Iivi Anna Masso taas televisiossa

Viron apartheid-politiikan virallinen puhetorvi Suomessa Iivi Masso esiintyy vaihteeksi Viron tv:ssä tänään klo 20.05. Viron valtiollisen rasismin vankkumaton puolestapuhuja kuulemma kertoo, miten Viro voisi tehokkaammin sortaa venäläisiään. Ohjelman voi katsoa netissä osoitteessa: http://etv.err.ee/index.php?0543615

Iivi Masson hämärätoiminnasta

Iivi Masso hyökkää Helsingin yliopistoa vastaan, koska hänen mukaansa Helsingin yliopisto ei ole kyllin tarkkaavainen opiskelijoidensa ja opettajiensa poliittisista näkemyksistä. Masso tahtoisi, että Helsingin yliopisto aloittaisi jonkinlaisen ennakkotarkistuksen, jossa kunkin opinnäytetyöntekijän ja yliopistossa vaikuttavien opettajien Viro-politiikka tulisi arvioiduksi. Jos opinnäytetyöntekijän ja opettajan näkemyksen mukaan Virossa on ihmisoikeusongelmia, tällöin mainitun henkilön akateeminen ura pitäisi katkaista. Masso syyttääkin Helsingin yliopistoa surkeasta tilasta. 

Kuka voisi hoitaa Iivin vaatimaa ennakkotarkistusta Helsingin yliopistossa, jotta tuhatpäisestä opiskelija ja opettajajoukossa ei olisi epäluuloja Virossa harjoitettua politiikkaa vastaan? Luultavasti KAPO:n resurssit ja osaaminen eivät riittäisi asian järjestämiseen Iivin toivomalla tavalla. Ehkä nyt olisikin kyseessä niin sanottu itsesensuurimentaliteetti, jossa kukin kyttää toista, jotta Virosta ei pääse julkisuuteen mitään epäilyttävää ja kiusallista tietoa.

Iivi Masso on luultavammin katkera, ei pelkästään omien – julkisuudesta aina piiloon jäävien - henkilöhistoriallisten syiden ja Suomen antifasistisen komitean näkyvyyden tähden, vaan myös akateemisten epäonnistumisten tähden. Iivi ei ole pelkästään toisistaan kimpoileva läpinäkymätön biljardipallo, vaan hänelläkin on omia monimutkaisia yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen ja kirjoitteluunsa vaikuttavia sisäisiä motivaatiotekijöitä ja tunteita. Rancour-Laferriere (2004) on kirjoittanut Stalinin poliittisen käyttäytymisestä
symbolisaatioprosessien kautta yksityisten vaikuttimien ulkoistamisena: Stalin ulkoisti yksityiset, primitiiviset vaikuttimensa julkiselle kentälle (teoksen suomennos on Beckman-instituutin julkaisuja). Olisiko Masson julkisessa vihamielisyydessä Helsingin yliopistoa vastaan jotain yhteyttä symbolisaatioprosessiin ja hänen primitiivisiin vaikuttimiin? CIA:n johtava psykiatri Jerrold M. Post (2004, Charismatic Leaders ) on kirjoittanut siitä, miten voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta. Yksilöiden kokemat symbolisaatioprosessit eivät katoa yhteisöjen vallankäytöstä. Iivi Masson hyökkäykset Helsingin yliopistoa vastaan – vaikkakin nyt ulkoistetun pahan objektin (tällä kertaa SAFKA) – avulla herättävät ihmetystä. Tämä uusin hyökkäys ei ole edes hänen ensimmäinen tämänkaltainen reagointinsa yliopistoa vastaan. 

Iivi Masson kirjoitusta on muuten vaikea tulkita, kun hän kirjoittaa: Ehk¬ki 6–7-liikmeline seltskond, kes seda rahvuspõhist laussõimu päevast päeva toodab, on marginaalne, väärib tähelepanu asjaolu, et Helsingi ülikool teeb neile au – ja endale häbi – sellega, et laseb ühel kamba esindajatest juurateaduskonnas Eesti õiguspoliitikat õpetada ja teise toodangut kasutada õppematerjalina – ja seda mitte ainult groteskse propaganda stiilinäitena. Kolmas kait¬ses äsja doktorikraa¬di (Eesti päeväleht 19.2.2009: http://epl.ekspress.ee/artikkel/459417). 

Apartheid-katsaus viikko 7-8/2009

Apartheidin ankkurit

15.02. Suomen Safkan vierailu Latviassa paljasti, että suomalaiset europarlamentaarikot ovat suurin este Baltian venäläisten aseman parantamiselle EU:ssa. Latvialainen europarlamentaarikko Tatjana Zdanoka kertoi, että hänen yrityksensä edistää Baltian venäläisten asiaa europarlamentissa kaatuu suomalaisten europarlamentaarikkojen torpedointiin. Jopa hänen omassa Vihreiden ja Liberaalien ryhmässä suomalaiset estävät hänen esitystensä etenemisen. Suomalaiset kykenevät vaikuttamaan siihen, että ryhmien muutkaan edustajat eivät näe aiheen tärkeyttä, kun suomalaiset ja ruotsalaiset vastustavat. Jopa vihreiden edustaja Satu Hassi on sitä mieltä, että Suomessa on mahdotonta julkisuudessa perustella allekirjoitusta venäläisten asemaa parantaville esityksille. Johan Bäckman on jo omassa eurovaaliblogissaan kiinnittänyt samaan asiaan huomiota. Hänen mukaansa suurin este venäläiskysymyksen käsittelylle europarlamentissa on ollut Henrik Lax.
http://johaneurovaali.blogit.uusisuomi.fi/2009/02/17/viron-apartheid/

Tatjana Zdanokan mukaan Brysselissä ei ole ketään toimittajaa, jolle valittaa suomalaisten käyttäytymisestä.
Viimeisempien tietojen mukaan vuonna 2008 Latviassa oli ei-kansalaisia 380 000. Kansalaisuuden olisi saanut 130 000 venäläistä. Kun vuonna 2007 venäjänkielisiä oli 937 000, voi arvioida, että Venäjän kansalaisuuden olisi ottanut noin 400 000 henkeä.
Latviassa venäjänkielisten ongelmaa käsitellään lähes pelkästään ei-kansalaisten ongelmana, kun Virossa syrjinnän kohteeksi lasketaan koko venäjänkielinen väestö, eli noin 400 000 henkeä. Virossa he ovat kaikki toisen luokan kansalaisia riippumatta siitä, että jo 150 000 on saanut Viron kansalaisuuden.
Baltiassa, Virossa ja Latviassa olisi edelleen miljoona venäläistä, jotka ovat vuoden 1992 kansalaisuuden riiston, denaturalisaation uhreja.

14.02. Ystävän päivänä Tallinnassa vieraili ryhmä Suomen antifasistisen komitean jäseniä tavaten venäläisiä aktivisteja. Ensimmäistä kertaa kaikki kolme venäläistä ryhmää olivat paikalla yhtä aikaa. Eräs venäläinen kysyi suoraan, minkälaista tukea Suomen antifasistiselta komitealta voi tulla venäläisille Viroon? Petri Krohn vastasi varsin maltillisesti, ettei ole suomalaisten asia neuvoa, minkälaisen identiteetin venäläiset Virossa valitsevat tai ryhtyvätkö he Viron tai Venäjän kansalaisiksi. Suomessa voidaan vain toivoa rauhanomaisia ratkaisuja.
”Suomessa kaksisataa vuotta sitten Venäjän keisari Aleksanteri I määräyksellä ruotsinkielinen yläluokka ryhtyi suomalaisiksi Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa osana Venäjän keisarikuntaa. Ruotsinkieliselle yläluokalle ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia ryhtyä suomalaisiksi. Päinvastoin. Moni ruotsinkielinen ryhtyi ottamaan suomalaisen sukunimen”, Petri kertoi Suomen esimerkkiin vedoten.
”Suomessa oli 20 vuotta sitten täysin oikeutettua uskoa, että Virosta kehittyy kaksikielinen virolais-venäläinen valtio. Pelättävissä oli, että jos venäläiset syrjäytetään, väkivallan itäminen kestää yhden sukupolven”, Petri siteerasi omia kirjoituksiaan.
Petri esitti, että venäläisten ongelmista Virossa tulisi puhua Euroopan Unionin tasolla.
Venäläisten käsitykset olivat varsin pessimistisiä. Eräs Öisen vahtivuoron jäsen sanoi Viron olevan niin klaustrofobisen nationalismin tilassa, ettei venäläisillä ole mitään sijaa virolaisessa yhteiskunnassa. Hänen käsityksensä oli, etteivät venäläiset tule enää ottamaan Viron kansalaisuutta missään tapauksessa. Toinen saman järjestön jäsen piti kielikysymystä ratkaisevampana kuin kansalaisuutta. Hän katsoi, ettei Viron kansalaisuuden saanti poista syrjintää, joten sortoa pitäisi vähentää edes venäjän kielen laillistamisella toisena virallisena kielenä. Tämä herrahenkilö korosti, että venäläisten syrjinnän syvä ydin on kielipolitiikassa. Öisen vahtivuoron johtaja Dmitri Linter korosti järjestönsä olevan rauhanomainen. Sen aseena ovat vain kynttilät.
Viron antifasistisen komitean puheenjohtaja Andrei Zarenkov kokosi vetoomusta EU:lle, jossa haluttiin kiinnittää huomiota Itämeren maiden ympäristössä vahvistuvaan uusnatsilaiseen mielentilaan. Kolmannen järjestön, Uuden sukupolven luoteisarmeijan, puheenjohtaja Oleg Morozov peräsi Viroon denatsifikaatiota. Hänen mielestään Virossa on kokonaan tekemättä työ maan natsimenneisyyden kanssa. Hänen järjestönsä pitää Viroa pehmeänä poliisivaltiona, jossa on fasistisia piirteitä. Uuden sukupolven luoteisarmeija ei enää usko yhtenäiseen Viroon vaan vaatii venäläisille autonomiaa. Eräs paikalla ollut henkilö käytti puheenvuoron, jossa hän myös katsoi, ettei yhteiselo virolaisten ja venäläisten välillä tule onnistumaan. Hän vetosi sivilisaatioiden yhteentörmäykseen.
Virossa kaikkia näitä venäläisten ryhmien jäseniä kutsutaan ekstremisteiksi tai separatisteiksi. He ovat säännöllisesti Viron suojelupoliisin tarkkailemia, joten vältän nimien käyttöä tässä jutussa.
Viimeisenä eräs Öisen vahtivuoron jäsen teki varsin pessimistisen yhteenvedon. Hänen mielestään venäläiset eivät enää edes halua Viron kansalaisuutta. Viro on jo poliisivaltio, joka on verisesti loukannut vähemmistöään pronssisotilaan siirrolla. Todellisuudessa virolaiset eivät halua integraatiota vaan kyseessä on assimilaatio. Hänen mielestään venäläiset on painettu polvilleen, kun virolaiset seisovat omilla jaloillaan. Virolaiset ovat jakaneet sosialistisen, yhteisen omaisuuden omiin taskuihinsa, vieneet venäläisiltä poliittiset oikeudet ja jättäneet venäläiset orjan asemaan. Hän ennusti, että uusi protestiaalto nousee 2-3 vuoden päästä. Allekirjoittanut teki ehdotuksen, että miehityksestä puhuminen katsottaisiin rikolliseksi kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Ehdotus tulee kuitenkin ilmeisesti liian myöhään eikä kykene kansalaistamaan venäläisiä Virossa. Suomalaisten parissa levisi usko, että Viron ja Latvian venäläiset tulevat vaatimaan jossain vaiheessa autonomiaa. Heitä ei enää kiinnosta Viron kansalaisuus vähääkään.

