Kysymyksessä on merkittävä suomalainen dokumenttielokuva. Kuten kaikki hienot taideteokset, se ei tyrkytä tulkintaa, vaan jättää katsojalle vapauden muodostaa omat kysymyksensä. Ohjaaja on tehtävänsä tasolla: hän ei sano mitä porno on, hän ei tiedä mitä porno on, hän kysyy mitä porno on.
Elokuva keskittyy erityiseen ilmiöön: itäeurooppalaiseen homopornoon. Itäeurooppalaisessa homopornossa ei ole kysymys vain pornosta, vaan paljon enemmästä: kommunistien opettamisesta kapitalistien tavoille.
Opettajina toimivat amerikkalaiset pornotuottajat.
Heikkisen kuvamateriaalissa liikutaan enimmäkseen kulisseissa, rauhallisilla ja turvallisilla vesillä turtuneessa spleenissä kaukana glamourista ja henkisistä ydinilmiöistä, mutta pyörteestä saadaan aavistus.
Huumaavia ovat jaksot, joissa perehdytään entisen maailmanluokan poikatähden uran jälkeiseen elämään. Amerikkalaisen pornotuottajan makeankarhean rauhallisen luotettavan äännen turistessa taustalla kapitalismin filosofian salatuimpia syvyyksiä, näytetään 21 vuotiaan kuvankauniin nuoren seniilin uutta kotia kaatopaikan jätelaatikossa.
Siellä makaa Alkibiades, kaunein ihmisolento aivot poispalaneina.
Kaatopaikalta leikataan tuottajan kotiin, jossa tämä esittelee joulukuusensa koristeita: 50-luvun amerikkalaisia lastenleluja, homomikkejä, homoakuja, homohessuja, homoiineksiä.
Äärimmäisen vaikuttavia ovat perheellisten vanhenevien homopornoproletaarien haastattelut. Hyvin vakavina nämä pienten lasten isät puhuvat taloudellisesta ahdingosta, töiden vähyydestä ja kaiken aikaa alenevista palkoista. Vaimot imettävät vauvojaan odotushuoneessa, miehet ottavat toisiltaan suihin studion puolella. He eivät ole homoseksuaaleja, he tekevät vain työtä. Sellainen on kapitalismin ydinprosessi. Ainoa asia joka on muuttunut sitten Venäjän vallankumousta edeltävien päivien on se, että maaorjuus on vaihtunut seksiorjuudeksi.
Proletaarista leikataan kuluttajaan: saksalaiseen mieheen (hauskalla tavalla Pasolinin Salon fasistilibertiini presidentin kaksoisolento), joka kertoo aiemmin harrastaneensa ihmissuhteita, mutta kyllästyttyään siirtyneensä seksuaaliteollisuuden asiakkaaksi.
Jos porno on kapitalismin henkinen ydin, on homoporno pornon ydin, virus, joka on asettunut irtileikkaamattomasti kapitalismin sydämen syvimpään onteloon. Homopornotuottaja on kapitalismin sykkivä kiihkeä sielu.
Dokumenttielokuvan ikäraja on 18 vuotta. Elokuvassa ei kuitenkaan näytetä väkivaltaa tai sukuelimiä. Olisi välttämätöntä, että kaikki suomen koululaiset näkisivät tämän kapitalismista ja NATOn käytännöistä kertovan elokuvan.
>>
Radio: Markku Heikkinen: Miten vasemmisto haastaa porvarillisen hegemonian?
Sven Laakso
perjantai, 26. kesäkuuta 2009
tiistai, 23. kesäkuuta 2009
Karmea natsistondis Tallinnassa
Eilisestä alkaen Tallinnan kaupunkikuvaa rumentaa uusi 30 metriä korkea ja 100 miljoona kruunua maksanut muistomerkki. Vapaudenaukion reunalla stondaava natsihirvitys kulkee nimellä Vabadussõja võidusammas, Vapaussodan voitonpatsas.
Virallisesti muistomerkki kunnioittaa Viron "vapaussodassa" kaatuneita. Rakentamisen ajankohdasta, sen poliittisesta kontekstista ja muistomerkin natsimallisesta estetiikasta on kuitenkin pääteltävissä, että muistomerkin ensisijainen tavoite on kunnioittaa virolaisia SS-vapaaehtoisia ja häpäistä Tallinnan neuvostovirolaisia vapauttajia. Muistomerkistä ja sitä ympäröivästä natsialttarista tulee siis paikka, jonne SS miesten sukulaiset jättävät kukkatervehdyksiään fasisteille tärkeinä päivinä. Virolaisen nykytotuuden mukaan nämä sankarilliset virolaiset SS-joukot puolustivat Viron vapautta ja demokratiaa neuvostomiehittäjää vastaan. Muistomerkki sijaitsee vain kivenheiton päässä pronssisotilaasta tunnetusta, toissa vuonna tuhotusta Tallinnan vapauttajien muistomerkistä. Uusi natsihammas korvaa sen tärkeimpänä toiseen maailmansotaan liittyvänä muistomerkkinä.
Viro luonnollisesti kieltää, että muistomerkillä on mitään tekemistä SS-miesten tai toisen maailmansodan tapahtumien kanssa. Estetiikka viittaa kuitenkin muuhun. Speeriläisen pilarin nokalla roikku hakaristiä muistuttava risti. Virallisesti kyse on Viron vapaussodan aikaisesta kunniamerkistä, vapaudenrististä (Vabadusrist). Kyseistä kunniamerkkiä myönnettiin vain vuosina 1919-1925. Vapaudenristi ja sen symbolit ovat kuitenkin täydellisesti natsi-assosiaatioiden kompromettoimia. Nykyaikana niissä voi vain vaivoin nähdä yhteyden alkuperäisen kontekstiin, Viron vapaussotaan.
Hitler ja saksalaiset ymmärsivät aikanaan kansallisen symboliikan arvon. Omassa propagandassaan he edustivat Viron vapauttajia. Vapaudenristin symbolit ja kuva-aiheet otettiin SS-vapaaehtoisten symboleiksi. Ristin symbolit, haarniskoitu, miekkaa heiluttava käsi ja tyylitelty E-kirjain toistuivat SS-miesten kauluslaatassa.
Muistomerkin pienoismallissa olivat nämä pahiten SS:n assosioituvat osat vapaudenristiä häveliäisyyssyistä poistettu. Miekan ja haarniskakäden tilalla ristin keskellä oli vain reliefinä Viron kartta. Totuus paljastui jo aiemmin keväällä, kun tuulenpuuskat painoivat ristiä suojanneen kankaan kohokuvaa vastaan. Lopullisesti nämä pyhät natsisymbolit esiteltiin koko maailmalle Operaatio Barbarossan 68-vuotispäivän iltana, kun suojapeitteet nosturin avulla poistettiin.
Virallisesti muistomerkki kunnioittaa Viron "vapaussodassa" kaatuneita. Rakentamisen ajankohdasta, sen poliittisesta kontekstista ja muistomerkin natsimallisesta estetiikasta on kuitenkin pääteltävissä, että muistomerkin ensisijainen tavoite on kunnioittaa virolaisia SS-vapaaehtoisia ja häpäistä Tallinnan neuvostovirolaisia vapauttajia. Muistomerkistä ja sitä ympäröivästä natsialttarista tulee siis paikka, jonne SS miesten sukulaiset jättävät kukkatervehdyksiään fasisteille tärkeinä päivinä. Virolaisen nykytotuuden mukaan nämä sankarilliset virolaiset SS-joukot puolustivat Viron vapautta ja demokratiaa neuvostomiehittäjää vastaan. Muistomerkki sijaitsee vain kivenheiton päässä pronssisotilaasta tunnetusta, toissa vuonna tuhotusta Tallinnan vapauttajien muistomerkistä. Uusi natsihammas korvaa sen tärkeimpänä toiseen maailmansotaan liittyvänä muistomerkkinä.
Viro luonnollisesti kieltää, että muistomerkillä on mitään tekemistä SS-miesten tai toisen maailmansodan tapahtumien kanssa. Estetiikka viittaa kuitenkin muuhun. Speeriläisen pilarin nokalla roikku hakaristiä muistuttava risti. Virallisesti kyse on Viron vapaussodan aikaisesta kunniamerkistä, vapaudenrististä (Vabadusrist). Kyseistä kunniamerkkiä myönnettiin vain vuosina 1919-1925. Vapaudenristi ja sen symbolit ovat kuitenkin täydellisesti natsi-assosiaatioiden kompromettoimia. Nykyaikana niissä voi vain vaivoin nähdä yhteyden alkuperäisen kontekstiin, Viron vapaussotaan.
Hitler ja saksalaiset ymmärsivät aikanaan kansallisen symboliikan arvon. Omassa propagandassaan he edustivat Viron vapauttajia. Vapaudenristin symbolit ja kuva-aiheet otettiin SS-vapaaehtoisten symboleiksi. Ristin symbolit, haarniskoitu, miekkaa heiluttava käsi ja tyylitelty E-kirjain toistuivat SS-miesten kauluslaatassa.
Muistomerkin pienoismallissa olivat nämä pahiten SS:n assosioituvat osat vapaudenristiä häveliäisyyssyistä poistettu. Miekan ja haarniskakäden tilalla ristin keskellä oli vain reliefinä Viron kartta. Totuus paljastui jo aiemmin keväällä, kun tuulenpuuskat painoivat ristiä suojanneen kankaan kohokuvaa vastaan. Lopullisesti nämä pyhät natsisymbolit esiteltiin koko maailmalle Operaatio Barbarossan 68-vuotispäivän iltana, kun suojapeitteet nosturin avulla poistettiin.
torstai, 18. kesäkuuta 2009
Antifasistinen politiikka loisi Virolle mahdollisuuksia
Miehitysmyyttiä tukeva The Soviet Story –elokuva edustaa kehittymätöntä mekanista yhteiskuntamallia, jossa vallankäyttö on kostavaa, suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Viro tarvitsisi juuri päinvastoin suvaitsevaisuutta edistävää orgaanista solidaarisuutta, jossa ihmisillä on lupa olla erilaisia persoonallisuuksia. Valittu miehitysmyytti-politiikka johtaa Viroa kestämättömään toimintatapaan, jossa väestö opetetaan ongelmien ratkaisutapana etsimään ulkoista vihollista ja stigmatisoimaan itse kutakin kohtaloonsa.
