Presidentti Mihail Gorbatshov teki häkellyttävän myönnytyksen lännelle Neuvostoliiton viimeisimpinä aikoina. Gorbatshov suostui siihen, että yhdistynyt Saksa liittyy Neuvostoliitolle vihamieliseen sotilasliitto Natoon.
Myöntyväisyyden taustalla oli Yhdysvaltojen Gorbatshoville antama lupaus, että Nato ei laajenisi tämän jälkeen ”tuumaakaan enempää” itään päin. Yhdysvallat, Nato ja läntinen media ylistivät Gorbatshovin myönnytystä ”osoitukseksi valtiomiesmäisyydestä”, ja sen väitettiin koituvan ”kaikkien hyödyksi, myös Neuvostoliiton”.
Yhdysvaltojen Naton itälaajentumista koskeva lupaus rikottiin jo Bill Clintonin presidenttikauden alkumetreillä, ja Nato on sen jälkeen haalinut suojiinsa entisiä neuvostotasavaltoja ja entisiä Varsovan liiton jäsenmaita yksi toisensa jälkeen. Nato torjui myös Venäjän ehdotuksen ydinaseettomasta vyöhykkeestä, joka ulottuisi arktisilta alueilta aina Mustallemerelle saakka – se kun olisi häirinnyt sotilasliiton suunnitelmia itälaajentumisesta.
Miksi EU ja Nato laajenevat itään?
Yhdysvallat tarvitsee yhdistyvää ja laajentuvaa Euroopan unionia sekä laajentuvaa Natoa astinlaudaksi Euraasiaan. Alueen entiset neuvostotasavallat näyttelevät merkittävää roolia, kun kamppaillaan muun muassa alueen energiavarannoista ja -reiteistä. EU:n ja ennen kaikkea Naton tehtävänä on palvella Yhdysvaltojen pyrkimyksiä eristämällä ja pidättelemällä Venäjää.
Yhdysvaltojen katsannossa EU:n ja Naton ei voida myöskään sallia noudattaa itsenäistä ulkopolitiikkaa, etenkään suhteessa Venäjään ja Lähi-itään. Yhtenäinen ja laaja Euroopan unioni palvelee siis Yhdysvaltojen intressejä, mutta vielä tärkeämpää on Naton laajeneminen entisiin neuvostotasavaltoihin, joita pyritään vetämään samalla irti Venäjän vaikutuspiiristä.
Muun muassa nämä seikat käyvät ilmi presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana uransa aloittaneen Zbigniew Brzezinskin tärkeästä Yhdysvaltojen strategiaa käsittelevästä kirjasta ”The Grand Chessboard: American Primacy And It’s Geostrategic Imperatives” (1997). Brzezinskin hahmotteleman ”suuren shakkilaudan” tärkeimpiä alueita Yhdysvaltojen kannalta ovat nimenomaan Euraasia ja Lähi-itä.
Brzezinskin opit ohjaavat tänäkin päivänä monin tavoin Yhdysvaltojen ja Naton politiikkaa. Yhdysvaltojen tukema Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan elokuussa 2008 on tästä hyvä esimerkki. Georgia on eräs avainvaltioista Yhdysvaltojen Euraasian politiikassa, ja Yhdysvallat aseistaa sitä yhä tänä päivänä huolimatta vuoden 2008 sodan aiheuttamista ristipaineista.
Yhdysvaltojen ja Naton hyökkäys Afganistaniin vuonna 2001 noudatti myös Brzezinskin oppeja. Taustalla on Yhdysvaltojen pelko Brzezinskin hahmotteleman ”vaarallisimman skenaarion” toteutumisesta, eli Venäjän, Kiinan ja Iranin suurliittoutumasta. Tästä on jo olemassa esimakua SCO:n (Shanghai Cooperation Organization) muodossa.
Kosovon ”humanitaarinen sota”
Kosovon sotaa (1999) on ylistetty malliesimerkkinä uuden, kylmän sodan jälkeisen Naton ”humanitaarisesta politiikasta”. Kosovon albaanien ahdinkoa on itsepintaisesti esitetty Naton Serbian pommittamisen motiiviksi. Presidentti Slobodan Milosevicia mustamaalattiin ja demonisoitiin lännessä tarkoitushakuisesti ennen sotaa. Todellisuudessa Kososon albaaneilla ei ollut juuri mitään tekemistä Naton Serbian pommittamisen kanssa.
Sotaa edeltäviä neuvotteluja Milosevicin kanssa johtanut entinen Yhdysvaltojen varaulkoministeri Strobe Talbott toteaa esipuheessaan kollegansa John Norrisin Kosovon sotaa käsittelevään kirjaan: ”Jos haluat tietää miltä tapahtumat näyttivät ja tuntuivat meistä, jotka olimme asianosaisia, kannattaa lukea tämä Norrisin kirja”.
Norrisin johtopäätös on, että Naton sodan motiivina oli ennen muuta Serbian vastahakoisuus Bill Clintonin hallinnon ja sen liittolaisten ajamille poliittisille ja taloudellisille uudistuksille – ei Kosovon albaanien ahdinko.
Pommitusten seuraukset olivat sen sijaan dramaattisia. Todellinen humanitaarinen kriisi, kuten valtava pakolaisaalto, syntyikin Naton Serbian pommitusten seurauksena, vaikka suurelle yleisölle on uskoteltu, että sodan motiivina olivat humanitaariset syyt.
Yhdysvaltojen maailmanlaajuinen aktivoituminen
Samaan aikaan kun Yhdysvallat ja Nato pyrkivät tunkeutumaan Euraasian entisiin neuvostotasavaltoihin, voidaan nähdä myös Yhdysvaltojen maailmanlaajuista sotilaallista aktivoitumista. Afrikassa operoi vuonna 2007 perustettu USA:n Afrikan alueen sotilaallinen komentokeskus AFRICOM, jonka suojissa Yhdysvallat kasvattaa sotilaallista läsnäoloaan alueella.
Kolumbiaan suunnitteilla olevilla uusilla sotilastukikohdilla Yhdysvallat pyrkii tunkeutumaan entistä enemmän Latinalaisen Amerikan alueelle ja parantamaan kykyään sotilaallisiin interventioihin alueella. Korean demokraattinen kansantasavalta on niin ikään saanut tuntea nahoissaan kasvavaa painetta Yhdysvaltojen suunnalta.
Naton jäsenmaat kytkeytyvät vähintään epäsuorasti Yhdysvaltojen maailmanlaajuisiin suunnitelmiin ja strategioihin, koska Nato on Yhdysvaltojen voimankäytön työrukkanen. Jo pelkästään tästä syystä Suomen ei pitäisi edes harkita liittymistä sotilasliitto Natoon.
(Juttu on julkaistu uusimmassa Kansan ääni-lehdessä)
Jutun lähteinä on käytetty Michel Chossudovskyn, Rick Rozoffin ja Noam Chomskyn artikkeleita globalresearch.ca ja zcommunications.org/znet –internetsivustoilla.