Iivi Masson fasismipropaganda

(Viron vasemmistolainen vasak-sivusto kommentoi Iivi Masson kirjoitusta Eesti Päevalehdessä.)
Iivi Masso on tohtorintutkinnon suorittanut politologi, joten hänen pitäisi erittäin hyvin tietää, mitä tarkoittaa poliittinen tasapuolisuus ja mitä tarkoittaa argumentointi. Kun muutama vuosi sitten Iivi Masso kuului Suomen vasemmistonaisten riveihin ja hän kirjoitti feminismistä ja multikulttuurisuudesta, niin viimeisissä Suomen paikallisvaaleissa hän oli ehdokkaana jo Kokoomuksen riveissä ja Viron lehdistössä ilmestyy riveittäin hänen virolaisuutta käsitteleviä juttuja. Kokoomus on puolue, joka sijoittaa itsensä varmasti keskustasta oikeampaan laitaan. Tietenkin ihmisen näkökulmat voivat muuttua ajan myötä ja kouluja käydessä muuttua, mutta henkilökohtaisesti en pysty ymmärtämään, kuinka on mahdollista kerralla kaikki omat käsitykset niin radikaalisti muuttaa.
Mutta kirjoittamaan minut pakotti tämän päiväinen mielipidekirjoitus Päevalehdessä: ”Fasismi propagandan työvälineenä”. Jos hänen artikkelinsa teema olisi näyttää sivistyneen politologin katseen kautta, kuinka Viroa fasismista syyttävät erehtyvät, niin minä en kyllä artikkelista yhtäkään vasta-argumenttia löytänyt. Ehkä, jos ottaa sitaatin Iivin tekstistä, niin ”Parhaillaan käyttää hän termiä vieläkin vapaammin, minkä takia siitä tulee ontto propagandistinen lyöntiase.”
Erittäin osuva huomio. Masso tuo artikkelissa esiin mediassa mainostettuja henkilöitä ja järjestöjä, jotka ovat kutsuneet virolaisia fasisteiksi tai puhuvat, että Venäjä propagoi Viroa fasistisena. Hän esittää väitteen, että Viroa syytetään venäläisen vähemmistön syrjinnästä ja hän ei yritäkään tätä väitettä yhdenkään argumentin avulla kiistää. Sen takia väite jää voimaan ja Iivi ainoastaan kertaa asian ja vahvistaa mielipidettä?
Hän on lukenut yhtä EPL:n mielipidekirjoitusta, jossa sanotaan, että ”maanpetoksesta saatujen tuomioiden mahdollinen koventaminen on askel autoritäärisyyden suuntaan ja suoraan fasistiseen valtiojärjestykseen.” Ja korkeasti koulutettu politologi osaa vain sanoa, että lauseen esittäjä on propagandisti, sillä Iivi ei ainakaan ole samaa mieltä. Miksi hän on eri mieltä, jää salaisuudeksi. Ei minkäänlaista argumentaatiota paitsi, että Viro oli miehitetty ja enää ei ole?
Todellisuudessa olisi Masson mielipidekirjoitus voinut koostua vain otsikosta, sillä sisältöä ja artikkelia ei ollut. Politologian tohtori oli lukenut vain muutaman mielipidekirjoituksen ja halusi sanoa, että hän ei sitten niistä tykkää. Hyvä, ettei sanonut suoraan, että sellaisia artikkeleita ei saisi julkaista, joskin tuntui, että niin hän juuri halusikin sanoa.
(Viron vasemmistolainen vasak-sivusto kommentoi Iivi Masson kirjoitusta Eesti Päevalehdessä.Käännös Leena Hietanen)

http://vasak.blogspot.com/2009/02/iivi-masso-fasismipropaganda.html

Latvian venäläiset Brysselissä

Brysselissä näyttely
Latvian venäläisistä

Viron eilistä itsenäisyyspäivän juhlintaa Brysselissä häiritsi latvialaisen europarlamentaarikko Tatjana Zdanokan avaama Latvian venäläisistä kertova näyttely. Näyttely on esillä Europarlamentin päärakennuksessa. Postimees-lehti ei kerro tarkemmin, mikä näyttelyssä herätti virolaisten närkästyksen. Brysseliin oli kokoontunut useat eurooppalaisten pääkaupunkien kaupunginjohtajat EU:n palkitessa vihreitä pääkaupunkeja. Tallinnan kaupunki osallistui juhliin. (Postimees 25.02.2009)


http://www.postimees.ee/?id=86552

Oikeusmurhien päivä

Viron oikeusmurhien päivä sai uutta juhlittavaa, kun vakoilusta epäilty Herman Simm (61) sai tuomion maanpetoksesta tänään. Virossa Tallinnan kaupunki alkaa viettää maaliskuun neljättä päivää niin sanottuna ” vapaan yhteiskunnan” päivänä. Viisi vuotta sitten tuona samaisena päivänä Tallinnan venäjänkielinen kaupunginjohtaja Vladimir Panov vietiin käsiraudoissa televisiokameroiden loisteessa tutkintovankeuteen petoksesta epäiltynä. Oikeus vapautti hänet kaikista syytteistä, mutta miehen maine ja terveys olivat menneet.
Herman Simmin tapaus on ollut alusta loppuun suurta farssia. Virossa toimittajana on oppinut, että kun jokin asia alkaa tuntua järjettömältä, on syytä kysyä, mitä ”Sotamies Svejkin” kirjoittaja Jaroslav Hazek saisi tapauksesta irti. Aloittaa voisi Simmin työtoverista, joka kertoo ”suuren vakoilijan” kärsineen olemattomasta englannin kielen taidosta. Kansainväliset kokoukset Brysselissä Herman Simm vietti mieluiten hotellihuoneessa televisiota katsellen. Vasta kokouksen jälkeen hän ilmestyi kyselemään kokousten kulkua hakien turvaa venäjän kielestä. Ei ole vaikea arvata, ketkä Nato-kokouksissa venäjää osaavat.
James Bond-tyyppisen vakoilijan ilmestyminen Viron tapaiseen provinssiin on epätodennäköinen. Kolumnisti Ahto Lobjakas kirjoitti heti vakoiluepäilyistä kuultuaan, että suuret maat eivät usko salaisuuksiaan pienille. Simm oli lopettanut jo Viron salaisuuksien parissa työskentelyn vuoteen 2004 mennessä, kun Virosta tuli Naton jäsen. Brysselistä kirjoittava Lobjakas arvioi, että kyseessä voi olla ainoastaan yritys kompromentoida Viroa Nato-partnereiden silmissä.
Suurin kysymys Virossa on tietenkin asian poliittinen tausta. Jos Simm olisi vakoillut, Viron virkakoneistossa täytyisi olla häntä huomattavasti korkeammalla portaalla ihmisiä, jotka ovat auttaneet häntä nousemaan viroissaan. Siinä vaiheessa, kun nimeksi nostetaan entinen presidentti Lennart Meri, asia nousee jo scifi-tasolle.
Herman Simm sai 12,5 vuoden vankeustuomion ja joutuu korvaamaan 1,3 miljoonaa euroa aiheuttamaansa vahinkoa. Simmin on väitetty paljastaneen tiettyjen laitteiden salauskoodeja, ja laitteet joudutaan Virossa vaihtamaan. Aiheutettu vahinko vaikuttaa niin pieneltä ”suuren vakoilijan” tekemäksi, että Virossa syyttäjä on jo kiirehtinyt selittämään, ettei pieni vahingonkorvaus tarkoita vähäistä vakoilua. Oikeutta käytiin suljetuin ovin ja sopimusmenettelyllä. Samalla Simmin vaimo, Heete Simm, vapautettiin kaikista syytteistä. Hän jatkaa sisäministeriössä töitään, kuten ennenkin. Hänen puolustusasianajajansa Sven Sillar, joka on muuten Viron KGB:n viimeisen johtaja Rein Sillarin poika, suhtautui asiakkaansa aviomiehen Herman Simmin tuomioon epäuskolla. Hänen mielestään seikka, että Herman Simm olisi ollut valmis hyväksymään maksimirangaistuksen, 15 vuotta, viittaa miehen psyykkiseen romahdukseen.
Valtio, jolle Simm olisi vakoillut, jää salaisuuden peittoon. Julkisuudessa on esitetty epäily, että Portugalin passilla liikkunut Simmin yhteistyöhenkilö ”Jesus” olisi työskennellyt Venäjän hyväksi. Oikeus julisti todistusmateriaalin salaiseksi eri pituisiksi ajoiksi.
Kun hulluus on huipussaan, lienee oikeus ja kohtuus esittää myös jotakin aivan banaalia ja yhtä mahdollista. Erikoista Simmin tapauksessa oli, että vakoilija paljastetaan. Perinteisesti vakoilijoista käydään kauppaa, heitä vaihdetaan, tarjotaan vastavakoilulle jne. Vakoilijan paljastuminen kertoo, että jotakin on pahasti pielessä. Ainakaan Herman Simmin ansioita ei arvostettu vakoilijapiireissä, sillä hän ei kelvannut kenellekään. Toinen huomion arvoinen seikka on uutisen julkaisemisen päivä. Viron puolustusministeriö oli jo kaksi kuukautta ennen uutisen julkistamista tiennyt vakoiluepäilyistä. Päivämäärä, jolloin uutinen paiskattiin mediaan, oli 22. syyskuuta 2008. Päivä on Tallinnan fasismista vapauttamisen päivä ja sama, jona suomalainen Johan Bäckman julkaisi kirjansa ”Pronssisoturi” Tallinnassa. Bäckmanin kirjan julkaisua oli tullut seuraamaan suuri joukko venäjänkielistä mediaa. Viron suojelupoliisi oli luonnehtinut virolaisessa mediassa Johan Bäckmania Venäjän tiedustelupalvelu FSB:n palkkalistoilla olevaksi provokaattoriksi. Mahdotonta ei ole, että Viron puolustusministeriö kuvitteli keskustelevansa Simmin ”paljastuksella” Venäjän tiedustelupalvelun kanssa. Jos Venäjä lähettää Bäckmanin, Viro ei jää toiseksi. He antavat ilmi Simmin. On kauheata ajatella, että Simmillä olisi yhtä vähän tekemistä vakoilun kanssa kuin Johan Bäckmanilla. Silloin Simm menee todella vankilaan syyttömänä, romahtaneena miehenä.

Suomen antifasistisen komitean ensiesiintyminen Venäjän ykköskanavan pääuutislähetyksessä

Sotarikollisuuskysymyksestä

Kommunistin 25.9.45. ilmestyneessä numerossa käsittelimme sotarikollisuuskysymystä ja jäimme mielenkiinnolla odottamaan tutkijakomission työn tuloksia sekä itse asian oikeudellista käsittelyä. Nyt on asia vihdoinkin ehtinyt niin pitkälle, että tutkijakomissio on saanut työnsä valmiiksi. Asia on ollut valtioneuvostossa käsiteltävänä ja jätetty oikeudelle.