Viron suvaitsematon mekaaninen solidaarisuus
Olen pahoillani Max Jakobsonin komission loppuraportin hengestä, jossa Viron yhteiskunnan ongelmia ratkotaan uudella mytologialla, jonka avulla voidaan yhä edelleen alistaa vähemmistöryhmiä, erityisesti venäläisiä. Raportti tukee olemassa olevaa syrjintää ja eriarvoisuutta. Viro tarvitsisi juuri päinvastaista henkeä: ihmisen hyvinvointia tukevaa visiota. Viron yhteiskunta- ja kansalaisuuspolitiikkaa olisi kiehtovaa tarkastella filosofisena ja sosiologisena ilmiönä esimerkiksi Ėmile Durkheimin tai muun vastaavan klassikon käsitteiden avulla. Durkheim eli 1858-1917, joten hänen näkemä maailma oli luonnollisesti erilainen kuin 2000-luvun Eurooppa, myös filosofiset käsitteet eivät olleet vielä kehittyneet riittävästi. Hänen tunnettu ajatuksensa – kylläkin mielestäni psykohistorian tähden varsin kiistanalainen – oli yksilön toiminnasta pikemmin kollektiivisen tajunnan kuin yksilön intentioiden tuloksena. Näkemyksensä tähden hän joutui puolustautumaan syytöksiä vastaan, joissa epäiltiin hänen kiistäneen tahdon vapauden. Keskustelu eteni luokitteluun traditionaalisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsi alhaisen työnjaon asteen vuoksi mekaaninen solidaarisuus. Se tarkoitti solidaarisuutta samankaltaisten, samalla tavalla ajattelevien ja samoja arvoja kantavien ihmisten kesken. Tuollainen ”solidaarisuus” on erittäin suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa solidaarisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat eriytyneet tekemään erilaisia töitä ja he ovat erilaisia persoonallisuuksia. Tästä syystä erilaiset ihmiset tarvitsevat toisiaan. Mekaanisen solidaarisuuden mukaan emme ole persoonallisia, vaan kollektiivisia olentoja: ihmisten on oltava toistensa kaltaisia. Siihen malliin sopii hyvin integraatio-vaatimukset. Sitä vastoin orgaaninen solidaarisuus edellyttää, että ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella meistä on oma toimintapiirinsä ja persoonallisuutensa. Orgaanisessa solidaarisuudessa kollektiivinen tajunta jättää peittämättä osan yksilön tajunnasta. Durkheimin analyysin mukaan orgaanisessa solidaarisuudessa kokonaisuuden yksilöllisyys lisääntyy samalla kun sen osien yksilöllisyys: erilaisuus on yhteiskunnan voimavara, ei hajottava tekijä. ”Yhteiskunnasta tulee kyvykkäämpi toimimaan sopuisasti samalla, kun sen jokaisella aineksella on enemmän toimintaa, joka on juuri sille tyypillistä” (Durkheim, Sosiaalisesta työnjaosta, 1990: 128). Durkheimin ihanne olisi individualismia korostava saint-simonilainen sosialismi. Surullisena skenaariona oli väkinainen työnjako, jossa ihmiset sidotaan tehtäviinsä ja asemiinsa suoranaisella pakolla. Luokka- ja kastiyhteiskunnan mallissa väkinäisyys ja säätely eivät vastaa asioiden todellista tilaa eikä niillä ole moraalista perustetta. Durkheimille oikeuden kehittyminen oli tärkeä modernisoitumisen indikaattori. Repressiiviset juridiset sanktiot liittyvät mekaaniseen solidaarisuuteen ja restitutiiviset sanktio orgaaniseen solidaarisuuteen. Tajunnan samanlaisuutta vaativassa yhteiskunnassa juridiset sanktiot ovat kostavia eli repressiivisiä, ei korjaavia. Viron huolestuttava piirre on erilaisuuden kokeminen hajottavaksi tekijäksi, jolloin myös alistavat ja pakottavat toimintatavat yleistyvät, yhteiskunnasta tulee suvaitsematon ja ahdasmielinen.
"Ulkoinen vihollinen" ja stigmatisointi
Talousongelmilla on valitettavasti taipumus kärjistää ihmisryhmien välisiä suhteita. Kleinin ja Bionin psykoanalyysin näkökulmasta puhutaan projektiivisesta identifikaatiosta, josta on tullut minun lempisanoja. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset heijastavat oman pahoinvointinsa syntipukkeihin, ulkoisiin vihollisiin. The Soviet Story –propagandaelokuva opettaa suorasukaisesti, mikä on sopiva ulkoine vihollinen. Elokuva ei palvele ensisijaisesti historiallista tarvetta, mikä olisi mahdoton elokuvan yksipuolisuuden tähden ja historian aineiston väärentämisen tähden, vaan se on psykologinen väline pahoinvoinnin kohdentamiseksi valtiollisesti haluttuun viholliseen. Työttömyyden ja vaikeuksien tullessa on vaarana, että huonot opitut tavat vain pahentuvat. Virossa on valtionjohto opettanut virolaisia ja venäläisiä vihaamaan toisiansa, vaikka nämä elivät hyvässä sovussa ennen nykyisen johdon valtaan astumista. Viron nykytilanteen ratkaisemiksi on Rainel Kattelin (Eesti Päevaleht 15.12.2008) kysymystä toistaen pohdittava, onko epäpätevä, ylimielinen ja suvaitsematon hallitus siihen oikea. Tämä kysymys on totta talouspolitiikkaa avarammin koko yhteiskunnan johtamisessa. Mielestäni kansaa ja kansanryhmiä ei pidä kyyditä pois Virosta eikä vanhan eteläafrikkalaisen politiikan tavoin eristää tai alistaa, vaan rauhanomainen ratkaisutapaa varten pitäisi löytää pätevä, omaa kansaa ja valtiota rakastava, suvaitseva hallitus. En tahtoisi nähdä parin kymmenen kilometrin päässä virkapaikastani etelään mitään onnettomuuksia kuluvan vuoden aikana.
Kanadalainen, Chicagossa 1953 väitellyt Ervin Goffman ennätti tulla valituksi jopa Amerikan sosiologiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Teoksessaan Stigma (1963) Goffman tarkastelee sosiaalisesti leimatun, stigmatisoidun, minuuden esittämistä tai piilottamista. Etninen ja uskonnollinen tausta ovat tyypillisiä sosiaalisia stigmoja. Moraalinen ura ilmentää stigmatisoidun ihmisen elämää: ura alkaa siitä, että ihminen tehdään tietoiseksi stigmastaan tai hän tulee muutoin siitä tietoiseksi. Venäläisistä kerrottavat pahat sotakertomukset ja miehitysmyytti ovat kasvavaa ihmistä ja aikuista ihmistäkin stigmatisoivia. Tämän ihmisen ”moraalinen ura” jatkuu sittemmin erilaisena kuin jos hän ei olisi koskaan saanut stigmaa: tämä jälkeen ihminen joutuu pakkotilanteeseen kehittäen niitä strategioita, joilla stigma tuodaan esiin, yritetään peittää tai rajoittaa sen vaikutusalaa. Teoksessaan Asylums (1961; Minuuden riistäjät) Goffman esittää yhteiskunnan kuvaksi mielisairaalan ja muut totaaliset laitokset, Hän luetteli viidentyyppisiä totaalisia laitoksia. Mielisairaalassa ja tuberkuloosiparantoilla ihmisiä säilytettin tahdosta riippumatta: näitä ihmisiä pidettiin vaarallisina. Goffmanin groteski kuva kertoo, miten totaaliset laitokset riisuvat asukeiltaan ihmisarvon siinä, että nämä ihmiset eivät saa enää määritellä ja tukea omaa identiteettiään omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan. Asukilta puuttuu yksityisyys, se näyttämön takapuoli, jossa voisi rentoutua. Asukit saattavat kuitenkin uhmata järjestelmää ja kekseliäästi puolustella oma elinpiiriään ja sen kautta ihmisarvoaan. Goffmanin kirjoihin paneutuessa ei voi välttää pohdintoja sosiaalisen leimaamisen merkittävyydestä, kun miehitysmyytin avulla myös nuorta venäläistä tyttöä ja poikaa kasvatetaan ”moraaliselle uralle” Virossa. Järjestelmän uhmaaminen ja kekseliäät pyrkimykset puolustautua ovat Virossa venäläisten tarpeina vähintään yhtä luonnollista kuin Goffmanin tutkimiin totaalisiin laitoksiin suljettujen ihmisten yritykset tavoitella ihmisarvoaan.
Valheellinen ideologisuus vaatii aatteellisia taisteluja ja niukkuutta periaatteiden hyväksi, mutta nämä ideologiset johtajat eivät juuri itse istu kärsivien ihmisten ruokapöydässä. Virolla olisi mahdollisuuksia selviytyä, mutta asenteiden pitäisi muuttua hallituksen kabineteissa. Ihmiset eivät tarvitse viholliskuvia.
Viron suvaitsematon mekaaninen solidaarisuus
Olen pahoillani Max Jakobsonin komission loppuraportin hengestä, jossa Viron yhteiskunnan ongelmia ratkotaan uudella mytologialla, jonka avulla voidaan yhä edelleen alistaa vähemmistöryhmiä, erityisesti venäläisiä. Raportti tukee olemassa olevaa syrjintää ja eriarvoisuutta. Viro tarvitsisi juuri päinvastaista henkeä: ihmisen hyvinvointia tukevaa visiota. Viron yhteiskunta- ja kansalaisuuspolitiikkaa olisi kiehtovaa tarkastella filosofisena ja sosiologisena ilmiönä esimerkiksi Ėmile Durkheimin tai muun vastaavan klassikon käsitteiden avulla. Durkheim eli 1858-1917, joten hänen näkemä maailma oli luonnollisesti erilainen kuin 2000-luvun Eurooppa, myös filosofiset käsitteet eivät olleet vielä kehittyneet riittävästi. Hänen tunnettu ajatuksensa – kylläkin mielestäni psykohistorian tähden varsin kiistanalainen – oli yksilön toiminnasta pikemmin kollektiivisen tajunnan kuin yksilön intentioiden tuloksena. Näkemyksensä tähden hän joutui puolustautumaan syytöksiä vastaan, joissa epäiltiin hänen kiistäneen tahdon vapauden. Keskustelu eteni luokitteluun traditionaalisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsi alhaisen työnjaon asteen vuoksi mekaaninen solidaarisuus. Se tarkoitti solidaarisuutta samankaltaisten, samalla tavalla ajattelevien ja samoja arvoja kantavien ihmisten kesken. Tuollainen ”solidaarisuus” on erittäin suvaitsematonta ja ahdasmielistä. Sen sijaan modernissa yhteiskunnassa solidaarisuus perustuu siihen, että ihmiset ovat eriytyneet tekemään erilaisia töitä ja he ovat erilaisia persoonallisuuksia. Tästä syystä erilaiset ihmiset tarvitsevat toisiaan. Mekaanisen solidaarisuuden mukaan emme ole persoonallisia, vaan kollektiivisia olentoja: ihmisten on oltava toistensa kaltaisia. Siihen malliin sopii hyvin integraatio-vaatimukset. Sitä vastoin orgaaninen solidaarisuus edellyttää, että ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella meistä on oma toimintapiirinsä ja persoonallisuutensa. Orgaanisessa solidaarisuudessa kollektiivinen tajunta jättää peittämättä osan yksilön tajunnasta. Durkheimin analyysin mukaan orgaanisessa solidaarisuudessa kokonaisuuden yksilöllisyys lisääntyy samalla kun sen osien yksilöllisyys: erilaisuus on yhteiskunnan voimavara, ei hajottava tekijä. ”Yhteiskunnasta tulee kyvykkäämpi toimimaan sopuisasti samalla, kun sen jokaisella aineksella on enemmän toimintaa, joka on juuri sille tyypillistä” (Durkheim, Sosiaalisesta työnjaosta, 1990: 128). Durkheimin ihanne olisi individualismia korostava saint-simonilainen sosialismi. Surullisena skenaariona oli väkinainen työnjako, jossa ihmiset sidotaan tehtäviinsä ja asemiinsa suoranaisella pakolla. Luokka- ja kastiyhteiskunnan mallissa väkinäisyys ja säätely eivät vastaa asioiden todellista tilaa eikä niillä ole moraalista perustetta. Durkheimille oikeuden kehittyminen oli tärkeä modernisoitumisen indikaattori. Repressiiviset juridiset sanktiot liittyvät mekaaniseen solidaarisuuteen ja restitutiiviset sanktio orgaaniseen solidaarisuuteen. Tajunnan samanlaisuutta vaativassa yhteiskunnassa juridiset sanktiot ovat kostavia eli repressiivisiä, ei korjaavia. Viron huolestuttava piirre on erilaisuuden kokeminen hajottavaksi tekijäksi, jolloin myös alistavat ja pakottavat toimintatavat yleistyvät, yhteiskunnasta tulee suvaitsematon ja ahdasmielinen.
