apartheidin käsitteellisen yhteyden. Leena Hietanen oivalsi yhteyden aivan selvästi. En tiedä, osasiko lukija nähdä yhtä selvästi tuota yhteyttä.
Leena Hietasen kertoma apartheid-esimerkki sattuu julkaistussa kirjassa mielenkiintoiseen aikaan, koska juuri samanaikaisesti kevättalvella 2010 Suomen Turussa oli päätetty ”integroida” Robert Rantala irti suomalaisvenäläisestä perheestään. Pojalta kiellettiin jopa venäjänkielen puhuminen. Tämäkään apartheid ei onnistunut, kun lapsi sai lopulta monien vaiheiden jälkeen oikeuden palata isänsä ja äitinsä luo.
Leena Hietala tuo kirjassaan esille Suomessa vaiettuja julmia numeroita: Virossa on edelleen yli 100 000 ei-kansalaista ja yli 100 000 henkilöä, jotka ovat ottaneet Venäjän kansalaisuuden Viron kieltäytyessä antamasta heille automaattisesti kansalaisuutta. Baltiassa, Virossa ja Latviassa on edelleen 650 000 venäläistä, joilta puuttuu EU-kansalaisuus!
Leena Hietanen ei säästele suomalaisia: Johan Bäckmaniin liittyen hän kirjoittaa, että suurin este venäläiskysymyksen käsittelylle europarlamentissa on ollut Henrik Lax (s. 30). Hietasen oma havainto on, että kun Viron apartheidia puretaan, Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen lähtevä juna Suomesta on lastattu demareilla, erityisesti heidän kärkikolmikollaan (s. 67).
Leena Hietanen tekee Apartheid-katsauksensa viikolla 46 (2009) ja viittaa virolaisen nationalistin Henn Põlluaasin samaistukseen ”kommunistisen korruption” ja eurooppalaisen monikansallisuuden välillä: ”Viron ainoa mahdollisuus on joko rakentaa tiukasti oma kansallinen linja tai eurooppalainen monikulttuurisuus eli kommunistinen korruptio”, Leena siteeraa Põlluaasia, joka on Pro Karelian päätoimittajan Veikko Saksin läheinen tuttu.
Mark Sirõk pakotettiin hirvittävään aivopesuun
Sain keväällä 2009 tutustua lähemmin näihin hienoihin Viron venäläisiin miehiin, joita vastaan nostetusta näytösoikeudenkäynnistä Leena Hietanen tietää kertoa uusia, kiinnostavia yksityiskohtia. Oikeus sittemmin myönsi, ettei näitä neljää miestä vastaan ole mitään todisteita: he eivät ole mellakoita suunnitelleet. Viron suojelupoliisi oli toki salakuunnellut Yövartio-järjestön puheluita jo ennen mellakoita – niin kuin luultavasti tekee yhä edelleen.
Leena Hietanen kertoo myös siitä kiduttavasta aivopesusta, johon nuori Mark Sirõk alistettiin pidätettynä. Itse en osaa kuvitella, miten olisin voinut säilyttää hienokäytöksellisyyden Markin tavoin vastaavassa tilanteessa: luultavammin Mart Laarin kirjoittaman historian kirjan sivut olisivat joutuneet perseeni pyyhkimiseen.
Mutta Mark Sirõk on hieno mies psykologisesta painostuksesta huolimatta! Hänet pakotettiin pidätettynä ollessaan lukemaan kolme tuntia Mart Laarin kirjoittamaa historian kirjaa. Tuo entinen pääministeri nostattaa fasismia kunniaan ja demonisoi Neuvostoliiton miehittäjäksi. Miten Mark kesti kolme tuntia helvetillistä fasistista tulta? Jopa keskiajalla noitaroviot ja tulen lieskat päästivät harhaoppiset vähemmällä tuskalla. Leena Hietanen osaa kirjoittaa tuosta psykologisesta painostuksesta hienostuneesti. Hänen ei tarvitse huutaa tai käyttää voimasanoja, mutta silti lukija ymmärtää asian vakavuuden: se on sietämätöntä psykologista painostusta, että pidätettynä on pakko lukea Mart Laarin kirjallista tuotantoa.
Viron orjatalous
Leena Hietanen on ihmisoikeusaktivisti. Olen alusta alkaen havainnut, että Leena Hietanen on ihmisen asialla kaikenlaisia myyttejä – yhtä hyvin uskonnollisia kuin poliittishistoriallisia – vastaan. Leena on oikea ihmisoikeusnainen. Tämä tulee ilmi kirjassa toistuvina sydäntä särkevinä murheina Viron kielipoliisin toimista.
Hietanen kertoo kielipoliisin ratsioista 20 valtion laitokseen ja yritykseen, muun muassa Narvan lukioihin ja lastentarhoihin, Tallinnan venäjänkielisiin kouluihin, kauppoihin ja kahteen taloyhtiöön. 57 ihmistä sai huomautukset puutteellisesta viron kielen taidosta, sakkoa määrättiin 24 hengelle. Sakotetut eivät olleet parantaneet viron kielentaitoa aiemmasta kehotuksesta huolimatta. Kielipoliisi ratsasi myös Tallinnan johdinautokuljettajat ja lähetti 62 kuljettajaa suorittamaan viron kielikokeen helmikuuhun 2010 mennessä. Tällaisista syrjintätoimista ei valitettavasti kukaan muu kirjoita konkreettisesti ja dokumentoidusti kuin Leena Hietanen. Ja jo pelkästään tämänkin tiedon tähden Antifasistin päiväkirja on suositeltava ostettavaksi.