Asian suhteen tapahtunut viivyttely on ollut omiaan herättämään levottomuutta omassa maassa eikä se ole jäänyt myöskään ulkomaiden taholta huomiota vaille. Viivyttelyn johdosta on useammin kuin kerran asetettu kysymys, mistä se johtuu. Olemme monessa yhteydessä aikaisemmin osoittaneet, että viivyttelyyn ei ole olemassa mitään objektiivisia syitä, vaan se johtuu vastahakoisuudesta ratkaista kysymystä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö asian ratkaisun jatkuva lykkääminen ole koitunut maallemme vahingoksi, jota on enää vaikea korjata. Tällä hetkellä on tärkeintä kiinnittää huomiota asian nykyiseen vaiheeseen ja sotarikollisuuskysymyksen edelleen kehittämiseen.

Kun sotarikolliset ovat fasismin ja taantumuksen edustajia, niin ilmeistä on, että heidän suunnitelmiinsa kuuluu koettaa saattaa sotarikollisia koskeva oikeusprosessi siihen valoon, että heidän asemansa muistuttaisi ”kansallissankareita”, joihin valtiovalta kohdistaa vainotoimenpiteitä. Tämän suuntaista lavastusta ei ole aivan helppo suorittaa. Tuollaiseen kysymyksen asetteluun he voivat lähteä ainoastaan siltä pohjalta, että fasistinen sota siunataan ja selitetään se aivan samalla tavalla, kuin tehtiin sodan aikanakin. Taantumuksen taholta on väitetty Suomen kansan huomattavan osan olevan sotarikollisten puolella, ja että tuomioistuinkin on tässä suhteessa hyvin epäselvällä kannalla. Suomen kansan porvarillisissa piireissä on tosin hyvin paljon myötätuntoa sotarikollisia kohtaan, ja sitä yritetään väärällä propagandalla lietsoa ja ylläpitää. Mutta niissäkin piireissä on suhteellisen vähän niitä, jotka eivät näkisi, että sota oli maamme ja kansamme etujen vastaista. Tämä on ymmärrettävä siten, että vaikka porvaristo tunnustaakin sotarikollisten syyllisyyden, niin se ei kuitenkaan tahtoisi omiaan rangaista. Vain sellaiset ihmiset, joiden ihanteena on fasismi ja kapitalistinen taantumus, voivat kuvitella sotarikollisia ”kansallissankareina”. Tällaisia ihmisiä on sentään maassamme vain kourallinen, eikä heidän esiintymisensä tee kesää, eikä talvea, elleivät he saa toimia siten, että pääsevät esiintymään kansan nimissä sitä pettäen. Näin he ovat tottuneet aina ennen tekemään, mutta nyt vallitseva demokratia on ainakin tähän saakka kyennyt sen estämään, ja siihen ovat myöskin nyt mahdollisuudet. Jos oikeudenkäynnin yhteydessä tapahtuu jotain sellaista, mistä maallemme on ilmeistä vahinkoa, niin se merkitsee, että sotarikollisille on vaikutusvaltaisilla paikoilla liittolaisia, joiden suosiollisella avustuksella he voivat vehkeilyjään jatkaa. Ellei sotarikollisuuskysymystä voida asiaankuuluvalla tavalla viedä loppuun, niin siinä piilee maallemme sekä ulko- että sisäpoliittinen vaara. Tämän vuoksi taistelu asian lopulliseen päätökseen viemiseksi on nyt ajankohtainen kysymys. Onhan kysymyksessä merkitsevän iskun antaminen fasismille ja taantumukselle, ei yksin sisäpoliittisessa mielessä, vaan myös laajassa kansainvälisessä merkityksessä, koska sotarikollisten tuomitseminen on osa siitä tapahtumien sarjasta, joka kulkee läpi Euroopan. Nyt on kysymys siitä, että pääsotarikollisten tuomitsemisen kautta tulee tuomituksi itse rikollinen sota. Tämä ei merkitse, että kaikki sotarikolliset tulisivat tuomituiksi, sillä he eivät suinkaan kaikki sisälly niiden henkilöiden joukkoon, jotka tullaan asettamaan syytteeseen. Mutta maamme tulee täten sanoutuneeksi lopullisesti irti fasismista, ja se merkitse yhtymistä demokraattisiin kansakuntiin entistä kiinteämmin.

Kommunisti N:o 46. (53) 13.11.45 

Keitä olisi istunut Astorian hotellin Hitler-juhlissa?

Leningradin piiritys on ihmiskunnan yksi pisimmistä ja tuhoisimmista julmuuksista (ks. yksityiskohtia esim. http://en.wikipedia.org/wiki/Siege_of_Leningrad). Suomalaiset kirjoittivat espanjalaisten vapaaehtoisten ja Saksan aseveljien kanssa nimensä ihmiskunnan rumimpaan tappo-operaatioon.

Danten helvettiä pahempi

Nikolai Tihonov kuvaili Leningradin kauheita kokemuksia: ”Danten helvetin kuvat himmenivät, sillä ne olivat vain kuvia, mutta täällä elämä otti tehtäväkseen näyttää hämmästyneille katseille ennen näkemätöntä todellisuutta”. Dmitri Šostakovitšin (Дмитрий Дмитриевич Шостакович) sävelsi 7. sinfoniansa Leningradin piirittäjien julmuuksia vastaan. Leningrad-sinfonia nro 7 C-duuri op. 60 valmistui 27.12.1941 ja se sai ensiesityksensä 5.3.1942. Tämä päivä 23.2. on vuosittain oikea antifasistinen juhlapäivä muistaa helvetillisten sotajoukkojen tappamia uhreja ja kuunnella Šostakovitšin sinfoniaa: http://www.youtube.com/watch?v=IQ6bCRHUyo0. Suomalaisten rauhan ihmisten ja Suomessa asuvien venäläisten maahanmuuttajien sekä Suomessa asuvien virolaisten tulisi juhlia tätä merkkipäivää asian mukaisella arvokkuudella: ihmiskunnan pahimpia ihmismurhia päättyi isänmaanpuolustajien urhean sinnikkyyden tuloksena ja Eurooppa vapautettiin helvetillisestä fasismista.

8.9.1941 – 27.1.1944 Saksan joukot, Espanjan vapaaehtoiset ja Suomen joukot Wilhelm von Leebin, Geog von Küchlerin, Emilio Esteban ja C.G.E. Mannerheimin johdolla saattoivat 872 järkyttävän päivän aikana Leningradissa miljoona ihmistä kuolemaan. Kuolleiden sotilaiden määräksi on arvioitu puolitoista miljoonaa. Siviilejä, erityisesti vaimoja ja lapsia, kuoli myös toista miljoonaa (näin esim. Harrison Evans Salisbury, 1969, The 900 Days: The Siege of Leningrad, Da Capo Press, s. 590-591; Douglas Brinkley & Mickael E. Haskey 2004, The World War II. Desk Reference, Grand Central Press. S. 210). Suomalaisissa sotakertomuksissa suositaan sattuneesta syystä pienempiä lukuja. Tällöin halutaan myös pestä kädet puhtaaksi verestä ikään kuin suomalaisilla ei olisi ollut mitään osuutta Leningradissa koettuun helvettiin.

Eräissä suomalaisissa arvioissa viitataan noin 800 000 kuolleeseen Leningradin saarron yhteydessä. Heistä 500.000 on haudattu Piskarjevon hautausmaan 186 joukkohautaan (http://www.euvkr.com/1-04lenski.html). Kuolleita oli noin 14 000 kertaa enemmän kuin kovien kauhistelujen kohteena tunnetussa Helsingin pommituksessa.

Suomen sankarilliset aseveljet

6.8.1941 Hitler antoi määräyksen, että Leningrad piti valloittaa ensiksi. Lopullisena valloitusten päämääränä olisi Moskova. Kuvassa Hitler, Ryti ja Mannerheim juonivat sotasuunnitelmia Leningradia vastaan Imatralla 1942. Ryti oli julistanut useaan otteeseen, että Venäjältä pitää revanssihengessä valloittaa isot alueet ja rakentaa Suur-Suomi. I. Pihalov on tehnyt selkeän katsauksen Leningradin vastaiseen hyökkäykseen (Пыхалов, И (2003). «великая оболганная война». Военная литература. Со сслылкой на Барышников В.Н.Вступление Финляндии во Вторую мировую войну. 1940-1941 гг. СПб. Militera. с. 28, ks. esim. http://militera.lib.ru/research/pyhalov_i/11.html).

Pihalov viittasi selonteossaan Saksan armeijan esikuntapäällikön, kenraalieverstin F. Galderin lauseeseen heinäkuulta 1941, joka paljastaa karkealla hirvittävyydellä, että Saksan tavoitteena oli tappaa ja tuhota koko Leningrad ja Moskova, jotta tätä väestöä ei tarvitsi ruokkia. Pihanov paljastaa myös suomalaisen fasistisen historian kauhean tiedon. 16.heinäkuuta 1941 Hitler piti kokousta Kolmannen valtakunnan johtajien kanssa. Tällöin hän kirjasi pöytäkirjaansa, että «Leningradin alue luovutetaan suomalaisille. Führer haluaa saattaa Leningrad maan tasalle, jotta sen jälkeen antaa sen suomalaisille» (s. 782).

Hitler pohti epidemian riskiä ja ongelmia, jos sotilaat eivät tahdo tappaa naisia, lapsia ja vanhuksia. Siksi heidät pitäisi ehkä siirtää saartorenkaan ulkopuolelle ja loput tappaa nälkään. Kaupungin polttaminen voisi olla ratkaisu epidemiaan. 11.9.1941 Ryti antoi Saksan edustajalle raportin verenhimoisen Suomen sotatahdosta: «Kun Leningrad ei ole enää olemassa suurena kaupunkina, Neva olisi sopivin raja Karjalan kannakselle. Leningrad pitää tuhota suurena kaupunkina» (s. 789).

Sotaoikeudenkäynnissä Risto Ryti yritti selittää tuomareille, että «kun 22 kesäkuu 1941 Saksan ja Venäjän välillä puhkesi sota, me yritimme pysyä poissa - - Välttää kaikkea, mikä saattaisi luoda vaikutelman Venäjällä, että olemme heidän vihollisiaan. - - Sota alkoi vastoin meidän tahtoamme» (790). Pihalov kirjoitti oivasti, että tuomarien mielestä Rytin perustelut eivät olleet vakuuttavia. Hän saikin 10 vuoden vankeustuomion.

Franz Galdera, Saksan armeijan esikuntapäällikkö, kirjoitti: «Elokuu 22, 1940 Ressing (sotilasasiamies Suomessa) kertoi Suomen maavoimien asemat ja osastot. - - Ohjeita Suomen aseita ja ampumatarvikkeita varten. Neuvottelut päätöslauselmasta läpikulkujärjestelyjä varten»(792). 12. syyskuuta 1940 Helsingissä allekirjoitettiin sopimus saksalaisjoukkojen kauttakuljetuksista Suomen läpi (793). 21. syyskuuta Vaasassa Suomen satamassa Vaasassa saapui ensimmäiset saksalaiset joukot ja aseet. 30. maaliskuuta Galder kirjoitti päiväkirjaansa: «Ei ole mitään harhakuvitelmia liittoutuneiden suhteen! Suomalaiset taistelisivat urheasti, mutta heitä on vähän, ja ne eivät ole vielä toipuneet tappiosta ». Toivo Kivimäki, Suomen suurlähettiläs Saksassa, antoi tehtäväksi valmistella ”tieteelliset perustelut”, jotka osoittaisivat saksalaisille että Itä-Karjala kuuluu Suomelle. Mannerheimin johdolla valmistettiin uusia rajaehdotuksia. Malleja löytyi kaikkiaan viisi. Nämä rajat eivät pysähtyneet niin sanotulle vanhalle rajalle. Hitlerin puhe ”Suomen sankarillisista aseveljistä” julkaistiin Helsingin Sanomien etusivulla. Virallinen sodan aikainen suomalainen propaganda ei tahtonut kuitenkaan paljastaa yhtä läpinäkyvästi aseveljeyttä.