"Ulkoinen vihollinen" ja stigmatisointi
Talousongelmilla on valitettavasti taipumus kärjistää ihmisryhmien välisiä suhteita. Kleinin ja Bionin psykoanalyysin näkökulmasta puhutaan projektiivisesta identifikaatiosta, josta on tullut minun lempisanoja. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset heijastavat oman pahoinvointinsa syntipukkeihin, ulkoisiin vihollisiin. The Soviet Story –propagandaelokuva opettaa suorasukaisesti, mikä on sopiva ulkoine vihollinen. Elokuva ei palvele ensisijaisesti historiallista tarvetta, mikä olisi mahdoton elokuvan yksipuolisuuden tähden ja historian aineiston väärentämisen tähden, vaan se on psykologinen väline pahoinvoinnin kohdentamiseksi valtiollisesti haluttuun viholliseen. Työttömyyden ja vaikeuksien tullessa on vaarana, että huonot opitut tavat vain pahentuvat. Virossa on valtionjohto opettanut virolaisia ja venäläisiä vihaamaan toisiansa, vaikka nämä elivät hyvässä sovussa ennen nykyisen johdon valtaan astumista. Viron nykytilanteen ratkaisemiksi on Rainel Kattelin (Eesti Päevaleht 15.12.2008) kysymystä toistaen pohdittava, onko epäpätevä, ylimielinen ja suvaitsematon hallitus siihen oikea. Tämä kysymys on totta talouspolitiikkaa avarammin koko yhteiskunnan johtamisessa. Mielestäni kansaa ja kansanryhmiä ei pidä kyyditä pois Virosta eikä vanhan eteläafrikkalaisen politiikan tavoin eristää tai alistaa, vaan rauhanomainen ratkaisutapaa varten pitäisi löytää pätevä, omaa kansaa ja valtiota rakastava, suvaitseva hallitus. En tahtoisi nähdä parin kymmenen kilometrin päässä virkapaikastani etelään mitään onnettomuuksia kuluvan vuoden aikana.
Kanadalainen, Chicagossa 1953 väitellyt Ervin Goffman ennätti tulla valituksi jopa Amerikan sosiologiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Teoksessaan Stigma (1963) Goffman tarkastelee sosiaalisesti leimatun, stigmatisoidun, minuuden esittämistä tai piilottamista. Etninen ja uskonnollinen tausta ovat tyypillisiä sosiaalisia stigmoja. Moraalinen ura ilmentää stigmatisoidun ihmisen elämää: ura alkaa siitä, että ihminen tehdään tietoiseksi stigmastaan tai hän tulee muutoin siitä tietoiseksi. Venäläisistä kerrottavat pahat sotakertomukset ja miehitysmyytti ovat kasvavaa ihmistä ja aikuista ihmistäkin stigmatisoivia. Tämän ihmisen ”moraalinen ura” jatkuu sittemmin erilaisena kuin jos hän ei olisi koskaan saanut stigmaa: tämä jälkeen ihminen joutuu pakkotilanteeseen kehittäen niitä strategioita, joilla stigma tuodaan esiin, yritetään peittää tai rajoittaa sen vaikutusalaa. Teoksessaan Asylums (1961; Minuuden riistäjät) Goffman esittää yhteiskunnan kuvaksi mielisairaalan ja muut totaaliset laitokset, Hän luetteli viidentyyppisiä totaalisia laitoksia. Mielisairaalassa ja tuberkuloosiparantoilla ihmisiä säilytettin tahdosta riippumatta: näitä ihmisiä pidettiin vaarallisina. Goffmanin groteski kuva kertoo, miten totaaliset laitokset riisuvat asukeiltaan ihmisarvon siinä, että nämä ihmiset eivät saa enää määritellä ja tukea omaa identiteettiään omalla henkilökohtaisella omaisuudellaan. Asukilta puuttuu yksityisyys, se näyttämön takapuoli, jossa voisi rentoutua. Asukit saattavat kuitenkin uhmata järjestelmää ja kekseliäästi puolustella oma elinpiiriään ja sen kautta ihmisarvoaan. Goffmanin kirjoihin paneutuessa ei voi välttää pohdintoja sosiaalisen leimaamisen merkittävyydestä, kun miehitysmyytin avulla myös nuorta venäläistä tyttöä ja poikaa kasvatetaan ”moraaliselle uralle” Virossa. Järjestelmän uhmaaminen ja kekseliäät pyrkimykset puolustautua ovat Virossa venäläisten tarpeina vähintään yhtä luonnollista kuin Goffmanin tutkimiin totaalisiin laitoksiin suljettujen ihmisten yritykset tavoitella ihmisarvoaan.
Valheellinen ideologisuus vaatii aatteellisia taisteluja ja niukkuutta periaatteiden hyväksi, mutta nämä ideologiset johtajat eivät juuri itse istu kärsivien ihmisten ruokapöydässä. Virolla olisi mahdollisuuksia selviytyä, mutta asenteiden pitäisi muuttua hallituksen kabineteissa. Ihmiset eivät tarvitse viholliskuvia.
lauantai, 13. kesäkuuta 2009
Vasemmiston romahduksen syy on Suomen tuki Viron apartheidille
Vasemmiston tappio eurovaaleissa on seurausta syvällisestä muutoksesta suomalaisessa ajattelussa. Tätä muutosta ei saanut aikaan yksin Neuvostoliiton romahdus. Olennaisempaa on aivan viime vuosina tapahtunut muutos suhtautumisessa Neuvostoliittoon ja sen historiaan.
Yhä yleisemmän suomalaisnäkemyksen mukaan kommunismi on rikos ihmisyyttä vastaan. Neuvostoliitto, sen valtiollinen ilmentymä nähdään rikollisvaltiona. Myös suhde työväenliikkeen historiaan on muuttunut. Koko vasemmisto nähdään vähintäänkin syylliseksi kommunismin rikosten tukemiseen.
Tätä ideologista muutosta ajaa Suomen kansan laaja tuki yksikieliselle, yhden kansan ja kulttuurin Virolle. Tarve kriminalisoida Neuvostoliitto pohjautuu Viron tarpeesta legitimisoida diskriminoiva kansalaisuuspolitiikkansa. Tämän politiikan keskeiset periaatteet ovat kansalaisuuden epääminen venäläisvähemmistöltä eli ns. ”neuvostomiehittäjiltä” ja heidän jälkeläisiltään, turvallisuudelle vaarallisena pidetyn väestönosan ohjaaminen ulos maasta – viime kädessä karkotuksen ja entiselle keskitysleirille sulkemisen uhalla – ja jäljelle jääneiden ”integroiminen” eli vironkielistäminen. Tällä politiikalla on Suomen kansan yksimielinen tuki.
Virosta tullut uusi historiankirjoitus ohjaa suomalaista ajattelua. Tämän ajattelun konkreettisena ilmentymänä on suomen kieleen levinnyt tapa käyttää uudissanaa ”neuvostomiehitys” Viron neuvostotasavallan synonyyminä. Viron neuvostotasavallan leimaaminen Neuvostoliiton miehitykseksi on samalla se legitimiteettiperuste johon pohjautuu tuki Viron kansalaisuuspolitiikalle sekä Euroopan neuvostossa, Euroopan unionissa sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Ilman tätä laillisuustulkintaa – ja sen suomalaisten johdolla saamaa kansainvälistä hyväksyntää – romahtaa koko Virolainen nykyhallinto. Kansainvälisen oikeuden silmissä siitä tulee laitonta ja rikollista apartheid-politiikkaa.
On vaikea uskoa, etteikö tämä kausaliteetti olisi jokaisen kiivaimmankin estofiilin tiedossa. Seurauksena ei kuitenkaan ole irtautuminen historiavalheesta, vaan myytin entistä kiivaampi puolustaminen – vertailukohdan antaa suomalaisia historioitsijoita 1960-luvun loppupuolelle asti ohjannut "kirjallinen asevelvollisuus" ajopuuteorian puolustamisessa.
Viron miehitysmyytin pikkusisko on suomettumismyytti. Suomettumismyytin mukaan 1960- ja 1970 lukujen yhteiskunnallinen edistys oli osa Neuvostoliiton rikosta. Suomalaisen työväenliikkeen osuus tässä hankkeessa kiistetään, samoin kuin Suomen porvariston osuus hyvinvointivaltion rakentaneessa konsensuspolitiikassa. Vallitsevan näkemyksen mukaan koko Kekkosen aika oli lumedemokratiaa, jossa rikollista neukkupersettä nuoleskellen uhrattiin isänmaan etu.
Oikeistolaiselle Suomelle yksikielinen Viro ja siellä harjoitettu vähemmistöjen sorto on osa suursuomalaista revanssiprojektia, joka osaltaan kompensoi Karjalan menetyksen.
Vasemmistolainen ajattelu Suomessa edellyttää irtisanoutumista tästä suursuomalaisesta lebensraum-projektista. Se edellyttää myös irtisanoutumista virolaisesta historiavalheesta ja perusteellista Viro-kritiikkiä. Ilman sitä ei työväenliikkeen periteisiin nojautuvalla vasemmistolla ole mitään olemassaolon edellytyksiä Suomessa.