Miksi ei sitten Suomessa puhuta Viron integraation ja apartheidin yhteydestä? Leena Hietanen kysyy jo vuosien ajassa ilmassa roikkuneen kysymyksen, kumpi on Viron apartheidille tärkeämpi, Aatos Erkko vai Tarja Halonen. Hietasen mukaan Aatos Erkko on suomalaisen mediamafian pomo, jonka tähden suomalainen media on sitoutunut suomalaiseen Lebensraum-projektiin. ”Virosta luodaan venäläisvapaata fenno-ugrien Shangri La’ta, jossa demokraattiset oikeudet koskevat vain aitoja suomensukuisia asukkaita” (s. 44).
Leena Hietanen kuvailee sydämellisesti erään Yövartio-liikkeen jäsenen pessimististä tuskaa Viron kehityksestä. Tuon henkilön mukaan venäläiset eivät enää edes halua Viron kansalaisuutta. Virosta on tullut jo poliisivaltio, jossa verisesti loukataan vähemmistöjä. Integraatio on todellisuudessa pelkkä lumesana, koska meneillään on väkivaltainen assimilaatio. ”Virolaiset ovat jakaneet sosialistisen, yhteisen omaisuuden omiin taskuihinsa, vieneet venäläisiltä poliittiset oikeudet ja jättäneet venäläiset orjan asemaan”.
Virolais-suomalainen aateklusteri
Toimittaja Leena Hietasen tuntemus ProKareliasta on hyvin pitkäaikainen, minkä vuoksi koin suurta kiinnostusta lukea hänen kirjaansa. Hän oli törmännyt Pro Kareliaan ensimmäistä kertaa kirjoittaessaan Viron kirjeenvaihtajana juttuja venäläisten asemasta. Hietanen valmisti näitä juttuja Kauppalehteen ja Turun Sanomiin. Pro Karelian jäsenet kävivät hyökkäykseen Hietasen artikkeleita vastaan väittäen, että Hietanen oli unohtanut venäläisten olevan ”miehittäjiä” Baltiassa: heillä ei kuulukaan olla mitään oikeuksia.
Oivaltavasti kokemustensa ansiosta Leena Hietanen yhdistää Pro Karelian Baltia-näkemykset Pro Karelian kotisivuilla kerrottuun suunnitelmaan, miten palautettavassa Karjalassa olot järjestetään. Nämä samat tyypit suosivat Virossa harjoitettua apartheidia ja tahtoisivat Karjalassa noudatettavan niin sanottua Baltian mallia, Euroopan Tuvallisuus- ja Yhteistyöjärjestön Virossa ja Latviassa hyväksymää toimintatapaa. ”Venäläiset eivät saisi Suomen kansalaisuutta. Heidän poismuuttoaan Karjalasta Venäjälle tuettaisiin. Heidän suomalaistamistaan edistettäisiin kieliopinnoilla. Kaiken kansalaisuuspolitiikan päämääränä olisi venäläisen väestön katoaminen Karjalasta. Viro ja Latvia toteuttavat jo Pro Karelian visiota”(s. 65).
Leena Hietanen havaitsee pitkän toimittajakokemuksensa valossa Pro Karelian osaksi suomalaisvirolaista aateklusteria, joka edistää Suur-Suomi –aatetta. Muutamien tapausten kohdissa olisin itse asettanut sanani eri tavalla Leena Hietasen kanssa , suurin erimielisyyteni kohdistuu tähän Hietasen kohteliaaseen arvioon: ”Tätä suomalaista Lebensraumia vievät eteenpäin Suomessa asuvat viehättävät virottaret: Iivi Anna Masso, Imbi Paju ja Sofi Oksanen yhdessä Pro Karelian kanssa” (s. 65). Mielestäni Iivi, Imbi ja Sofi ovat kaikkea muuta kuin viehättäviä! Ja tarkoitan tällä viehättävyyttä, kun asiaa arvioidaan miehen silmillä. Hyvätahtoisesti rohkenen kuitenkin tulkita Hietasen hyväksi, että hän tarkoitti noissa sanoissaan virolais-suomalaisen aateklusterin henkistä viehättävyyttä, fasistisia sielun silmiä.
Leena Hietanen palaa Apartheid-katsauksessa viikolla 24 (2009) uudemman kerran virolais-suomalaiseen aateklusteriin. Tamperelainen historian opiskelija Antti Siika-aho oli kysellyt, miten fasistin tunnistaa. Leena oli vastannut, ettei asiasta tarvitse olla huolissaan, koska fasistit itse ilmoittautuvat. Fasistit tunnistavat antifasistissa vihollisensa. Niin on sitten myös käynyt, kuten Antifasistin päiväkirja kertoo viikko viikolta.
Tallinnassa asuvat Suur-Suomesta haaveilevat, Pro Karelian jäsenet Veikko Saksi ja Antti-Pekka Mustonen rakentavat Suur-Suomea venäläisten etnisen puhdistuksen varaan. ”Saksi ja Mustonen nauttivat nyt Virossa siitä, että maassa sorretaan niin sosiaalisesti, taloudellisesti, poliittisesti, kielellisesti kuin kulttuurisesti venäläisiä. Yhdessä Suomessa asuvien virolaisten naisten kanssa he muodostavat aateklusterin, jonka päämääränä on tuottaa venäläisviha savuverhoksi Virossa tapahtuvalle venäläisten sorrolle” (s. 91).
Toimittaja Leena Hietasen kirja sisältää lukuisia kiinnostavia henkilönimiä ja tapahtumia. Tämä lyhyt kirja-arvostelu pelkästään hipaisee muutamia teemoja, paras kokemus syntyy kuitenkin lukuisten tuttujen politiikan ja median nimien tähden vasta itse kirjaa lukiessa.
Kotisivut: Juha Molari - Юха Молaри http://personal.inet.fi/business/molari/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)