Astoria-hotelli

Allekirjoittaneen lähisukulaisista muutamat ovat saaneet työskennellä jo Neuvostoliiton aikana Astoria-hotellissa. Tämä hotelli oli harvojen ja valittujen työpaikka – ja lomakohde. Tällä hetkellä suomalaiset ovat keskimäärin sen verran köyhiä, että Astoria-hotelli on muodostunut jo liian kalliiksi heille. Monet ulkomaiset kävijät kysyvät yhä edelleen tietämättöminä, millainen hotellivieras Adolf Hitler oli.

Adolf Hitlerin suunnitteli juhliansa Astoria-hotelliin. Jopa kutsukorttien kerrotaan jo valmistuneen. Puna-armeija löysi näitä kutsukortteja, kun valloitti Berliinin. Astorian hotellin Hitler-juhlissa olisi ollut ehdottoman arvokas paikka myös Rytiä ja Mannerheimia varten. Kumpikaan ei päässyt voitonjuhliin. Toinen tuomittiin myös itse rikollisena. Tämän jälkeen suomalaisilla ei ole enää muuta pääsylippua Astorian hotelliin juhlanpitoon kuin riittävä henkilökohtainen rahamäärä kallista ateriaa ja hotellihuonetta varten. Varastamalla ja väkivallalla Astoria-hotellia ja Pietarin kirkon ympäristöä eivät enää fasistit voi valloittaa. Sellaisen hulluuden haaveilusta on myös pääsääntöisesti jo luovuttu. Fasistit hävisivät sodan.

Sinun lapsesi

Sinun lapsesi

Kirjoittanut: Kahlil Gibran

Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.

Safka-T: Harvinainen dokumenti Mainilan laukauksista

Safka-T on saanut haltuunsa harvinaisen asiakirjan, joka osoittaisi Mainilan laukaukset lumeeksi. Suomen sodanaikaisen vastarintaliikkeen eräs johtohahmo Mauri Ryömä mainitsee 27.11.1954 päiväämässään kirjeessä suojeluskunnan 16.3.1940 päivätyn kiertokirjeen, jossa Mainilan laukaukset mainitaan "ikäväksi erehdykseksi meidän puoleltamme". Ryömän kirje on tietysti sekundäärilähde, mutta se sisältää tarkan viitteen. Safka pyytää kaikkia antifasisteja etsimään mainittua asiakijaa. 

Mauri Rymän oheista kirjettä ei ole aikaisemmin esitelty missään. 

Elokuva-arvio: Partisaanisotaa Suomen elokuvateattereissa

Suomen elokuvateattereissa pyörii uusi partisaanielokuva ”Uhma”, joka kertoo juutalais- ja neuvostopartisaanien taistelusta fasismia vastaan Valko-Venäjän alueella. Elokuva on taattua laatutyötä, joka nostaa jälleen kerran ja entistä vaikuttavammin esiin natsien ja heidän liittolaistensa vielä käsittelemättömät sotarikokset. Elokuvan pääosaa näyttelee tämän hetken maailman miesnäyttelijöiden ykkösnimi Daniel Craig.

Nowogrudokin kaupungin lähistölle sijoittuva elokuva kertoo siitä, miten natsit hyökätessään alkoivat joukkomurhata juutalaisia kaikkialla siellä minne etenivät. Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina muuttuivat joukkomurhien näyttämöiksi. Tänään yleisesti tunnettu totuus on kammottavaa kuultavaa: natsit ja heidän apulaisensa ottivat kiinni ja teurastivat kaikki juutalaiset, jotka suinkin kykenivät löytämään. Joukkoteurastus oli hirvittävä, eikä se säästänyt ketään. Juutalaiset perheineen, naisineen ja lapsineen tapettiin joko ampumalla tai erityisissä kaasuautoissa. Uhrien määrä lasketaan sadoissa tuhansissa.

Sama tarina tunnetaan niin Virosta, Latviasta kuin Liettuastakin sekä juuri Valko-Venäjältä että Ukrainasta. Tosin viime aikoina Valko-Venäjän tapahtumat ovat ehkä jääneet hieman pimentoon, sillä historiantutkijoiden päähuomio on ollut pitkään erityisesti Ukrainan Bari Jarin ja myös Latvian sekä Viron tapahtumissa.

Uhma-elokuva on rankkaa katsottavaa. Natsit alkavat jahdata ja teurastaa juutalaisia Nowogrudokin kylän lähistöllä. Belskin veljekset pakenevat metsiin ja perustavat oman metsäkaartinsa sekä suojapaikan sadoille juutalaisille. Kohta veljekset törmäävät neuvostopartisaaneihin ja liittoutuvat heidän kanssaan. Belskin juutalaispartisaanit aloittavat ankaran mutta menestyksekkään ja tinkimättömän partisaanisodan natsihirviöitä vastaan. Useampikin fasistimurhaaja saa ansionsa mukaan. Kylätieltä vangiksi otettu vaaleatukkainen natsi tuodaan juutalaispakolaisten metsätukikohtaan ja hakataan kiväärinperillä kuoliaaksi.

Belskin sankarillisista partisaaneista kertovan elokuvan katsojien pitäisi tietää, että Nowogrudokin kylän juutalaisten joukkomurhan toimeenpanijat olivat nimenomaan virolaisia fasisteja. Virolaiset teurastivat omat juutalaisensa ennätysajassa vuoden 1941 lopussa, minkä jälkeen tammikuussa 1942 Wannseen konferenssissa Viro sai ”kunniamaininnan” Judenfrei eli ”vapaa juutalaisista”. Tästä virolaiset ovat edelleenkin ylpeitä. Sitten Viroon perustettiin kymmenien keskitysleirien verkosto juutalaisten joukkomurhaamiseksi. Samalla virolaiset natsipoliisit lähtivät lähiseuduille soveltamaan hyviksi koettuja joukkomurhaajan taitojaan. Yksi kohteista oli juuri Nowogrudokin kylä, jonka alueella virolaiset tappajat murhasivat satoja viattomia juutalaisperheitä lapsineen. Tästä hyvästä lapsia ja naisia tappaneet virolaiset joukkomurhaajat palkittiin natsien korkeimmilla kunniamerkeillä, Rautaristeillä.

Nykyinen ”Viron tasavalta” arvostaa eniten juuri Rautaristejä, sillä se ei ole suostunut haastamaan kansanmurhasta oikeuteen virolaisia Nowogrudokin fasistimurhaajia. Simon Wiesenthal -keskus on turhaan yrittänyt saada Viron viranomaisia ymmärtämään, että virolaisten fasistimurhaajien toiminta Nowogrudokissa oli julma kansanmurha. Simon Wiesenthal -keskus ja sen johtaja Efraim Zuroff ovat vain joutuneet ihmettelemään sitä, että Virossa fasistimurhaajia päin vastoin palvotaan sankareina ja vapaustaistelijoina. Viro ei ole suostunut tekemään yhtään mitään virolaisten joukkomurhaajien haastamiseksi sotarikoksista oikeuteen.

Nyt Suomen elokuvateattereissa pyörivä Uhma-elokuva kannattaa siis katsoa. Partisaanisota ei ole vielä loppu. Siitä on todisteena vapaana liikkuvien virolaisten fasistimurhaajien suuri määrä ja lisäksi se, että ”Viron tasavalta” virallisesti palvoo fasistimurhaajia kansallissankareina.

Johan Bäckman

Oikeuskanslerille lähetetty syytepyyntö valtiorikosasiassa

OIKEUSKANSLERILLE

 

Tutkimus- ja syytteeseen asettamispyyntö erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa tehdyistä valtiorikoksista.

 

Herra Oikeuskansleri.

 

Tutkimusteni perusteella olen tullut siihen varmaan lopputulokseen, että vuosina 1939-1940 käyty ns. erillinen talvisota ei ollut puolustussota ”kodin, uskonnon ja isänmaan” puolesta ja pelastamiseksi. Se sota oli ainoastaan kyseisen nimikkeen taakse petollisesti johdettu, itsenäisyyteemme erittäin vakavasti vaarantanut Suur-Suomi-sota, jossa taisteltiin uhohengessä rakennettujen, strategisesti hyvien hyökkäysasemien säilyttämiseksi, tulevaa, Hitler-Saksan sotavoimien avulla toteutettavaa laajentumissotaa varten. Tässä sodassa taisteltiin myös jo Hitler-Saksan rinnalla tulevan suurhyökkäyslinjan muodostamiseksi, jota Saksan armeija muualla Euroopassa toteutti. Siksi Suomen kohdalla ei neuvotteluteitse myönnytty Neuvostoliiton esittämiin, kyseistä tulevaa suurhyökkäyssotaa vastustaviin Leningradin minimi-turvallisuustoimenpiteisiin.

 

Neuvostoliitto pakotettiin toteuttamaan puolustustukikohtatarpeensa sodalla, jolloin ”pienen kansan kimppuun hyökkäämisestä” saatiin propaganda-ase ryssänvihavalheille peloitellun ja harhautetun kansamme ns. ”puolustustahton” ja sotahysterian vahvistamiseksi. Tulevaa Suur-Suomi-hyökkäyssotaa varten saatiin talvisodassa myös ”tulikaste” eli sotakokemusta omille kokemattomille sotajoukoille. Edellä mainituista syistä johtuen Suomi tieten tahtoen työnnettiin ”työntöpuuna” talvisotaan. Siksi ”J. K. Paasikiven linjan” isänmaallinen neuvottelutoiminta sabotoitiin, josta masentuneena ja katkeroituneena Paasikivi talvisodan alettua soitti silloiselle ulkoministeriön poliittisen osaston päällikölle Aaro Pakaslahdelle: ”Haluan sanoa sinullekin, että tähän te nyt sitten olette johtaneet maan, sotaan, jota ei kestetä.”

 

Kyseessä on Rikoslain 11. luvun mukainen valtiopetos, rikos, joka on kohdistunut valtiomme ulkonaiseen turvallisuuteen ja osoittaa petollisuutta omaa (t. isäntä) maata kohtaan, myös Rikoslain 12. luvun mukainen maanpetos, rikos valtiomme oikeudellista rakennetta, sen sisäistä turvallisuutta loukkaava rikos, sekä Rikoslain 14. luvun mukainen rikos ystävyydessä olevaa naapurivaltiota Neuvostoliittoa kohtaan. Nämä ovat raskauttavimpien asianhaarain vallitessa tehdyt valtiorikokset, joista oikeudenkäynnit ja tuomioiden langettamiset eivät vanhennu. Erittäin raskauttaviksi kyseiset valtiorikokset tekee se, että niiden seurauksena murhautettiin 23.000 harhautettua suomalaista ihmistä ja 400.000 karjalaista – minä mukaan lukien – menetti lopullisesti synnyin- ja kotiseutunsa.