Neuvosto-Viron historian väärentämisestä on tullut virolaisen kansallismielisen ohjelman työkalu. Puolustaessaan monokulturismiaan Viro samalla kieltää oman historiansa. Jo pinnallinenkin tutustuminen Viron todelliseen historiaan paljastaa miehitysmyytin valheeksi. Historian ymmärtäminen edellyttää kuitenkin irtautumista kansallismielisistä tarkoitushakuisista virhetulkinnoista.
Toistaiseksi ainoan perusteellisen Viro-kritiikin Suomessa on tarjonnut Suomen antifasistinen komitea. Sen näkemyksen mukaan miehitysmyytti on virolainen historiavalhe ja vihapropagandan välikappale, jonka tarkoituksena on Viron venäläisvähemmistön kansalaisoikeuksien riistäminen. Yksittäinen sana – väärin käytettynä – voi olla rikollista kiihotusta kansanryhmää, Viron venäläisiä, vastaan. Vasemmiston ahdingon voi siis tiivistää seuraavasti:
Kukaan vasemmistolainen ei voi käyttää sanaa neuvostomiehitys. Kukaan, joka käyttää sanaa neuvostomiehitys, ei voi olla aidosti vasemmistolainen.
Yhä yleisemmän suomalaisnäkemyksen mukaan kommunismi on rikos ihmisyyttä vastaan. Neuvostoliitto, sen valtiollinen ilmentymä nähdään rikollisvaltiona. Myös suhde työväenliikkeen historiaan on muuttunut. Koko vasemmisto nähdään vähintäänkin syylliseksi kommunismin rikosten tukemiseen.
Tätä ideologista muutosta ajaa Suomen kansan laaja tuki yksikieliselle, yhden kansan ja kulttuurin Virolle. Tarve kriminalisoida Neuvostoliitto pohjautuu Viron tarpeesta legitimisoida diskriminoiva kansalaisuuspolitiikkansa. Tämän politiikan keskeiset periaatteet ovat kansalaisuuden epääminen venäläisvähemmistöltä eli ns. ”neuvostomiehittäjiltä” ja heidän jälkeläisiltään, turvallisuudelle vaarallisena pidetyn väestönosan ohjaaminen ulos maasta – viime kädessä karkotuksen ja entiselle keskitysleirille sulkemisen uhalla – ja jäljelle jääneiden ”integroiminen” eli vironkielistäminen. Tällä politiikalla on Suomen kansan yksimielinen tuki.
Virosta tullut uusi historiankirjoitus ohjaa suomalaista ajattelua. Tämän ajattelun konkreettisena ilmentymänä on suomen kieleen levinnyt tapa käyttää uudissanaa ”neuvostomiehitys” Viron neuvostotasavallan synonyyminä. Viron neuvostotasavallan leimaaminen Neuvostoliiton miehitykseksi on samalla se legitimiteettiperuste johon pohjautuu tuki Viron kansalaisuuspolitiikalle sekä Euroopan neuvostossa, Euroopan unionissa sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Ilman tätä laillisuustulkintaa – ja sen suomalaisten johdolla saamaa kansainvälistä hyväksyntää – romahtaa koko Virolainen nykyhallinto. Kansainvälisen oikeuden silmissä siitä tulee laitonta ja rikollista apartheid-politiikkaa.
On vaikea uskoa, etteikö tämä kausaliteetti olisi jokaisen kiivaimmankin estofiilin tiedossa. Seurauksena ei kuitenkaan ole irtautuminen historiavalheesta, vaan myytin entistä kiivaampi puolustaminen – vertailukohdan antaa suomalaisia historioitsijoita 1960-luvun loppupuolelle asti ohjannut "kirjallinen asevelvollisuus" ajopuuteorian puolustamisessa.
Viron miehitysmyytin pikkusisko on suomettumismyytti. Suomettumismyytin mukaan 1960- ja 1970 lukujen yhteiskunnallinen edistys oli osa Neuvostoliiton rikosta. Suomalaisen työväenliikkeen osuus tässä hankkeessa kiistetään, samoin kuin Suomen porvariston osuus hyvinvointivaltion rakentaneessa konsensuspolitiikassa. Vallitsevan näkemyksen mukaan koko Kekkosen aika oli lumedemokratiaa, jossa rikollista neukkupersettä nuoleskellen uhrattiin isänmaan etu.
Vasemmiston tulevaisuus
Oikeistolaiselle Suomelle yksikielinen Viro ja siellä harjoitettu vähemmistöjen sorto on osa suursuomalaista revanssiprojektia, joka osaltaan kompensoi Karjalan menetyksen.
Vasemmistolainen ajattelu Suomessa edellyttää irtisanoutumista tästä suursuomalaisesta lebensraum-projektista. Se edellyttää myös irtisanoutumista virolaisesta historiavalheesta ja perusteellista Viro-kritiikkiä. Ilman sitä ei työväenliikkeen periteisiin nojautuvalla vasemmistolla ole mitään olemassaolon edellytyksiä Suomessa.
Neuvosto-Viron historian väärentämisestä on tullut virolaisen kansallismielisen ohjelman työkalu. Puolustaessaan monokulturismiaan Viro samalla kieltää oman historiansa. Jo pinnallinenkin tutustuminen Viron todelliseen historiaan paljastaa miehitysmyytin valheeksi. Historian ymmärtäminen edellyttää kuitenkin irtautumista kansallismielisistä tarkoitushakuisista virhetulkinnoista.
Toistaiseksi ainoan perusteellisen Viro-kritiikin Suomessa on tarjonnut Suomen antifasistinen komitea. Sen näkemyksen mukaan miehitysmyytti on virolainen historiavalhe ja vihapropagandan välikappale, jonka tarkoituksena on Viron venäläisvähemmistön kansalaisoikeuksien riistäminen. Yksittäinen sana – väärin käytettynä – voi olla rikollista kiihotusta kansanryhmää, Viron venäläisiä, vastaan. Vasemmiston ahdingon voi siis tiivistää seuraavasti:
Kukaan vasemmistolainen ei voi käyttää sanaa neuvostomiehitys. Kukaan, joka käyttää sanaa neuvostomiehitys, ei voi olla aidosti vasemmistolainen.
tiistai, 9. kesäkuuta 2009
maanantai, 8. kesäkuuta 2009
Anton Salonen
Tervetuloa uuteen Anton Salosen tapaukselle omistettuun blogiin:
http://antonfree.blogspot.com/
http://antonfree.blogspot.com/
Suomalaiset ottivat antifasistit omakseen
Suomen antifasistisen komitean (Safka) kolmen ehdokkaan saamat tuhat (1 000) ääntä kertovat selvää kieltään siitä, että suomalaiset ovat ottaneet Safkan omakseen. On otettava huomioon, että eurovaalit ovat äärioikeiston vaalit. Safkan ehdokkaat eivät käyneet mitään kampanjaa ja heidän vaalibudjettinsa oli nolla. Siitä huolimatta peräti tuhat kansalaista vaivautui uurnille. Mitä olisi tapahtunut, jos Safka olisi rekisteröitynyt puolueeksi ja laittanut ehdolle oman listan? Safkan ja ainoiden vasemmistopuolueiden (STP, SKP) yllättävä kannatus alkaa muistuttaa mikropuoleesta valtapuolueeksi nousseiden "perussuomalaisten" kivikkoista alkua. Ehkä jo ensi eduskuntavaaleissa Safka on paremmin järjestäytynyt. Nyt yhteistyötä on haettava laajalla rintamalla. Vasemmiston rökäletappio eurovaaleissa kertoo karkeaa kieltään äärioikeiston noususta.
Safkalle tuhat ääntä
Safkan ehdokkaat saivat näissä vaaleissa tasan tuhat ääntä. Leena Hietanen ja Johan Bäckman olivat ehdolla Suomen Työväenpuolueen listalla ja Tommi Lievemaa SKP:n listalla. Saavutus on kohtuullinen, varsinkin ottaen huomioon vasemmiston yleisen katastrofaalisen romahduksen näissä vaaleissa (europarlamenttiin ei päässyt yhtäkään vasemmiston ehdokasta). Pikkupuolueista ponnistaneille saavutus on erinomainen. Safka aloitti toimintansa vasta viime syksynä, mutta aktivismi on tuottanut jo nyt tuloksia. Missään tapauksessa saavutus ei ole vähäinen. Äänestäkää meitä myös seuraavissa eduskuntavaaleissa.
lauantai, 6. kesäkuuta 2009
Venäläisten itsetunto noussut Virossa
(Apartheid-katsaus viikko 23/2009:)
Viron europarlamenttivaaleissa venäläiset ehdokkaat uskaltavat jo avoimesti ajaa omia oikeuksiaan ja käyttää reipasta kieltä maan johtajista. Puolueista riippumattomana ehdokkaana oleva Juri Zuravljov vertaa Viroa Hitlerin Plan Ostiin Postimees-lehden tentissä (29.05.2009):
Miksi pyrit europarlamenttiin?
”Ensiksikin venäläisten poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen syrjintä täytyy lopettaa. Toiseksi venäjän kielestä pitää tulla virallinen kieli.”
Teitä on rangaistu pronssiyön mellakkaan osallistumisesta. Ettekö näe eettisiä ongelmia ehdokkuudessanne?
”Eettisyydestä pitää olla huolissaan niiden, jotka rakensivat Virossa natsimaisen syrjintäjärjestelmän (siniset, punaiset ja harmaat passit) ja jotka varastivat meidän rahamme 20 vuoden aikana.”
Lisääkö venäjän kielen asema virallisena kielenä venäläisten ja virolaisten keskinäistä luottamusta?
”Kyllä. Se luo yhdenvertaiset oikeudet ja velvollisuudet. Se on ensimmäinen askel syrjinnän lopettamiseksi. Se auttaa myös niitä ihmisiä, joilla ei ole ollut kansalaisuutta vuodesta 1990 lähtien. Kansalaisuuskysymys tulee ratkaista nolla-vaihtoehtona niin kuin se tehtiin Liettuassa.”
”Viron tulee antaa kansalaisuus kaikille Viron asukkaille itsenäistymisen alusta lähtien. Se on oikeudenmukaista. Nykyinen vaihtoehto on Hitlerin itä-suunnitelman toteuttamista. 20 vuotta on jaettu politiikka ja talous ”sinisiin käsiin”. Se on uskoa hakaristiin fasistisen reformipuolueen suunnitelman mukaan. Se loppuu pian.”
Zuravljovin kielen käyttö kuulostaa aivan Johan Bäckmanilta. Safka on tehnyt tehtävänsä. Venäläiset eivät enää pelkää vaan uskaltavat sanoa ääneen omia ajatuksiaan.
Venäläisiä edustaa Viron eurovaaleissa kaksi venäläisten puolueiden listaa ja kaksi riippumatonta venäjänkielistä edustajaa. Viron yhdistynyt vasemmisto koostuu venäläisistä nimistä, ensimmäisenä Maardun kaupunginjohtaja Georgi Bystrov. Venäläisillä on myös toinen lista, Venäläisten puolue Virossa, joka hakee suomalaisittain Ruotsalaisten kansanpuoleen (rkp) tapaista asemaa kansallisen vähemmistön yhdistäjänä. Juri Zuravljov ja Dimitri Klenski yrittävät listojen ulkopuolta europarlamenttiin.