 

Edellä mainitsemaani perustuen pyydän kunnioittavasti, että Te, arvoisa Oikeuskansleri, ylimpänä syyttäjäviranomaisena, tarvittaessa Eduskunnan Oikeusasiamiehen ja muiden oikeusviranomaisten kanssa, ryhtyisitte niihin toimenpiteisiin, joita ko. valtiorikosten tutkiminen ja niistä syytteeseen pano edellyttävät. Näihin rikoksiin syyllisiä on paljon elossa ja raskauttavaa todisteaineistoa heitä vastan on mm. valtion, yleisradion, lehdistön, kirjastojen ym. arkistoissa runsaasti ja riittävästi, mm. ko. rikollisten itsensä suunnittelemana, toteuttamana ja kertomana. Valtiorikoksiin osallisina olisi tuomittava myös ne, jotka tosiasioista tietoisina vielä nykyisinkin valehtelevat kansalle, että muka talvisodan sankarillisella puolustustaistelulla pysäytettiin vihollisen eteneminen ja siten pelastettiin Suomen itsenäisyys.

 

Minun mielestäni tulisi ensiksi tutkia se, ketkä ennen vuoden 1939 talvisotaa ja sen aikana valtakuntamme asioista päättävät ja toimeenpanovaltaiset siviili- ja sotilashenkilöt olivat fasistisina lakkautettujen Suur-Suomi-sotaa uhohengessä valmistelleiden AKS:n, IKL:n, Suojeluskuntien, Lotta-Svärdin tms. yhteisöjen jäseniä ja millaista valtakunnallemme vaarallista ulkopoliittista ja muuta rikoslakien vastaista toimintaa he harjoittavat puhein, kirjoituksin, pelotteluin, uhkauksin, jne., sekä miten mm. upseerit valtion varoja väärinkäyttäen valmistelivat kyseisiä valtakunnan vastaisia vaarallisia salahankkeita. Kun kyseisten henkilöiden toiminta osoittautuu valtakuntamme itsenäisyyden erittäin vakavasti vaarantaneeksi laittomaksi hyökkäyssodan valmisteluksi ja jo sotaan osallistumiseksi natsi-Saksan kanssa samaan aikaan, päätäntä- ja toimeenpanovaltaiset syylliset tuomittaisiin valtiorikos- ja muiden lakien edellyttämiin korkeimpiin rangaistuksiin. Nämä syylliset tulee lisäksi tuomita menettämään kaiken kiinteän ja irtaimen omaisuutensa korvaukseksi Suomen valtiolle aiheutetusta vahingosta ja lisäkorvauksiksi synnyin- ja kotiseutunsa menettäneelle karjalaiselle ja muulle siirtoväelle, sotainvalideille, -leskille, orvoille ja -veteraaneille.

 

Kun vuonna 1939 olisi ”J.K. Paasikiven linjalla” sovittu Neuvostoliiton kanssa sen minimi-turvallisuusjärjestelyistä, talvisotaa ei olisi ollut. Silloin olisi ollut myös varmaa, että mahdollisen Saksan-Neuvostoliiton välisen suursodan jälkeen esim. vuokratut osat Karjalan kannaksesta ja eräät tukikohtasaaret olisi saatu Suomelle takaisin. Karjalaiset olisivat päässeet muuttamaan takaisin synnyin- ja kotiseuduilleen. Palauttihan Neuvostoliitto Suur-Suomi-sotien jälkeenkin mm. Porkkalan ja antoi paljon anteeksi sotakorvausvelkoja.

 

Haluan olla mukana tässä mahdollisesti toteutettavassa valtiorikosprosessissa niiltä osin kuin apuani haluaisitte. Odotan arvoisaa vastaustanne, mihin toimenpiteisiin siis aiotte ryhtyä tässä kirjelmässäni esitettyjen valtiorikosten johdosta.

 

Tampereella syyskuun 26. päivänä 1989

 

Leo M. Nieminen

yhteiskuntakriitikko

Tampereen kaupungista.

 

 

 

 

OIKEUSKANSLERINVIRASTO

Snellmaninkatu 1 A

00170 HELSINKI

 

12.1.1990

Dnro 868/1/89

Nro 34

Leo M. Nieminen

 

Oikeuskanslerille 26.9.1989 osoittamassanne talvisotaa liittyvässä kirjoituksessa olette arvioinut viidenkymmenen vuoden takaisia valtiollisia tapahtumia ja lausunut käsityksenne niihin liittyvien vastuukysymysten osalta.

 

Kirjoituksenne ja siinä ilmenevät esityksenne on esitelty oikeuskanslerille, joka puoleltaan on katsonut, ettei asiassa ole perusteita ryhtyä pyytämiinne tutkita- ja muihin toimenpiteisiin.

 

Vt. nuorempi oikeuskanslerinsihteeri

 

Mirja Tamminen

[Puhtaaksikirjoittajan huomautus: kirjoitusvirheet oikeuskanslerin kirjeessä ovat alkuperäisessä asiakirjassa.]

Addressi Suomen armeijan lakkauttamiseksi

Vaadimme: Suomen sotalaitos lopetettava!

Me allekirjoittaneet vaadimme Suomen valtiovaltaa ryhtymään kiireellisesti seuraaviin edistyksellisiin toimenpiteisiin:

1) Suomen sotalaitos lopetettava jättämällä vain nykyisen suuruinen rajavartiolaitos ja enintään 1 000 henkilöä käsittävä YK:n rauhanturva-joukko-osasto.

2) Sotalaitoksesta vapautuvat varat käytettävä kokonaisuudessaan

- kunnollisten halpavuokraisten vuokra-asuntojen rakentamiseen niitä tarvitseville pienituloisille vähävaraisille suomalaisille,

- riittävän kansalaispalkan maksamiseen Kansalaispalkkarahaston kautta työttömille, eläkeläisille ja muille heihin verrattaville kunnollisille pienituloisille vähävaraisille suomalaisille.

Leo M. Nieminen 

Kansalaisadressin allekirjoittaa täällä:

http://www.adressit.com/armeijaalas

Maailman ongelmat eivät johdu maahanmuuttajista

Perussuomalaisten viimeaikaisen vaalimenestyksen innoittamana on Suomessa virinnyt melko vilkasta keskustelua maahanmuuttajista. Sähköisessä valtamediassa aiheesta keskusteltiin viimeksi Ajankohtaisen kakkosen maahanmuuttajaillassa (17.2.).

Ohjelma oli piinaavaa katseltavaa. On hämmästyttävää kuinka maassamme on persujen vaalimenestyksen myötä pulpahdellut yhä uusia uhkaavan oloisia (uusnatsin oloisia?) hahmoja vaahtoamaan maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.

Miksi nämä pyhät yksinkertaisuudet eivät puutu yhteiskunnan todellisiin ongelmiin tai niiden syihin? Miksi ne eivät puhu brutaalista, fundamentalistisesta kapitalismista joka kylvää tuhoaan joka ikinen päivä yhteiskunnassamme? Eikö rohkeus riitä?

Miksi nämä ajatusten tonavat eivät huomaa, että Suomeen pyrkii turvapaikanhakijoita eniten Irakista, Afganistanista ja Somaliasta. Maailman suurimpia pakolaisongelmia aiheuttaa siis USA:n sotapolitiikka. Miksi nämä neropatit eivät tuomitse USA:n sotarikoksia, jotka aiheuttavat valtavia pakolaismääriä. Esimerkiksi Syyria on ottanut vastaan 2,5 miljoonaa irakilaispakolaista.

Kannattaisi perehtyä edes alkeisiin maailmanpolitiikassa ja taloudessa. Näin paksukalloisimmillekin voisi aueta maailman ja Suomenkin ongelmien todelliset syyt.

Venäjän presidentiltä korkea tunnustus Suomen kielelle ja kulttuurille

Venäjän federaation presidentti Dmitri Medvedev on myöntänyt tunnetulle suomalaiselle päätoimittajalle, lehtimiehelle, suomentajalle ja kirjailijalle Robert Kolomaiselle Venäjän federaation ansioituneen kulttuurityöntekijän korkean arvonimen. Asiasta todistaa oheinen Venäjän federaation presidentin ukaasi nro 141 9.2.2009. 

Robert Kolomainen on viime ajat työskennellyt Petroskoissa ilmestyvän Carelia-lehden (ent. Punalippu ja Punakannel) päätoimittajana. Kolomainen on korkeatasoinen journalisti, joka on taloudellisesti vaikeissakin oloissa pystynyt säilyttämään suomenkielisen kulttuurijournalismin korkean tason Venäjällä. Carelia-lehti ilmestyy 12 kertaa vuodessa paksuna ja korkeatasoisena suomen- ja osin myös karjalankielisenä kulttuurilehtenä. Kolomainen on itse rikastuttanut lehteään mm. laadukkailla poliittishistoriallisilla analyyseillään. 

Robert Kolomaisen suomenkielen taito on erinomainen ja yleisesti ottaen paljon parempi kuin Suomen lehtien päätoimittajilla. Kielen rappiota Suomessa seuratessa onkin aina hyvä tarttua Careliaan, jonka suomenkieli on aina puhdasta ja virheetöntä. 

Dmitri Anatoljevitš on tehnyt oikein. Tämä korkea arvonimi kertoo Venäjän johdon todellisesta suhtautumisesta Suomen ja Karjalan kieleen ja kulttuuriin. Se on isku vasten kasvoja niille Suomessa riehuville patologisille russofoobikoille, joiden mukaan suomalaisuutta jotenkin sorsittaisiin Venäjällä. On hyvä tietää, että edes joku välittää Suomen ja Karjalan kielestä ja kulttuurista. 

On tietysti turha odottaa, että Helsingin Sanomat tai mikään muukaan media uutisoisi Medvedevin myöntämästä tunnustuksesta. HS on nyt keskittynyt lietsomaan suomalaisiin russofobista sotapsykoosia, jotta Suomi saataisiin Natoon ja lietsottua uusiin Venäjä-vastaisiin sotiin. Tämähän on ollut jo pitkään Erkon lempiharrastus. 

Vladimir Fjodorov: "Suomen armeija on käytännössä luovutettu Naton käyttöön"

Vladimir Fjodorov:

”Yhdysvaltain romahdus on mahdollinen”

”Suomen armeija on käytännössä luovutettu Naton käyttöön”

 

Vladimir Georgjevitš Fjodorov vastasi Suomen asioista Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisellä osastolla yli 30 vuoden ajan. Hän on edelleenkin Suomen historian ja politiikan tärkeä asiantuntija Venäjällä. Tapasimme Fjodorovin kotikaupungissaan Moskovassa ja kysyimme häneltä mm. Suomen ja Naton suhteista, Yhdysvaltain tulevaisuudesta ja ”kolmannesta maailmansodasta”.

 

Vladimir Georgijevitš, olkaa hyvä ja kertokaa elämästänne ja urastanne.

        – Riisuttuani sotilasarvomerkit vuonna 1953, ja kun taustani oli tarkistettu pitkän kaavan mukaan, minut otettiin töihin tutkimusinstituuttiin, joka käsitteli kansainvälisten ja yhteiskunnallisten organisaatioiden, poliittisten puolueiden ja demokraattisten liikkeiden kysymyksiä.

        Siirryin NKP:n keskuskomiteaan ns. nimettömään osastoon, jota alettiin kutsua kansainväliseksi osastoksi. Vuodesta 1957 vuoteen 1989 toimin Suomen kysymysten parissa. Kymmenen vuotta olin ainoa henkilö, joka johti Suomen asioita.

        Suomi kokonaisuudessaan oli alue, jolle elämänsä omisti kolme henkilöä. He olivat edesmennyt Stefan Smirnov, Suomi-Venäjä-seuran toiminnanjohtaja Aleksandr Belov ja – kuten suomeksi sanotaan – allekirjoittanut.

        Tällaisia erikoisosaajia ei enää ole. Minua kutsutaan viimeiseksi mohikaaniksi. Globalisaatio ja muut olosuhteet ovat johtaneet siihen, että diplomaatin pitää olla erikoistunut kansainväliseen politiikkaan eikä yksittäiseen maahan. Nyt erikoisosaaminen on jäänyt tutkijoiden asiaksi.

        New York Timesissa ja Kanavassa julkaistujen syytösten mukaan Vladimir Fjodorov toimi muka supervakoojana Suomessa. Asiaa kysytään minulta vieläkin. En voi vastata täysin kyllä enkä ei. Jonkin aikaa työskentelin tiedustelupalvelussa. Stalinin hautajaisissa seisoin ensimmäisessä rivissä Mausoleumin edessä tiedustelupalvelun työntekijöiden kanssa. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Suomen kanssa. Se tapahtui aiemmin.

        Viimeinen erikoisalani Neuvostoliiton armeijassa oli ”vastustajan joukkojen ja väestön keskellä toimiva upseeri”. Tämäkään ei liittynyt Suomeen, koska vastustajana oli Nato. Erikoisalaani oli yhtäältä Nato, toisaalta Yhdysvaltain armeijan toiminta Lähi- ja Kaukoidässä sekä Tyynen valtameren suunnalla.

        Miten päädyitte Stalinin hautajaisissa eturiviin?

        – Ensimmäinen rivi, joka seisoi Mausoleumia vastapäätä, oli tarkoitettu tiedustelupalvelun työntekijöille. Kansankomissaari Lavrenti Berija määräsi asettamaan luotettavan saartoketjun. Siksi ensimmäinen rivi koostui sisäasiainministeriön työntekijöistä sekä tiedustelupalvelun, vastavakoilun ja muiden suuntausten alaosastoista.

        Mitä teitte sodassa?

        – Menin armeijaan 17-vuotiaana ja kävin kuusikuukautisen upseerikurssin. Suoritin sen loppuun kesällä 1943. Silloin kaikkia ei lähetetty rintamalle, koska Kurskin taistelussa oli tapahtunut läpimurto. Osa jätettiin vuodeksi opiskelemaan. Suoritin jalkaväen opiston loppuun vuonna 1944.

        Pääsääntöisesti palvelin Länsi-Ukrainassa. Puhdistimme vapautettuja alueita Saksan armeijan jäännöksistä ja niitä avustaneista bandiittijoukoista. Sitten kävin loppuun vielä kaksi sotakoulua ja kotiuduin vuonna 1953.

         Kirjoititte eräässä lehdessä olevanne samaa mieltä Gennadi Zjuganovin kanssa siitä, että kolmas maailmansota on jo käynnissä.

        – Kolmas maailmansota on ehdottomasti käynnissä, mutta se alkoi informaatiosotana. Jo Napoleon sanoi, että sanomalehdistö vastaa suurta sotilasliittolaista. Televisio toimii nykyisin voimakkaammin kuin pommitus tai divisioona.

        Suurin painoarvo on taistelulla, joka käydään ihmisten mielissä. Vaikka takertuisimme teknologiaan, niin ihmisten tietoisuuden merkitys on suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Nyt on käynnissä sota ihmisten mielistä, ja voittaja on se, joka ennen muita tarttuu psykologiaan ja informaatiotutkimukseen.

        Keiden välillä informaatiosotaa käydään?

        – Lännen ja Venäjän välillä, idän ja lännen välillä. Sitten on informaatiosota islamilaisen ja kristillisen maailman välillä. Maapallon eri alueilla ja eri maissa on eri suuntauksia.

        Maiden sisällä tapahtuu ihan samaa. Venäjällä on valtavia voimia, joilla on joissakin valtamedioissa jopa hallitseva vaikutus omistajien kautta. Ne ovat viides kolonna.

        Irakin sodan esimerkki kertoo vakuuttavasti, että voitto saavutettiin paitsi sotilaallisesti, myös dollarein. Eräs Yhdysvaltain presidentti ennusti jo vuonna 1910, että tulevissa sodissa voittaja on dollari eikä armeija.

        Mitä tapahtui 11. syyskuuta 2001?

        – Luulen, että emme saa sitä koskaan selville. Mitään syyllisiä ei ole onnistuttu löytämään, eikä mitään loppuun asti vietyjä tutkimuksia ole tehty. Tapahtunutta voidaan verrata presidentti Kennedyn kuolemaan. Kenties tapahtunut tulee tietoomme kokonaisuudessaan 10–50 vuoden kuluttua. 

        On selvää, että tuollaisia operaatioita ei ole voitu toteuttaa ilman Amerikassa olevia vahvoja ja vaikutusvaltaisia oppositioryhmiä, jotka osallistuivat tähän hyökkäykseen. Moni kysyy, miksi Amerikassa ei ole tapahtunut terroritekoja tämän jälkeen. Niitä ilmeni eri puolilla maapalloa, mutta ei Amerikan maaperällä. Tähän sisältyy mysteeri.

        On olemassa arvostettuja mielipiteitä, joiden mukaan nämä hyökkäykset olivat kytköksissä Yhdysvaltain sisäpoliittiseen kehitykseen. Yhdysvallat on vaikeassa poliittisessa ja ennen kaikkea taloudellisessa tilanteessa. Tarvitaan äärimmäisiä tekoja, jotta maa saataisiin pois taloudellisista ja muista vaikeuksista, jotta voitaisiin turvata se elintaso ja demokratian taso, johon amerikkalaiset ovat tottuneet.

        Tällaisten terrori-iskujen toteuttaminen on mahdotonta ilman yhteistyötä vaikutusvaltaisten yhdysvaltalaisten organisaatioiden kanssa. Annan suuren mahdollisuuden sisäpoliittiselle tekijälle, joka oli osallisena tähän hyökkäykseen. Ilmaan jää yhtä paljon kysymyksiä kuin Kennedyn murhan jälkeen.

        Se ei ole mikään salaisuus, että jos Neuvostoliitto olisi säilynyt, Yhdysvallat sinnittelisi enää 5–10 vuotta, jonka jälkeen tulisi Yhdysvaltain romahdus taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Tästä amerikkalaiset ovat itsekin kirjoittaneet. Neuvostoliitossa tätä kysymystä tutkittiin 1980-luvun lopussa. Neuvostoliiton romahdus oli Yhdysvaltain pelastus.

        Yhdysvaltain romahdus on mahdollinen. Sen takia on käynnissä kova taistelu maailman herruudesta. Yhdysvallat ei voi nielaista koko maailmaa. Siksi Yhdysvallat rusentuu ja murenee. Vaikka Amerikka on monikansallisten taloudellisten yritysten ja valtaryhmien keskus, se ei tule yksin toimeen kasvavien paineiden ja maailman sivistyksen kehityksen voiman kanssa. Tämä koskee sivilisaatioiden suhteita: itä vastaan länsi, pohjoinen vastaan etelä, rikkaat vastaan köyhät, sekä ekologiset ongelmat. Kaikki kietoutuu yhteen, ja Amerikan on vaikea hoitaa tätä kaikkea.

        Amerikan romahdus on ensi sijassa taloudellinen, se ei kykene täyttämään taloudellisia velvoitteitaan. Siellä on taloudellinen kriisi. Amerikan romahdus merkitsee kansalaisten elintason jyrkkää putoamista, mihin väestö ei suostu. Se tottunut tiettyyn elintasoon, ja se tulee reagoimaan. Siksi sosiaaliset levottomuudet tai uusien elinkeinojen etsintä voivat nousta päivän aiheiksi. Voi tulla vallankumous, väkivaltainen tai rauhanomainen, kenties perustuslain puitteissa.

        Mitä Suomen sisäpolitiikassa tapahtui 1990-luvulla?

        – Nähtävästi kävi samalla tavalla kuin Itä-Euroopassa. Yhdysvallat kiirehti käyttämään hyväksi Neuvostoliiton nopean romahduksen suomaa tilannetta ja vahvisti asemiaan. Suomessa eräät valtaryhmittymät piristyivät, mikä heijastui sisäpoliittisiin kysymyksiin ja taloudellisiin yhteyksiin.

        Jos vertaillaan suomalaisten poliittisten toimijoiden, sotilasjohtajien ja liikemaailman edustajien lausuntoja ja tekoja, voi huomata, että vallitsi tietty hämmennys – täysin ymmärrettävä huoli ja murhe Suomen taloudellisesta tilanteesta. Kauppa Neuvostoliiton kanssa kaikkine kuluineen ja vaikeuksineen oli merkittävä tekijä. Venäjän uusi johto ja kehitys olivat ennalta arvaamattomia. Käsitys Suomen huolestuneisuudesta ymmärrettiin ja vakiintui Moskovassa.

        Toisaalta Venäjän johtoon tuli epäpäteviä ihmisiä. Valitettavasti rukoiltiin vain Yhdysvaltoihin päin. Suuntautuessaan vain Yhdysvaltoihin, ja jonkin verran Länsi-Eurooppaan, Venäjän valtionjohto ei kiinnittänyt huomiota Suomen suhteiden kehittämiseen. Suhteet olivat jäässä ja pysähtyneet. Suomessa odotettiin, mitä Venäjällä tapahtuu. Venäjä odotti, mitä se saa aikaan lännessä ja länneltä.

        Tässä nousee esiin historiallinen rinnastus. Suomella oli Snellmannin-Ståhlbergin tai Ståhlbergin-Alkion linja. Sen jälkeen oli Svinhufvudin-Mannerheimin linja, sitten Rytin-Tannerin linja. Sen jälkeen tuli Paasikiven-Kekkosen linja. Tämän syrjäytti 1990-luvulla Ahtisaaren-Lipposen linja, joka on edelleen paikallaan.

        Ahtisaaren-Lipposen linja tarkoittaa suuntausta Yhdysvaltoihin – ei Eurooppaan eikä Euroopan unioniin, vaan Yhdysvaltoihin. Juuri tämän linjan esiinmarssi synnytti Suomeen uuden suuntautumisen, jossa ”Suomen piti laskeutua alas puusta ja tuntea itsensä länsimaiseksi valtioksi”, Jarmo Virmavirtaa lainatakseni. Timo Vihavainen toi esiin teesin, jossa Suomi oli ”rähmällään” Neuvostoliiton suuntaan.

        Nyt meillä on Irakgate-keskustelu, jota viime päivinä on käyty liittyen ns. Irak-vuotoon. Tästä on ollut venäläisissä lehdissä muutama kirjoitus. Täällä lukijat eivät ole ymmärtäneet mitään ja monet ovat kääntyneen minun puoleeni. Mistä on kysymys? Mitä niin merkittävä Suomen sisäpolitiikassa ja Suomen Irak-politiikassa on, josta eivät voi tietää keskustapuolueen tai muiden puolueiden johtajat tai Suomen kansalaiset, mutta josta tietää George W. Bush, Yhdysvaltain presidentti?