Kaikilla ehdokkailla on selkeä sanoma. He ovat menossa Brysseliin ajamaan venäläisen vähemmistön asiaa. Valitettavaa on, että he eivät tee sitä keskitetysti. Äänet hajaantuvat, eikä venäläiset ilmeisesti saa tälläkään kertaa edustajaansa Brysseliin.
Viron europarlamenttivaaleissa venäläiset ehdokkaat uskaltavat jo avoimesti ajaa omia oikeuksiaan ja käyttää reipasta kieltä maan johtajista. Puolueista riippumattomana ehdokkaana oleva Juri Zuravljov vertaa Viroa Hitlerin Plan Ostiin Postimees-lehden tentissä (29.05.2009):
Miksi pyrit europarlamenttiin?
”Ensiksikin venäläisten poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen syrjintä täytyy lopettaa. Toiseksi venäjän kielestä pitää tulla virallinen kieli.”
Teitä on rangaistu pronssiyön mellakkaan osallistumisesta. Ettekö näe eettisiä ongelmia ehdokkuudessanne?
”Eettisyydestä pitää olla huolissaan niiden, jotka rakensivat Virossa natsimaisen syrjintäjärjestelmän (siniset, punaiset ja harmaat passit) ja jotka varastivat meidän rahamme 20 vuoden aikana.”
Lisääkö venäjän kielen asema virallisena kielenä venäläisten ja virolaisten keskinäistä luottamusta?
”Kyllä. Se luo yhdenvertaiset oikeudet ja velvollisuudet. Se on ensimmäinen askel syrjinnän lopettamiseksi. Se auttaa myös niitä ihmisiä, joilla ei ole ollut kansalaisuutta vuodesta 1990 lähtien. Kansalaisuuskysymys tulee ratkaista nolla-vaihtoehtona niin kuin se tehtiin Liettuassa.”
”Viron tulee antaa kansalaisuus kaikille Viron asukkaille itsenäistymisen alusta lähtien. Se on oikeudenmukaista. Nykyinen vaihtoehto on Hitlerin itä-suunnitelman toteuttamista. 20 vuotta on jaettu politiikka ja talous ”sinisiin käsiin”. Se on uskoa hakaristiin fasistisen reformipuolueen suunnitelman mukaan. Se loppuu pian.”
Zuravljovin kielen käyttö kuulostaa aivan Johan Bäckmanilta. Safka on tehnyt tehtävänsä. Venäläiset eivät enää pelkää vaan uskaltavat sanoa ääneen omia ajatuksiaan.
Venäläisiä edustaa Viron eurovaaleissa kaksi venäläisten puolueiden listaa ja kaksi riippumatonta venäjänkielistä edustajaa. Viron yhdistynyt vasemmisto koostuu venäläisistä nimistä, ensimmäisenä Maardun kaupunginjohtaja Georgi Bystrov. Venäläisillä on myös toinen lista, Venäläisten puolue Virossa, joka hakee suomalaisittain Ruotsalaisten kansanpuoleen (rkp) tapaista asemaa kansallisen vähemmistön yhdistäjänä. Juri Zuravljov ja Dimitri Klenski yrittävät listojen ulkopuolta europarlamenttiin.
Kaikilla ehdokkailla on selkeä sanoma. He ovat menossa Brysseliin ajamaan venäläisen vähemmistön asiaa. Valitettavaa on, että he eivät tee sitä keskitetysti. Äänet hajaantuvat, eikä venäläiset ilmeisesti saa tälläkään kertaa edustajaansa Brysseliin.
SAFKA:n Anton-painostus tuottaa tulosta
Presidentti Tarja Halosen asettuminen Anton-tapauksessa näkyvästi Putinin puolelle oli parasta tukea SAFKA:n taistelulle saada ulkoministeri Aleksander Stubb vastuuseen alaistensa laittomuuksista. Halonen selvästi ilmaisi, ettei Stubb nauti hänen luottamustaan.
EU:n oikeusministerit Brysselissä joutuivat myös käsittelemään Antonin tapausta. Tuija Brax paljasti Hesarissa rivien välistä, kuinka syvästi suomalaiset ministeri-gangsterit ovat Antonin salakuljetutukseen sekaantuneet.
”Kansainvälisessä mediassa on ollut juttua vain suomalaisdiplomaatin salakuljetuksesta. Siksi oli hyvä, että pääsin kertomaan myös siitä, kuinka paljon töitä oli tehty sitä ennen virallisia kanavia pitkin",
Brax sanoi perjantaina kokouksen jälkeen.
Myös kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen tuli ulos kuorestaan. Hän toi keskusteluun uuden termin, uussuomettuneisuuden. Kataisen mukaan (HS 5.6.2009) hän on todella hämmästynyt uussuomettuneesta ilmapiiristä, joka tuli jälleen esiin Venäjän pääministerin Vladimir Putinin Suomen-vierailun yhteydessä. Kataisen puheesta on vaikea saada selvää, kuka Suomessa on ”uussuomettunut”? SAFKA:lla tuskin on sellaista näkyvyyttä valtakunnan politiikassa, että olisimme yksin kyenneet luomaan ”uussuomettunutta ilmapiiriä”. Hyökkäyksen kohteena on ilmeisesti myös demarit presidentti Halosta myöten. On erinomaista, jos SAFKA on nyt samalla puolella demareiden kanssa. SAFKAn tarkoituksena on alusta alkaen ollut yhdistää vasemmisto oikeiston historiavalheita vastaan.
Yksi esimerkki oikeiston historiavalheista on suomettumismyytti, joka on Viron miehitysmyytin pikkusisko. Sen tarkoituksena on kumota ja häpäistä Suomen 1960- ja 70-lukujen yhteiskunnallinen edistys. Suomalaisten omat ansiot kiistetään, tuon ajan poliitikkoja syytetään "neukkujen nuoleskelusta", pahimmillaan puhutaan aikakaudesta jopa ”Neuvostoliiton sortona” .
Neuvostoliitolla oli merkittävä ellei jopa ratkaiseva rooli tässä edistyksessä. Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen käsikirjoituksena toimi sosiaalipoliitikko Pekka Kuusen
vuonna 1961 julkaisema kirja "60-luvun sosiaalipolitiikka". Kuusen keskeinen teesi oli, että ellei porvarillinen Suomi itse ymmärrä yhteiskunnallisen edistyksen tarpeellisuutta, Neuvostoliiton
esimerkki ja vetovoima johtaa työväestön bolshevisoitumiseen ja viime kädessä Neuvosto-Suomeen. Muutosten välttämättömyyden ymmärsi tuolloin kokoomuskin. Suomalaisen yhteiskunnan uudistukset vietiin läpi konsensuspolitiikalla.
Nyt tätä edistystä kumoavat erilaiset ”lumedemokraatit” kokoomuksen johdolla. Erikoista on, ettei vasemmistokaan kykene paremmin puolustamaan omia ansioitaan 1960-ja 70-luvulla.
P.S. Valtamedia jaksaa huolestuttavalla tavalla uutisoida Anton-tapausta vain isän näkökulmasta. Iltalehti kirjoittaa, että ”Antonin isä Paavo Salonen taisteli poikansa palauttamiseksi Suomeen yli vuoden. Äitiään tapaamaan mennyt poika vietiin viime vuonna ilman lupaa Venäjälle.” Jos ja kun Antonista tulee suomenkielinen, suomalaisia lehtiä lukiessa hän tulee saamaan käsityksen, että hänellä oli huono äiti. On suotavaa, että Johan Bäckman saa valmiiksi kirjansa Antonin tapauksesta. Pojan on tärkeätä tietää, ettei hänen äitinsä koskaan hylännyt pientä poikaansa.
EU:n oikeusministerit Brysselissä joutuivat myös käsittelemään Antonin tapausta. Tuija Brax paljasti Hesarissa rivien välistä, kuinka syvästi suomalaiset ministeri-gangsterit ovat Antonin salakuljetutukseen sekaantuneet.
”Kansainvälisessä mediassa on ollut juttua vain suomalaisdiplomaatin salakuljetuksesta. Siksi oli hyvä, että pääsin kertomaan myös siitä, kuinka paljon töitä oli tehty sitä ennen virallisia kanavia pitkin",
Brax sanoi perjantaina kokouksen jälkeen.
Myös kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen tuli ulos kuorestaan. Hän toi keskusteluun uuden termin, uussuomettuneisuuden. Kataisen mukaan (HS 5.6.2009) hän on todella hämmästynyt uussuomettuneesta ilmapiiristä, joka tuli jälleen esiin Venäjän pääministerin Vladimir Putinin Suomen-vierailun yhteydessä. Kataisen puheesta on vaikea saada selvää, kuka Suomessa on ”uussuomettunut”? SAFKA:lla tuskin on sellaista näkyvyyttä valtakunnan politiikassa, että olisimme yksin kyenneet luomaan ”uussuomettunutta ilmapiiriä”. Hyökkäyksen kohteena on ilmeisesti myös demarit presidentti Halosta myöten. On erinomaista, jos SAFKA on nyt samalla puolella demareiden kanssa. SAFKAn tarkoituksena on alusta alkaen ollut yhdistää vasemmisto oikeiston historiavalheita vastaan.
Yksi esimerkki oikeiston historiavalheista on suomettumismyytti, joka on Viron miehitysmyytin pikkusisko. Sen tarkoituksena on kumota ja häpäistä Suomen 1960- ja 70-lukujen yhteiskunnallinen edistys. Suomalaisten omat ansiot kiistetään, tuon ajan poliitikkoja syytetään "neukkujen nuoleskelusta", pahimmillaan puhutaan aikakaudesta jopa ”Neuvostoliiton sortona” .
Neuvostoliitolla oli merkittävä ellei jopa ratkaiseva rooli tässä edistyksessä. Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen käsikirjoituksena toimi sosiaalipoliitikko Pekka Kuusen
vuonna 1961 julkaisema kirja "60-luvun sosiaalipolitiikka". Kuusen keskeinen teesi oli, että ellei porvarillinen Suomi itse ymmärrä yhteiskunnallisen edistyksen tarpeellisuutta, Neuvostoliiton
esimerkki ja vetovoima johtaa työväestön bolshevisoitumiseen ja viime kädessä Neuvosto-Suomeen. Muutosten välttämättömyyden ymmärsi tuolloin kokoomuskin. Suomalaisen yhteiskunnan uudistukset vietiin läpi konsensuspolitiikalla.
Nyt tätä edistystä kumoavat erilaiset ”lumedemokraatit” kokoomuksen johdolla. Erikoista on, ettei vasemmistokaan kykene paremmin puolustamaan omia ansioitaan 1960-ja 70-luvulla.