        Kysymys on siitä, kuinka paljon Suomen politiikkaan voidaan luottaa, ja kuinka totuudenmukainen Suomen virallinen politiikka Irakin suhteen on.

        Vaatimukset ja julistukset, joiden mukaan Suomen pitäisi luopua liittoutumattomuuspolitiikastaan, herättävät huolta, kiinnostusta ja hämmennystä Venäjän poliittisissa ympyröissä. Mitä liittoutumattomuus tarkoittaa? Se tarkoittaa liittoutumattomuutta sotilasliittoihin. Se on Suomen perinteistä politiikkaa ensimmäisestä maailmansodasta alkaen.

        Nyt voi kuulla väitteitä, että liittoutumattomuus ei ole mahdollista, koska kyse on terrorismin vastaisesta liitosta. Mutta terrorismin vastaisia liittoja ei ole. On terrorismin vastainen liittouma, joka ei ole sidoksissa sopimuksin. Siellä ei ole johtajia eikä komentajia. Se on yleinen, kollektiivinen liittouma, joka on luotu konkreettisten terrorismin vastaisessa taistelussa nousevien kysymysten ratkaisuun.

        Muistuu mieleen Väinö Tannerin lausunto siitä, että Suomen täytyy ottaa huomioon, että se ei voi tehdä kovinkaan paljoa, sillä tulevaisuudessa suurvallat tulevat määrittelemään kaiken. Vuoden 1942 kesän aikoihin alkoi Tannerin ja Sosialidemokraattisen puolueen Yhdysvaltoihin suuntautunut kehitys. Sosialidemokraattisen puoleen oikea siipi valitsi Yhdysvallat suunnakseen, pienellä vilkaisulla Saksaan. Käytännössä Euroopan unioni on Euroopan eri maiden Sosialidemokraattisten puolueiden aloite.

        Mutta 1940-luvulla johtavat saksalaiset teollisuusmiehet loivat konkreettisen suunnitelman Euroopan taloudellisten resurssien yhdistämiseksi Saksan hyötyä ajatellen. Tämä oli taloudellisen Euroopan unionin prototyyppi ja se esiteltiin Hitlerille siten, että Euroopan maiden taloudet alistetaan Saksan intresseille. Tässä oli mukana myös Suomi, jonka piti hankkia raaka-aineita, metsäteollisuuden tuotteita ja jossakin määrin nikkeliä ja muita malmeja.

        Suomessa eräät kenraalit, kansaedustajat, virkamiehet ja muut ovat vaatineet Suomen ja Venäjän rajan siirtämistä Suomen eduksi eli ns. Karjalan palauttamista. Mistä on kysymys?

        – Mitä tulee yksittäisiin piireihin Suomessa ja yksittäisten oikeistolaisten organisaatioiden toimintaan, en pidä niitä kovin merkittävinä, koska nämä organisaatiot ja heidän kannattajansa eivät ole kovin lukuisia. 

        Olen kirjoittanut ns. Karjalan syndroomasta. Tunne Karjalan menetyksestä, joka on monella entisellä Neuvostoliitolle siirtyneiden seutujen asukkaalla ja heidän jälkeläisellään, on täysin ymmärrettävä. Nykyisin näille tunteille ei käytännössä ole paikkaa, sillä sukupolvet ovat vaihtuneet, olosuhteet muuttuneet ja käytännössä raja ei ole enää kiistelty kysymys, joka voisi jakaa maitamme.

        Koko Suomen puolustusvoimien reformi on suunnattu kohtaamaan uhka idästä. Suomen puolueettomuus on mielenkiintoinen. Miksi Suomen läntisellä rajalla ei ole ollut mitään puolustusrakennelmia eikä toimintasuunnitelmia? Länsiraja on edelleenkin täysin avoin. Kaikki on suunnattu idän suuntaan.

        Jos perehdymme diplomatian historiaan ja sotahistoriaan, näemme, että Suomen johtavien poliitikkojen ja diplomaattien keskuudessa oli erimielisyyksiä mielipiteissä, jotka koskivat idänsuhteita, niiden hoitamisen välttämättömyyttä ja niiden normalisointia. Sen lisäksi näemme eroja siviilijohdon ja sotilaspiirien välillä.

        Karjalan kysymystä paisutellaan Suomessa teennäisesti. Se vaikuttaa negatiivisesti yleiseen mielipiteeseen Venäjällä. Nykyisin monissa julkaisussa Venäjällä Suomi luetaan niiden maiden joukkoon, joilla on aluevaatimuksia Venäjälle.

        Tässä huolestuneisuutta herättää toinenkin asia: vahvistunut joukko, joka on viemässä Suomea Naton jäseneksi. Mihin Nato tarvitsee Suomea? Nato tarvitsee Suomea sotilaalliseksi tukikohdaksi. Se tarvitsee Suomen armeijaa tykinruoaksi. Se tarvitsee tukikohtaa Venäjän rajojen välittömässä läheisyydessä. 

        Suomalaiset kenraalit ovat esittäneet, että Naton jäsenyyttä voitaisiin käyttää hyödyksi Venäjän painostamiseen Karjalan palauttamiseksi. Myös jotkut piirit lännessä liittävät ajatuksen Suomen Natoon suuntautumisesta mahdolliseen Karjalan palautukseen. Se on eräs päämääristä tai tehtävistä, joka voidaan ratkaista.

        Siksi kysymys piireistä, jotka ovat viemässä Suomea Natoon, vaatii seurantaa, ennen kaikkea sotilaallista seurantaa. Minkälaisia lentokenttiä, minkälaisia satamia Nato yhtäkkiä vaatii Suomeen? Kauttakulkua varten? Kauttakulkua minne? Mihin suuntaan ne lentävät? Eteläänkö? Taistelemaan terrorismia vastaan?

        Suomen armeijan rakenne ja aseistus, maan infrastruktuuri ja kuljetusvälineet on käytännössä luovutettu täysin Naton käyttöön. Tämä herättää huolestuneisuutta rajan läheisyydessä olevien Venäjän alueiden väestössä Karjalan tasavallassa sekä Murmanskin ja Leningradin alueilla.

        Jälleen kyse on siitä, että Suomen maaperää voidaan käyttää Venäjää vastaan vieraiden, kolmansien valtioiden toimesta. Nato ei tähän mennessä ole luopunut mistään Venäjää koskevista päämääristään. Vuoden 2002 lokakuun alusta koko Venäjän alue on virallisesti Naton Euroopan hallintoalueen osa. Se tarkoittaa, että Venäjän aluetta tarkkaillaan ja kehitetään suunnitelmia mahdollisille toimille, mikäli poikkeuksellisia tilanteita syntyy. Toimista on vaikea sanoa mitään, koska suunnitelmia ei ole esitetty avoimesti.

        1990-luvun puolivälissä puhuttiin mahdollisuudesta siirtää Naton joukkoja tai osastoja Venäjän alueelle ydinasekohteiden, siis ydinvoimaloiden ja ohjussiilojen suojaamiseksi ja puolustamiseksi. Naton suunnitelmissa katsottiin, että poikkeustilanteiden ilmetessä voi syntyä kansallista epäjärjestystä ja tapahtua Tšernobyl-tyyppisiä teknologisia katastrofeja tai luonnonkatastrofeja, kuten maanjäristyksiä. Katsottiin, että Venäjän armeija ja Venäjän sisäiset joukot ja organisaatiot eivät tulisi toimeen tämän kanssa. Presidentti Jeltisin antoi täyden  ja presidentti Jeltsinin puolelta annettiin täysi siunaus kaikelle mahdolliselle avulle.

        Melkein koko Venäjän alue oli 1990-luvun alussa vaikeassa tilanteessa kulutushyödykkeiden puutteen vuoksi. Yhdysvaltain ilmavoimat ja saksalaiset lentokoneet toivat Venäjälle paljon avustuksia. Jos avustukset tuotiin Suomesta lähialueille autolla tai junalla, niin lännen humanitäärinen apu vietiin Uralin taakse ja Siperiaan lentokoneilla. Yhdysvaltain armeijan ja muiden Nato-maiden edustajat viettivät siellä kuukausia omaksuen paikalliset lentokentät. Sotilasteknologisesti ajatellen lännen armeijalla oli hallussaan valtava verkosto Venäjällä 1990-luvun alussa. Tällä hetkellä on käynnissä Keski-Aasian entisten neuvostotasavaltojen haltuunotto.

        Mutta viime aikoina Venäjän ja Yhdysvaltain suhteet ovat lämmenneet ja lähentyneet, samaten Venäjän ja Naton suhteet.

        – Venäjän ja Yhdysvaltain suhteet ovat täysin normaalit, ne sanellaan objektiivisista lähtökohdista sekä kansainvälisen tilanteen kehityksen, säilyttämisen ja vahvistamisen välttämättömyydestä. 

        Mitä Venäjän Nato-suhteisiin tulee, toistaiseksi se on näennäistä. Venäjä ei pääse osalliseksi Naton sotilaallisista suunnitelmista ja ongelmien ratkaisusta, jotka koskevat Naton toimintaa jollakin alueella, ensisijaisesti Euroopassa. Läheisestä yhteistyöstä puhuminen on mahdotonta. Kysymys on erillisistä asiakohtaisista kontakteista sodassa terrorismia vastaan, yhteistyöstä meripelastusoperaatioissa ja kenties yhteisten asetyyppien hankinnoista. 

        Mitä Suomen lanseeraama ”pohjoinen ulottuvuus” on?

        – Venäjän ja Suomen osalta kyse on Euroopan unionin resurssien ja mahdollisuuksien hyväksikäytöstä Venäjä-yhteistyön kehittämisessä eri alueilla. Toisaalta kyse on tietenkin Suomen hallitsevien piirien selvästä pyrkimyksestä oman arvovaltansa kohottamiseen. Lähtökohtana oli, että Suomella tulee olemaan näkyvä paikka ”pohjoisen ulottuvuuden” suunnitelman toteuttamisessa.

        Mitä Venäjällä tapahtuu tänään?

        – Venäjä on virallisesti lomalla, mutta kulissien takana on käynnissä raaistunut taistelu omaisuuden uudelleen jaosta eri omistajien kesken, taistelu tulevan duuman kokoonpanosta ja kysymys Venäjän tulevasta presidentistä, tarkoitan vuotta 2008. Venäjä on puolirikollinen maa. Taloudellisesti ja poliittisesti voidaan odottaa merkittäviä, vakavia konflikteja.  

        Olette kirjoittanut, että sotilasliitot kuten Nato laajenevat vain hyökätäkseen tai puolustautuakseen. Mitä tarkoitatte?

        – Sotilasliitto luodaan joko laajenemistarkoituksessa, aluevaltauksia silmällä pitäen – uusien maiden yhteistä valtaamista ja jakamista varten – tai sitten luonne on puolustuksellinen.

        Natolla on poliisin rooli. Naton joukot puhdistavat Yhdysvaltain joukkojen toimintakohteina olleita alueita. Nyt tämä tapahtuu Afganistanissa: puhdistus ja roskien vieminen pois. Sama tulee tapahtumaan Irakissa. Se on amerikkalaisten joukkojen periaate: me taistelemme, muut saavat maksaa ja jälleenrakentaa. Myös Kosovo ja Jugoslavia olivat esimerkkejä. Nyt tähän voidaan liittää Irak.

        Nato on sotilasliitto, ja sillä on omat potentiaaliset vihollisensa. Kun Venäjällä puhutaan ihmisten kanssa, herää kysymys: jos Natolla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia laajentua tai toimia Venäjän suuntaan, miksi Venäjää ei oteta siihen mukaan?

        Nato näyttelee voimajoukon roolia, joukon jota maailma ikään kuin tarvitsee esim. Afganistanissa. Se oli ensimmäinen tapaus, jolloin Nato toimi oman kohdealueensa ulkopuolella. Meillehän tässä ei ole mitään yllättävää, ottaen huomioon Yhdysvaltain uuden johdon asiakirjat viime vuosina. Melkein joka kuukausi toistetaan sitä, että Yhdysvallat vastaa koko maailmasta ja toimii jokaisella alueella, missä Yhdysvaltain intressien puolustaminen sitä vaatii.

        Nyt on käynnissä joukkojen siirto, jolloin amerikkalaisia joukkoja ja joitakin Naton osastoja siirretään Venäjän rajan välittömään läheisyyteen.

        Millä tavoin Naton laajeneminen Viroon, Latviaan ja Liettuaan uhkaa Venäjää ja mitä seuraamuksia sillä on?

        – Pelkkä Naton laajeneminen sinänsä ei ole uhka Venäjälle tällä hetkellä. Mutta entä myöhemmin? Naton laajeneminenhan merkitsee tukikohtien saamista ilmavoimille ja ilmatorjunnalle.

        Baltian maihin on asennettu uusia tutkia, jotka voivat tutkia koko ilmatilan ja tarkkailla alueita noin 400–500 kilometriä Venäjän rajojen sisäpuolelle.

        Georgia käy tällä hetkellä neuvotteluja tiedustelukoneiden päästämisestä Georgiaan. Ne voivat seurata koko maanpäällistä liikehdintää ja ilmatilaa Venäjällä ja Ukrainassa Harkoviin eli Venäjän keskiosien suuriin kaupunkeihin saakka.

        Päämääränä on kattaa koko Venäjän alue – kaikki mitä siellä tapahtuu, myös maakohteiden tiedustelu – lähellä Venäjää sijaitsevista tukikohdista. Tämä on luonnollista, koska heitä huolettavat ydinaseet, jotka Venäjällä on kätevästi sijoitettu siirrettäville alustoille, joita liikutellaan koko ajan.

        Jos Venäjällä syntyy kriisitilanne, eräiden amerikkalaisten ja norjalaisten organisaatioiden asiakirjojen mukaan on välttämätöntä siirtää Venäjän alueelle joko Yhdysvaltain tai Naton joukkoja tämän kriisin vastaiseen taisteluun. Tällaisia tilanteita luetellaan yli kymmenen sellaiseen kuvioon saakka, jossa perusteluna voi olla jonkin valtion, tasavallan, alueen tai jopa kaupungin pyyntö tulla apuun, koska he eivät itse selviä tilanteesta. Syy voi olla poliittinen, taloudellinen, ekologinen tai muu. Jotta kriisitilanteista selvittäisiin ja niihin reagoitaisiin, Yhdysvaltain ja Naton joukoilla täytyy olla tukikohta ns. etulinjassa, Venäjän naapurimaissa, jotta voitaisiin toimia koko Venäjällä.

        Suomessa on ollut monta kertaa ulkomaalaisia joukkoja, jotka tulivat jatkaakseen itään. Vuosi 1941 on siitä viimeinen esimerkki. Tällä hetkellä Suomi on valkoinen läiskä Venäjän rajalla. Siellä ei ole ulkomaisia joukkoja ja kaikki on rauhallista.

        Suomessa keskustapuolue nousi oppositiosta valtaan. Miten näette Suomen tulevaisuuden?

        – Keskustapuolueen tulo Suomen hallitukseen otettiin Moskovassa vastaan positiivisesti sen takia, että Suomen puolueista keskustapuolue on suomalaisin. Se on syntyperältään suomalaisin, se on maaseudun puolue ja sillä on suurin historiallinen kokemus – maaseutuhan kärsi sodissakin eniten. Sillä ei käytännössä ole kumppaneita muissa maissa.

        ”Irakgate” huomioitiin venäläisissä lehdissä, mutta lukija ei voinut ymmärtää mistä oli kyse. Jos kerran oli ”Irakgate”, niin miksi ei ollut tutkintaa? Tapauksessa rikottiin asiakirjojen salausta koskevia säädöksiä, mutta miksi puhuttiin Irakista? Miksi Suomen politiikan Irak-kysymyksiä ei voitu tuoda julki?

        Oliko Suomen Irak-politiikka jotenkin kaksijakoista: yksi linja oli hallituksen linja ja toinen annettiin presidentti Bushin tietoon? Tämän takia keskustapuolueen puheenjohtajan eroaminen pääministerin paikalta herätti hämmästystä.

        Suomessa talvisotaa kutsutaan usein ”Erkon sodaksi”. Mikä on mielipiteenne ulkoministeri Eljas Erkon toiminnasta talvisodan alla? Onko aiheesta löytynyt uusia tietoja?

        – Erkon arkistot ovat kiinni. Myös monet arkistot Englannissa ja Saksassa ovat suljetut.

        Nostaisin esiin Mannerheimin roolin ja kehityksen. Viime aikoina on ollut käynnissä Mannerheimin puolustus ja ylistys, myös Venäjällä jopa suuremmassa määrin kuin Suomessa.

        Mannerheimin toimintaa 1930-luvulla ei tunneta, vaikka hän oli erittäin aktiivinen, matkusteli Saksaan ja Englantiin, keskusteli sotilashenkilöiden ja poliitikkojen kanssa. Hän ei vain hankkinut sotilasmateriaalia Suomen armeijalle tai toiminut puolustukseen liittyvissä tehtävissä. Hän esiintyi joka puolella henkilönä, joka kukistettuaan Suomen sisällissodan ”pelasti” Euroopan kommunismilta. Mutta on kiistaton tosiasia, että kommunismi ei suunnitellut laajenevansa Suomen kautta.

        Mannerheim tuhosi kaikki asiakirjansa. Tiedämme, että siellä oli paljon jyrkkyyttä Neuvostoliiton suuntaan ja paljon pahaa verta niiden länsivaltojen suuntaan, jotka kannattivat normaaleja naapuruussuhteita.

        Saksan rooli vaatii tutkimusta eri suunnista: Suomen armeijan kenraalien sotilaallinen koulutus Saksassa, heidän matkansa Saksaan, heidän läsnäolonsa Saksan sotilasoppilaitoksissa, saksalaisten upseerien tulo Suomeen, saksalaisten tiedustelijoiden tulo Lappiin Neuvostoliiton itärajalle, minne he matkustivat säännöllisesti vuodesta 1935 lähtien; sitten on aseistuksen osto Saksasta, sen jälkeen suunnitelmat yhteisestä ekspansiosta Neuvostoliiton alueelle ja Suomen roolista ”uudessa Euroopassa”. Tämä oli ratkaiseva tekijä talvisodan syttymisessä.

        Luulen, että Eljas Erkko kaikessa sympatiassaan Englantia kohtaan oli silti Saksan paineiden alla. Kaikkein kuvaavin fakta on ulkoasiainministeri Holstin eroaminen, joka oli viimeinen merkki siitä, että Suomi ainakin sotilaallisessa mielessä oli Saksan vaikutusvallan alaisuudessa.

        Usein kuulee viittauksia siitä, että Akateemisella Karjala-seuralla ei ollut mitään vaikutusvaltaa 1930-luvulla. Mutta kaikkiin valtiollisiin johtaviin asemiin tuli henkilö Akateemisesta Karjala-seurasta. Myös armeijaan tuli tämän seuran kasvatteja.

        Oikeiston ja äärioikeiston roolia on tutkittu vähän. Minkä verran oikeiston vaikutusta oli, kuinka todellista se oli ja mihin se perustui? On tiedossa, että presidentti Kallio ja vaikutusvaltaiset ryhmät eivät olleet kiinnostuneita mistään suhteiden kärjistämisestä Neuvostoliiton suuntaan.

        Kun puhutaan talvisodasta kaikessa dramaattisuudessaan ja kömpelyydessään, sillä oli merkityksensä. Jos Hangossa ei olisi ollut tukikohtaa ja jos rajaa Karjalan kannaksella ei olisi siirretty, saksalaiset joukot eivät olisi nousseet maihin Vaasassa ja suunnanneet Lappiin, vaan ne olisivat Hangosta ja Kotkasta suunnanneet eteläistä rannikkoa pitkin Leningradiin, joka olisi ollut vain 32 kilometrin päässä. Mutta nyt piti murtautua läpi Karjalan kannaksella – hyökkäys kesti kaksi kuukautta. Hangon tukikohta tukki pääsyn Suomenlahdelle vuoden 1941 joulukuuhun saakka, tällä oli erittäin suuri merkitys. 

        Kalastajasaarennon niemimaalla Murmanskin alueella, missä uusi raja kulki, saksalaiset eivät päässeet edes sotaa edeltäville rajoille. Murmanskin merkitys liittoutuneiden tavarantoimituksille Neuvostoliittoon oli ensisijaisen tärkeä. Vaikka Murmanskin rata olisi katkaistu, mikä siis vältettiin, tavarat olisi voitu toimittaa Arkangelin kautta.

        Kyse on siitä, että Neuvostoliitto vahvisti strategisia asemiaan ja saavutti hyötyä talvisodan ansiosta. Kenties talvisodan tuloksella oli sittenkin ratkaiseva rooli Leningradille, tai kenties koko sodankulun jatkolle, koska tämä rintama joka tapauksessa onnistuttiin pitämään ja lopulta stabilisoimaan.

        Mutta oliko talvisota ”Erkon sota”?

        Kysymys on juridinen. Erkko antoi käskyn lopettaa neuvottelut Suomen hallituksen ja presidentin tietämättä. Siksi se oli Erkon sota. Jos Paasikiven delegaatio olisi jäänyt Moskovaan ja neuvottelut olisivat jatkuneet, jotain olisi kenties saavutettukin. Stalinhan oli jyrkästi suuria aluevaatimuksia vastaan – rajaa olisi siirretty vain 50–70 kilometriä, ei enempää. Viipurista ei edes puhuttu. On olemassa suomalaisten kenraalien ja tutkijoiden todistuksia siitä, että käytännössä tämä ei uhannut Suomen puolustusta Karjalan kannaksella.

        Kun [Neuvostoliiton salainen neuvottelija] Jartsev eli Rybkin ensi kerran lähetettiin Stalinin toimesta Suomeen, hän sai tehtäväkseen päästä yksimielisyyteen rajojen siirrosta ja saada aikaan sopimus. Enemmästä ei puhuttu. Jälkeenpäin käynnistettiin selvitys siitä, miten Suomen hallitukseen voisi vaikuttaa puolustusmielessä.

        Kyllä talvisodan historiaan tullaan lähiaikoina vielä jotakin lisäämään. Arkistoja on, mutta ne eivät ole käytettävissä. Kun talvisodan alkamispäivästä tulee kuluneeksi 75 vuotta vuonna 2014, FSB:n arkistot voidaan avata. Siellä on paljon tietoa Suomesta. 

Tämä haastattelu on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2004.