P.S. Valtamedia jaksaa huolestuttavalla tavalla uutisoida Anton-tapausta vain isän näkökulmasta. Iltalehti kirjoittaa, että ”Antonin isä Paavo Salonen taisteli poikansa palauttamiseksi Suomeen yli vuoden. Äitiään tapaamaan mennyt poika vietiin viime vuonna ilman lupaa Venäjälle.” Jos ja kun Antonista tulee suomenkielinen, suomalaisia lehtiä lukiessa hän tulee saamaan käsityksen, että hänellä oli huono äiti. On suotavaa, että Johan Bäckman saa valmiiksi kirjansa Antonin tapauksesta. Pojan on tärkeätä tietää, ettei hänen äitinsä koskaan hylännyt pientä poikaansa.
perjantai, 5. kesäkuuta 2009
Erään poliitikon tarina: narsisti sosiaalisuhteissa
Tänään ajattelin erästä koulukiusaajaa, koska luin hyvän artikkelin aggressioista ja mielipahasta: Christina Salmivalli (1996) "Mielipahan näyttämöt - aggressio sosiaalisissa suhteissa" (M. Sarkkinen, (toim.), Psykologia. – Johdantokurssi; Gummerus: Jyväskylä). Jääköön sanomatta tuon koulukiusaajan nimi.
Myös älykäs koulukiusaaja tarvitsee hoitoa
Salmivalli oli vähän ennen artikkeliaan saanut valmiiksi pro gradunsa koulukiusaamisesta. Tällä hetkellä Salmivalli on edennyt jopa psykologian professoriksi Turun yliopiston Psykologian laitokselle. Hän on erityisesti perehtynyt lasten vertaissuhteisiin, koulukiusaamiseen, yhteisölliseen kiusaamiseen sekä sosiaaliseen kognitioon ja sosiaaliseen sopeutuiseen. Psykologiliitto on valinnut Salmivallin vuoden psykologiksi 2009. Koulukiusaamista on tänä vuonna 2009 tärkeä muistaa yhteiskunnallisissa ja eettisissä keskusteluissamme.
Nuoret saattavat erehtyä ryhmässä tyhmyyksiin toista vastaan. Ehkä kiusaaminen on paha ”peli”, jonka avulla tahdotaan ansaita paikan kentällä – parempana ja vahvempana kuin joku toinen. Salmivalli pohti sitä, että kiusaaminen pönkittää kiusaajan itsetuntoa. Epävakaa itsetunto voi olla kiusaajan omien ongelmien taustalla. Kiusaaja saattaa kuvitella itsensä jopa uhriksi. Ongelmien ratkaisutapana kiusaaminen kertoo siitä, että koti on tunneköyhä: avoimen keskustelun sijasta asiat selvitetään nyrkeillä tai painostuksella.
Koulukiusaaja saattaa luoda itsestään mielikuvan itsevarmana ja vahvana persoonallisuutena, mutta itsevarma ja viimeistelty käytös peittää huonon itseluottamuksen ja tunneköyhän mielen. Vallanhalu ja vallan väärinkäyttö yhdistyy aggressiivisuuteen. Hänellä on tarve hallita ja alistaa. http://www.nettineuvo.fi/index.asp
Pahimmassa tapauksessa koulukiusaaja on psykopaatti narsisti; säälimätön ihminen, joka valitsee heikoimmat uhreikseen. Erityisesti tällaiselle ihmiselle on tyypillistä, että hän pakenee ongelmia harrastuksiinsa tai muuhun poissaoloon, mutta ei kykene tunteikkaaseen, monipuoliseen keskusteluun. Hänen täytyy etsiä hyväksyntänsä ja suosionosoitukseksa uroteoista (esim. urheilu), tai mistä tahansa. Tämä ei toki tarkoita, että urheilu olisi narsistien tuntopiirre, vaan kyse on minuuden jatkeena ja koristeena olevasta urheilusta silloin, kun henkilö ei osaa kohdata tunteisiin vetoavia ongelmia vuorovaikutustilanteissa. Hän ratkaisee ongelmat äkkinäisesti, mahdollisesti kriitikkojaan leimaten. Uhria nöyryyttämällä ja kiduttamalla hän saa jopa suuren tyydytyksen. Ei ole sanottu, että tuollainen kiusaaja olisi kovin selvillä omasta seksuaalisesta kyvykkyydestään ja kelvollisuudestaan sukupuolensa suhteen. Ainakin fasismin ja homofantasioiden välistä suhdetta on vakavastikin pohdittu. Asiantuntijat ovatkin muistuttaneet, että koulujen mielenterveystyötä pitäisi lisätä, jotta psykopaatit koulukiusaajat saatettaisiin hoitoon jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Erään arvion mukaan koululaisista 1-2 % olisi mieleltään sairaita koulukiusaajia.
Brita Jokinen kuvailee osuvasti haastattelussa ”Suomalaisen yhteiskunnan synkeä puoli – kiusaamisen hiljainen hyväksyminen”, miten persoonallisuushäiriöinen ihminen uskoo vain väkivallalla voitavan menestyä. Hän ottaa siis toiminnan ja voiman välineiksi, mutta on kärsimätön pitkiin neuvotteluihin, epävarmuuden sietämiseen ja verbaalisiin tappioihin. ”Hänestä pahuus on oikein ja kiltteyttä vahvempi voima”. Brita Jokisen mukaan tällainen ihmiskuva ”pitäisi tunnistaa oli kyse sitten työ- tai yksityiselämästä; on huomattava, millä ihmiskuvalla henkilö toimii, ja millaiset eettiset periaatteet hänellä on” (http://www.pomminpurkajat.fi/lehtiarkisto/sydan_1_08/artikkelit/artikkelit_listassa/fi_FI/kiusaaja/)
Psykologinen diplomatiasalkku
Yhdysvaltojen hallinnossa työskentelevät Robert S. Robins ja Jerrold Post kirjoittivat tutkimuksensa Political Paranoia vuonna 1997. Tällöin he määrittivät äärimmäishenkisten lahkojen vallankäyttöä ja paranoidisuuden piirteitä. Koulukiusaamisen psyko- ja sosiodynamiikan tuntemus lisää kiinnostavuutta tätä psykologista diplomatiasalkkua kohtaan, jota ei ilmeisemmin juuri Suomessa tunneta, vaikka monet esittäytyvät Nato-ihmisiksi ja amerikkalaismielisiksi.
Psykiatrit hyödynsivät sekä Melanie Kleinin psykoanalyyttisia havaintoja että narsismitutkimuksia. Teosta on luonnehdittu ”Yhdysvaltojen diplomaattilaukuksi” (US diplomatic bag). Robins on toiminut psykologian konsulttina Yhdysvaltojen presidenttihallinnossa. Post toimii Washingtonin yliopiston poliittisen psykologian professorina. Hän oli eräs alullepanijoista CIA:n profilointitutkimuskeskukselle (US Government’s Center for the Analysis of Personality and Political Behavior), jota hän myös johti alkuaan. Post on laatinut Carterille Camp David –neuvotteluja varten Anwar Sadatin ja Menachem Beginin psykologiset profiloinnit sekä haastatellut al-Qaidan terroristeja kymmeniä tunteja.8 Jerrold Post selvitti tutkimuksessaan Leaders and their followers in a dangerous world (2004) myös narsistisia ja paranoidisia psykologisia prosesseja, jotka luovat seuraajien ja johtajien välille karismaattisen siteen. Sekä dosentti Johan Bäckman että TT Juha Molari ovat väitöskirjoissaan tuoneet esille näiden psykiatrien antamia viitekehyksiä sosiaalisen käyttäytymisen arvioimisessa.
Post (2004) moittii Durkheimin ja Weberin pyrkimyksiä eliminoida henkilökohtaiset motivaatio- ja tunnetekijät sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksista. Post liittyy Harold Lasswellin, ”poliittisen psykologian isän”, painotukseen, jonka mukaan johtajan persoonallisuudella on keskeinen vaikutus poliittisten toimien määrittämisessä. Ryhmät eivät tee päätöksiä, vaan yksilöt. Voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta (Post 2004: 16–17, 20–21.). Yksilöiden kokemat symbolisaatioprosessit eivät katoa yhteisöjen vallankäytöstä, vaikka yhteisön jäsenistä ei jäisi jälkipolville biografista aineistoa tutkimuskäyttöön.
Psykiatrit Robins ja Post eivät vähättele ääriliikkeiden johtajien psykopatologian merkittävyyttä. Ääriliikkeet ovat sinänsä yleisiä ihmiskunnan historiassa. Nämä ryhmät ”tarvitsevat vihollista” ja ”kollektiivista apokalypsia”. Viholliskuvia esiintyy kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina, mutta erityisesti narsistinen johtaja – ehkä siis entinen narsistinen psykopaatti koulukiusaaja – ei myöskään johtajana etsi diplomaattisia keskustelevia ratkaisumalleja, vaan toimii viholliskuvien varassa voimakeinojen avulla. Hän esittäytyy joko pelastajana, joka suojelee yhteisönsä uhkaavalta viholliselta, tai hän turvautuu poliittissotilaalliseen Pelastajaan otaksuttua uhkaa vastaan.
Post on kiinnostava psykiatri, koska hän haastatteli jopa al-Quida terroristeja. Kaiken monipuolisen aineistonsa jälkeen Post päätyi käsitykseen, jonka mukaan ”karismaattisen johtajan voima syntyy kyvykkyydestä suunnata viha yksittäistä vihollista vastaan” (Post 2004: 7.). Kaikki johtajat eivät ole toki narsistisia tai paranoidisia: mitä terveempi johtaja on psykologisesti mitattuna, sitä laajempi on konfliktista vapaa liikkumatila hänen ympärillään.
Narsismikuvauksessaan Post liittyy Heinz Kohutin, Otto Kernbergin ja Vamik Volkamin käsitteisiin (Post 2004: 25–28, 189.). Kernberg tulkitsi narsismin jo lapsuuden varhaiskehityksessä syntyneeksi psykologiseksi vammaksi, kun taas Kohut hyväksyi myös ”terveen” narsismin.Terveessä narsismissa koetaan siis menestymisen ja julkisuuden tarpeita, mutta tämä ei tarkoita, että julkisuuden henkilö olisi ollut sairas jo lapsuudestaan alkaen, vielä vähemmän psykopaatti narsisti koulukiusaaja. Post seuraa Kernbergin ja Volkamin käsityksiä, vaikka käyttää myös runsaasti Kohutin ilmauksia. Narsistinen persoonallisuus syntyy tyypillisesti, kun minän kehitys on tuhoutunut äidin riittämättömän vanhemmuuden tähden: äidit ovat olleet kylmiä, kieltäneet lapsensa, alistaneet heidät ivalle ja halveksunnalle. Narsistinen yksilö kehittää idealisoidun hyvän minän ja halveksitun pahan minän. Hyvä ja huono eivät ole integroituneet realistiseen minäkäsitykseen persoonan omiksi aspekteiksi, vaan halveksittu minä on kiistetty lohkomisen avulla. Postin mukaan tämä lohkominen on kriittinen tekijä, kun arvioidaan narsistista poliittista johtajuutta.
Post liittää karismaattisen johtajan ”peili-ideaaliseen” persoonallisuuteen ja karismaattisen seuraajan ”ideaali-nälkäiseen” (ideal-hungry) persoonallisuuteen. Aina löytyy myös niitä, jotka tahtovat ihailla ja alistua johtajalle, joka yhä poliittisena johtajanakin saa jatkaa jo lapsuudessaan alkanutta ja ilmennyttä narsistista häiriötä. Johtajan suuruuden hullu omnipotenssi vetoaa ideaali-nälkäisiin seuraajiin. Johtajan magnetismi johtaa ryhmää kollektiiviseen regressioon, jossa johtajaa pidetään superihmisenä. Hän esiintyy myös superihmisenä, dynaamisena ja energisena. Sellaisena hän säilyy ensimmäisiin suuriin vastoinkäymisiinsä saakka, minkä jälkeen alkaa narsistijohtajan pakomatka, väistely ja vihastuminen. Hän saattaa muuttua jopa vaaralliseksi, jollei johtajaa sivuuteta vallasta riittävän nopeasti. Läheisten on tajuttava, milloin johtaja on tiputettava vallan huipulta. Pahinta olisi, jos kansaa tai yhteisöä kohtaa kriisi, mutta johtajana on tuollainen narsistinen johtaja: Kriisin aikana yksilöt regressoituvat jo muutoin tyypillisesti johtajan johdettavaksi fragmentoituneen tai heikon minän rakenteen tähden. Miten käy silloin, jos johtajana on psykopaatti tai narsisti, diplomaattiseen vuoropuheluun kykenemätön tunneköyhä ihminen?
Lue myös: Juha Molari Юха Молари 2009: Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta, О России без фобии и о руссофобии. ks. http://personal.inet.fi/atk/molari/bezfobi.pdf
Myös älykäs koulukiusaaja tarvitsee hoitoa
Salmivalli oli vähän ennen artikkeliaan saanut valmiiksi pro gradunsa koulukiusaamisesta. Tällä hetkellä Salmivalli on edennyt jopa psykologian professoriksi Turun yliopiston Psykologian laitokselle. Hän on erityisesti perehtynyt lasten vertaissuhteisiin, koulukiusaamiseen, yhteisölliseen kiusaamiseen sekä sosiaaliseen kognitioon ja sosiaaliseen sopeutuiseen. Psykologiliitto on valinnut Salmivallin vuoden psykologiksi 2009. Koulukiusaamista on tänä vuonna 2009 tärkeä muistaa yhteiskunnallisissa ja eettisissä keskusteluissamme.
Nuoret saattavat erehtyä ryhmässä tyhmyyksiin toista vastaan. Ehkä kiusaaminen on paha ”peli”, jonka avulla tahdotaan ansaita paikan kentällä – parempana ja vahvempana kuin joku toinen. Salmivalli pohti sitä, että kiusaaminen pönkittää kiusaajan itsetuntoa. Epävakaa itsetunto voi olla kiusaajan omien ongelmien taustalla. Kiusaaja saattaa kuvitella itsensä jopa uhriksi. Ongelmien ratkaisutapana kiusaaminen kertoo siitä, että koti on tunneköyhä: avoimen keskustelun sijasta asiat selvitetään nyrkeillä tai painostuksella.
Koulukiusaaja saattaa luoda itsestään mielikuvan itsevarmana ja vahvana persoonallisuutena, mutta itsevarma ja viimeistelty käytös peittää huonon itseluottamuksen ja tunneköyhän mielen. Vallanhalu ja vallan väärinkäyttö yhdistyy aggressiivisuuteen. Hänellä on tarve hallita ja alistaa. http://www.nettineuvo.fi/index.asp
Pahimmassa tapauksessa koulukiusaaja on psykopaatti narsisti; säälimätön ihminen, joka valitsee heikoimmat uhreikseen. Erityisesti tällaiselle ihmiselle on tyypillistä, että hän pakenee ongelmia harrastuksiinsa tai muuhun poissaoloon, mutta ei kykene tunteikkaaseen, monipuoliseen keskusteluun. Hänen täytyy etsiä hyväksyntänsä ja suosionosoitukseksa uroteoista (esim. urheilu), tai mistä tahansa. Tämä ei toki tarkoita, että urheilu olisi narsistien tuntopiirre, vaan kyse on minuuden jatkeena ja koristeena olevasta urheilusta silloin, kun henkilö ei osaa kohdata tunteisiin vetoavia ongelmia vuorovaikutustilanteissa. Hän ratkaisee ongelmat äkkinäisesti, mahdollisesti kriitikkojaan leimaten. Uhria nöyryyttämällä ja kiduttamalla hän saa jopa suuren tyydytyksen. Ei ole sanottu, että tuollainen kiusaaja olisi kovin selvillä omasta seksuaalisesta kyvykkyydestään ja kelvollisuudestaan sukupuolensa suhteen. Ainakin fasismin ja homofantasioiden välistä suhdetta on vakavastikin pohdittu. Asiantuntijat ovatkin muistuttaneet, että koulujen mielenterveystyötä pitäisi lisätä, jotta psykopaatit koulukiusaajat saatettaisiin hoitoon jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Erään arvion mukaan koululaisista 1-2 % olisi mieleltään sairaita koulukiusaajia.
Brita Jokinen kuvailee osuvasti haastattelussa ”Suomalaisen yhteiskunnan synkeä puoli – kiusaamisen hiljainen hyväksyminen”, miten persoonallisuushäiriöinen ihminen uskoo vain väkivallalla voitavan menestyä. Hän ottaa siis toiminnan ja voiman välineiksi, mutta on kärsimätön pitkiin neuvotteluihin, epävarmuuden sietämiseen ja verbaalisiin tappioihin. ”Hänestä pahuus on oikein ja kiltteyttä vahvempi voima”. Brita Jokisen mukaan tällainen ihmiskuva ”pitäisi tunnistaa oli kyse sitten työ- tai yksityiselämästä; on huomattava, millä ihmiskuvalla henkilö toimii, ja millaiset eettiset periaatteet hänellä on” (http://www.pomminpurkajat.fi/lehtiarkisto/sydan_1_08/artikkelit/artikkelit_listassa/fi_FI/kiusaaja/)
Psykologinen diplomatiasalkku
Yhdysvaltojen hallinnossa työskentelevät Robert S. Robins ja Jerrold Post kirjoittivat tutkimuksensa Political Paranoia vuonna 1997. Tällöin he määrittivät äärimmäishenkisten lahkojen vallankäyttöä ja paranoidisuuden piirteitä. Koulukiusaamisen psyko- ja sosiodynamiikan tuntemus lisää kiinnostavuutta tätä psykologista diplomatiasalkkua kohtaan, jota ei ilmeisemmin juuri Suomessa tunneta, vaikka monet esittäytyvät Nato-ihmisiksi ja amerikkalaismielisiksi.
Psykiatrit hyödynsivät sekä Melanie Kleinin psykoanalyyttisia havaintoja että narsismitutkimuksia. Teosta on luonnehdittu ”Yhdysvaltojen diplomaattilaukuksi” (US diplomatic bag). Robins on toiminut psykologian konsulttina Yhdysvaltojen presidenttihallinnossa. Post toimii Washingtonin yliopiston poliittisen psykologian professorina. Hän oli eräs alullepanijoista CIA:n profilointitutkimuskeskukselle (US Government’s Center for the Analysis of Personality and Political Behavior), jota hän myös johti alkuaan. Post on laatinut Carterille Camp David –neuvotteluja varten Anwar Sadatin ja Menachem Beginin psykologiset profiloinnit sekä haastatellut al-Qaidan terroristeja kymmeniä tunteja.8 Jerrold Post selvitti tutkimuksessaan Leaders and their followers in a dangerous world (2004) myös narsistisia ja paranoidisia psykologisia prosesseja, jotka luovat seuraajien ja johtajien välille karismaattisen siteen. Sekä dosentti Johan Bäckman että TT Juha Molari ovat väitöskirjoissaan tuoneet esille näiden psykiatrien antamia viitekehyksiä sosiaalisen käyttäytymisen arvioimisessa.
Post (2004) moittii Durkheimin ja Weberin pyrkimyksiä eliminoida henkilökohtaiset motivaatio- ja tunnetekijät sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksista. Post liittyy Harold Lasswellin, ”poliittisen psykologian isän”, painotukseen, jonka mukaan johtajan persoonallisuudella on keskeinen vaikutus poliittisten toimien määrittämisessä. Ryhmät eivät tee päätöksiä, vaan yksilöt. Voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta (Post 2004: 16–17, 20–21.). Yksilöiden kokemat symbolisaatioprosessit eivät katoa yhteisöjen vallankäytöstä, vaikka yhteisön jäsenistä ei jäisi jälkipolville biografista aineistoa tutkimuskäyttöön.
Psykiatrit Robins ja Post eivät vähättele ääriliikkeiden johtajien psykopatologian merkittävyyttä. Ääriliikkeet ovat sinänsä yleisiä ihmiskunnan historiassa. Nämä ryhmät ”tarvitsevat vihollista” ja ”kollektiivista apokalypsia”. Viholliskuvia esiintyy kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina, mutta erityisesti narsistinen johtaja – ehkä siis entinen narsistinen psykopaatti koulukiusaaja – ei myöskään johtajana etsi diplomaattisia keskustelevia ratkaisumalleja, vaan toimii viholliskuvien varassa voimakeinojen avulla. Hän esittäytyy joko pelastajana, joka suojelee yhteisönsä uhkaavalta viholliselta, tai hän turvautuu poliittissotilaalliseen Pelastajaan otaksuttua uhkaa vastaan.
Post on kiinnostava psykiatri, koska hän haastatteli jopa al-Quida terroristeja. Kaiken monipuolisen aineistonsa jälkeen Post päätyi käsitykseen, jonka mukaan ”karismaattisen johtajan voima syntyy kyvykkyydestä suunnata viha yksittäistä vihollista vastaan” (Post 2004: 7.). Kaikki johtajat eivät ole toki narsistisia tai paranoidisia: mitä terveempi johtaja on psykologisesti mitattuna, sitä laajempi on konfliktista vapaa liikkumatila hänen ympärillään.
Narsismikuvauksessaan Post liittyy Heinz Kohutin, Otto Kernbergin ja Vamik Volkamin käsitteisiin (Post 2004: 25–28, 189.). Kernberg tulkitsi narsismin jo lapsuuden varhaiskehityksessä syntyneeksi psykologiseksi vammaksi, kun taas Kohut hyväksyi myös ”terveen” narsismin.Terveessä narsismissa koetaan siis menestymisen ja julkisuuden tarpeita, mutta tämä ei tarkoita, että julkisuuden henkilö olisi ollut sairas jo lapsuudestaan alkaen, vielä vähemmän psykopaatti narsisti koulukiusaaja. Post seuraa Kernbergin ja Volkamin käsityksiä, vaikka käyttää myös runsaasti Kohutin ilmauksia. Narsistinen persoonallisuus syntyy tyypillisesti, kun minän kehitys on tuhoutunut äidin riittämättömän vanhemmuuden tähden: äidit ovat olleet kylmiä, kieltäneet lapsensa, alistaneet heidät ivalle ja halveksunnalle. Narsistinen yksilö kehittää idealisoidun hyvän minän ja halveksitun pahan minän. Hyvä ja huono eivät ole integroituneet realistiseen minäkäsitykseen persoonan omiksi aspekteiksi, vaan halveksittu minä on kiistetty lohkomisen avulla. Postin mukaan tämä lohkominen on kriittinen tekijä, kun arvioidaan narsistista poliittista johtajuutta.
Post liittää karismaattisen johtajan ”peili-ideaaliseen” persoonallisuuteen ja karismaattisen seuraajan ”ideaali-nälkäiseen” (ideal-hungry) persoonallisuuteen. Aina löytyy myös niitä, jotka tahtovat ihailla ja alistua johtajalle, joka yhä poliittisena johtajanakin saa jatkaa jo lapsuudessaan alkanutta ja ilmennyttä narsistista häiriötä. Johtajan suuruuden hullu omnipotenssi vetoaa ideaali-nälkäisiin seuraajiin. Johtajan magnetismi johtaa ryhmää kollektiiviseen regressioon, jossa johtajaa pidetään superihmisenä. Hän esiintyy myös superihmisenä, dynaamisena ja energisena. Sellaisena hän säilyy ensimmäisiin suuriin vastoinkäymisiinsä saakka, minkä jälkeen alkaa narsistijohtajan pakomatka, väistely ja vihastuminen. Hän saattaa muuttua jopa vaaralliseksi, jollei johtajaa sivuuteta vallasta riittävän nopeasti. Läheisten on tajuttava, milloin johtaja on tiputettava vallan huipulta. Pahinta olisi, jos kansaa tai yhteisöä kohtaa kriisi, mutta johtajana on tuollainen narsistinen johtaja: Kriisin aikana yksilöt regressoituvat jo muutoin tyypillisesti johtajan johdettavaksi fragmentoituneen tai heikon minän rakenteen tähden. Miten käy silloin, jos johtajana on psykopaatti tai narsisti, diplomaattiseen vuoropuheluun kykenemätön tunneköyhä ihminen?
Lue myös: Juha Molari Юха Молари 2009: Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta, О России без фобии и о руссофобии. ks. http://personal.inet.fi/atk/molari/bezfobi.pdf
Stubbgate eduskunnassa
Tänään 4.6. eduskunnassa on keskusteltu Suomen ja Venäjän suhteiden vakavasta heikkenemisestä. Syynä on tietysti Putinin lausunto, jonka mukaan suomalaiset diplomaatit ovat omien mieltymystensä takia aiheuttaneet vahinkoa miljoonille ihmisille. Putinin kritiikin kärki oli osoitettu Stubbiin, jonka eroa antifasistien mielenosoitus vaati eilen Säätytalolla.
Yllä eilisen Stubb-vastaisen mielenosoituksen plakaateja. Antifasistien järjestämässä mielenosoituksessa katsottiin, että Stubbin sekaantuminen Anton-pojan kaappaukseen heikensi Suomen ja Venäjän suhteita. Juuri näin Putinkin sanoi. Kaikki taloushankkeet ovat nyt jäissä. Anton Salosen ryöstö tuli Suomen kansalle kalliiksi.
Katso, miten totinen Stubb syyttää eduskunnassa kriitikoitaan uussuomettumisesta:
Katso, miten Eero Heinäluoma ihmettelee Suomen ja Venäjän suhteiden ilmapiirin jyrkkää muutosta:
Katso, miten Jouko Skinnari ihmettelee hallituksen kyvyttömyyttä asettaa Venäjä-politiikalle tavoitteita:
Katso tv-uutisten reportaasi antifasistien mielenosoituksesta:
Yllä eilisen Stubb-vastaisen mielenosoituksen plakaateja. Antifasistien järjestämässä mielenosoituksessa katsottiin, että Stubbin sekaantuminen Anton-pojan kaappaukseen heikensi Suomen ja Venäjän suhteita. Juuri näin Putinkin sanoi. Kaikki taloushankkeet ovat nyt jäissä. Anton Salosen ryöstö tuli Suomen kansalle kalliiksi.Katso, miten totinen Stubb syyttää eduskunnassa kriitikoitaan uussuomettumisesta:
Katso, miten Eero Heinäluoma ihmettelee Suomen ja Venäjän suhteiden ilmapiirin jyrkkää muutosta:
Katso, miten Jouko Skinnari ihmettelee hallituksen kyvyttömyyttä asettaa Venäjä-politiikalle tavoitteita:
Katso tv-uutisten reportaasi antifasistien mielenosoituksesta:
keskiviikko, 3. kesäkuuta 2009
Mielenosoituskutsu
Kutsu mielenosoitukseen!
Tervetuloa osoittamaan mieltä Anton-pojan ja venäläisten äitien puolesta presidentinlinnan eteen Helsinkiin keskiviikkona 3.6. kello 15.
Viisivuotias Venäjän kansalainen Anton Salonen kaapattiin kaukana Venäjällä Balahnan kylässä äidiltään väkivaltaisesti 12.4. ja vietiin Suomen Pietarin konsulaattiin kolmeksi viikoksi, mistä hänet salakuljetettiin diplomaattiauton takakontissa Suomeen. Venäjällä asiaa tutkitaan nyt ihmisryöstönä. Lisäksi Venäjä katsoo suomalaisten diplomaattien törkeästi rikkoneen Venäjän lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia.
Alexander Stubbin mielestä asiassa on kuitenkin toimittu oikein ja laillisesti. Suomi ei edes tunnusta lasta Venäjän kansalaiseksi. Suomen lehdistössä on käyty törkeää parjauskampanjaa lapsen äitiä Rimma Salosta vastaan. Suomen valtiojohto on tv-haastatteluissa tunnustanut olleensa tietoinen Antonin kaappauksesta etukäteen. Lapsen isä ja suomalaiset diplomaatit ovat kiistäneet kaikki väitteet lapsen väärästä kohtelusta.
Anton Salonen on asunut koko ikänsä vain äitinsä kanssa. Nyt hänet on väkivaltaisesti erotettu äidistään, äidinkielestään, uskonnostaan, kotimaastaan ja kultuuristaan. Antonin asiasta on tullut valtava diplomaattinen skandaali ja monimutkainen oikeudellinen sekasotku. Suomen valtiojohto on ollut sitä mieltä, että Antonin kaappaaminen diplomaattien avustuksella oli oikein ja että syyllinen on Venäjä, jonka pitäisi liittyä Haagin lapsikaappaussopimukseen. Lapsen äidillä Rimma Salosella tuntuu olevan tilanteessa häviävän vähän mahdollisuuksia taistelussaan lapsensa kaappausta tukevaa Suomen valtiojohtoa vastaan.
Mielenosoitus haluaa kiinnittää huomion lapsen etuun ja oikeuksiin ja siihen, että pienestä lapsesta ei saa tehdä diplomatian sätkynukkea. Suomalaiset diplomaatit eivät saa osallistua lapsikaappauksiin ja niiden järjestelyihin eikä Suomen valtiojohto saa antaa sellaiselle tukeaan.
Tule paikan päälle osoittamaan mieltä ja keskustelemaan asiasta suomalaisten ja venäläisten ihmisten ja medioiden edustajien kanssa.
Mielenosoitukse järjestää Suomen antifasistinen komitea yhdessä Anton Salosta tukevien suomalaisten ja venäläisten kansalaisaktivistien kanssa.
Mielenosoituksesta on tehty lainmukainen ilmoitus poliisille.
Lisätietoja 040 503 5474
Tervetuloa osoittamaan mieltä Anton-pojan ja venäläisten äitien puolesta presidentinlinnan eteen Helsinkiin keskiviikkona 3.6. kello 15.
Viisivuotias Venäjän kansalainen Anton Salonen kaapattiin kaukana Venäjällä Balahnan kylässä äidiltään väkivaltaisesti 12.4. ja vietiin Suomen Pietarin konsulaattiin kolmeksi viikoksi, mistä hänet salakuljetettiin diplomaattiauton takakontissa Suomeen. Venäjällä asiaa tutkitaan nyt ihmisryöstönä. Lisäksi Venäjä katsoo suomalaisten diplomaattien törkeästi rikkoneen Venäjän lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia.
Alexander Stubbin mielestä asiassa on kuitenkin toimittu oikein ja laillisesti. Suomi ei edes tunnusta lasta Venäjän kansalaiseksi. Suomen lehdistössä on käyty törkeää parjauskampanjaa lapsen äitiä Rimma Salosta vastaan. Suomen valtiojohto on tv-haastatteluissa tunnustanut olleensa tietoinen Antonin kaappauksesta etukäteen. Lapsen isä ja suomalaiset diplomaatit ovat kiistäneet kaikki väitteet lapsen väärästä kohtelusta.
Anton Salonen on asunut koko ikänsä vain äitinsä kanssa. Nyt hänet on väkivaltaisesti erotettu äidistään, äidinkielestään, uskonnostaan, kotimaastaan ja kultuuristaan. Antonin asiasta on tullut valtava diplomaattinen skandaali ja monimutkainen oikeudellinen sekasotku. Suomen valtiojohto on ollut sitä mieltä, että Antonin kaappaaminen diplomaattien avustuksella oli oikein ja että syyllinen on Venäjä, jonka pitäisi liittyä Haagin lapsikaappaussopimukseen. Lapsen äidillä Rimma Salosella tuntuu olevan tilanteessa häviävän vähän mahdollisuuksia taistelussaan lapsensa kaappausta tukevaa Suomen valtiojohtoa vastaan.
Mielenosoitus haluaa kiinnittää huomion lapsen etuun ja oikeuksiin ja siihen, että pienestä lapsesta ei saa tehdä diplomatian sätkynukkea. Suomalaiset diplomaatit eivät saa osallistua lapsikaappauksiin ja niiden järjestelyihin eikä Suomen valtiojohto saa antaa sellaiselle tukeaan.
Tule paikan päälle osoittamaan mieltä ja keskustelemaan asiasta suomalaisten ja venäläisten ihmisten ja medioiden edustajien kanssa.
Mielenosoitukse järjestää Suomen antifasistinen komitea yhdessä Anton Salosta tukevien suomalaisten ja venäläisten kansalaisaktivistien kanssa.
Mielenosoituksesta on tehty lainmukainen ilmoitus poliisille.
Lisätietoja 040 503 5474
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)