Safka-T: ProKarelian Veikko Saksin salanimi paljastui!

Suomen antifasistisen komitean vastatiedustelu (Safka-T) paljasti sattumalta ProKarelian "pääsihteerin" Veikko Saksin käyttämän nimimerkin "Agendo2". Kyseisellä nimimerkillä on levitetty runsaasti revansistista propagandaa sekä herjattu kirkkoherra Juha Molaria ja dosentti Johan Bäckmania Uuden Suomen blogeissa. Saksi paljastui vastatessaan vahingossa omalla nimellään ja kuvallaan Agendo2:lle osoitettuun kysymykseen, ks. kuvakaappaus:

Tämän jälkeen Agendo2 ilmaantui eetteriin väittämään, että hän oli vahingossa kirjoittanut edellisen viestin Veikko Saksin koneelta, ks. kuvakaappaus:

Veikko Saksi asuu Tallinnassa, joten herää kysymys, onko "Agendo2" todellakin ollut Virossa Saksin kotona Tallinnassa kirjoittamassa Saksin tunnuksella Uuden Suomen blogiin. Tällainen selitys tuskin menisi läpi esimerkiksi tuomioistuimessa.

SAFKA on ryhtynyt nyt laajoihin selvityksiin mm. siitä, löytyykö Agendo2:n kirjoittamista teksteistä kunniaa loukkaavaa materiaalia. Agendo2-nimimerkillä laaditut kirjoitukset vaikuttavat myös Saksin mm. Juha Molarista tekemien kanteluiden käsittelyyn. Saksi on väittänyt toimineensa asiallisesti, mitä ei voi sanoa Agendo2:n teksteistä, joissa kiihotetaan ihmisiä kirkkoherra Molaria vastaan.

Kapo valvoo, että historiaa kerrotaan "oikein"

Kirjoitin maaliskuussa 2009 blogikirjoitukset, joissa kerroin Viron hyökkäävän Suomen kautta Venäjää vastaan, kun he toivat propagandafestivaalinsa Sofi Oksasen ja Imbi Pajun avulla Helsinkiin. Havaitsin sekä väitöskirjatyöni tähden että Viron ajankohtaista politiikkaa selatessani tuon ilmeisen seikan. Esitin väitteen suorasanaisesti: ”(1) Baltian propagandistiset sanansaattajat tahtovat luoda "historiallisen ja teoreettisen" (so. myyttisen) perustan, jotta hallituksen olisi helpompi perustella häikäilemätöntä diskriminaatiota, jota Baltian alueella harjoitetaan alueella asuvia venäläisiä vastaan.” ”(2) Baltian informaatiopsykologisen sodankäynnin kohteena eivät ole ainoastaan alueella elävät sorretut venäläiset, vaan nyt myös Suomi, johon yritetään menetelmän lanseerausta 23.3.2009. Suomi on joutunut Baltiasta saapuvan informaatiopsykologisen sodankäynnin objektiksi, koska suomalaisiin mieliin halutaan provosoida talvisodan kauhut ja Venäjä-vihamielisyys NATO-option lunastamisen helpottamiseksi.”

Viittasin myös moskovalaiseen professoriin, joka oli tehnyt samanlaisen analyysin, mistä olin otettu: ”Suomen mediassa toteutetaan erityistä 'myynninedistämistä': tarkoituksena on työntää Suomea Yhdysvaltojen politiikan suuntaan, vaikka itsenäisen valtion tulisi valita itsenäisesti oma polku!” Kerroin omana ja professorin havaintona, että ”myynninedistämisessä” käytetään hyväksi suomalaisten pelkoja, joiden mukaan Venäjä olisi ”uusi aggressiivinen uhka”. Pelokkaat ihmiset menevät paniikkiin. He etsivät mitä tahansa saalistajaa. Niin vaikutetaan alitajunnan kautta. Vaikutusta tehostetaan olemassa olevilla arkkityypeillä – esimerkiksi talvisodan kauhuilla. Tein loppupäätelmäni, että Stalinin hirvittävistä teoista kertominen toden ja sadun sekä myyttien sekoittamisen avulla on Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöjen harkittu hyökkäys suomalaisten demokraattista vapautta vastaan, koska Suomessa turvallisuus- ja puolustusselonteko on arviointikierroksella ja Suomessa NATO-päätös on yhä viipynyt (kiitos, että liittoutumista ei ole tehty!). Baltian hallitukset tahtoisivat virittää suomalaisissa kansalaisilmapiiriä NATO:n hyväksi provosoiden Stalin-pelkokuvia. Tällöin tunnettujen markkinaviestinnän ja informaatiopsykologian lainalaisuuksien mukaisesti tahdotaan siis rakentaa tavallisen suomalaisen tunteisiin assosiaatio Stalinin ja nykyisen Venäjän johdon välille: Venäjän mielikuva tahdotaan väärentää arvaamattomaksi ja pelottavaksi uhkakuvaksi.

Ja vähän myöhemmin ProKarelian levitti latvialaista filmiä The Soviet Story koko Suomeen. Siinä käytetään latvialaisen ohjaajan taitoja hyväksi, jotta Venäjään vihamielisesti asennoituvat arkkityypit saattaisivat ihmisiä paniikkiin. Jaksan toistaa yhä uudestaan, että ProKarelian pääsihteeri Veikko Saksi elää ja voi hyvin Virossa. Hänen eestiläiset poliittiset kumppanit tunnetaan varsin hyvin.

Kapossa vaalitaan informaatiosotaa

Tuskin oli sattuma, että Viron suojelupoliisista Andres Kahar väitti nimenomaisesti maaliskuussa 2009 Helsingin Sanomissa, että Našin tempaus Helsingissä on mainostemppu. Propagandistien tavallisen tapa on leimata kriitikot esimerkiksi stalinisteiksi, ostetuiksi kriitikoiksi jne. Samalla vältetään keskustelu itse asioista analyyttisesti, koska olisi helppo paljastaa Kapon tukemat propagandistiset menetelmät. Propagandisti ei salli omien toimintatapojensa analyyttista arviointia, vaan tahtoo siirtää keskustelun leimallisesti ja pilkallisesti kriitikkojen ”epäaitouteen” tai muuhun vastaavaan!

Itse asiassa kriittisille väitteilleni vain hiukan pilkallisesti nauriskeltiin maaliskuussa 2009, koska ei kiinnitetty huomiota Viron turvallisuuspalvelun KAPO:n komissaarin Andres Kaharin ammatilliseen rooliin asian valmistelussa ja tiedottamisessa. Andres Kahar on sellainen kaljupäämies, joka ei jaksanut kuitenkaan kätkeä enää kauemmin saavutettua voittoa, vaan kirjoitti Eesti Päevalehtin jouluaaton aattona 2009 julkaiseman paljastavan artikkelin ”Informaatiosodankäynti – se on niin helppoa”. Tuo jouluaaton aattona julkaisema artikkeli on jäänyt vähemmälle huomiolle meikäläisen blogissa, koska samana päivänä sain Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin tutkinta-asiamiehen järkyttävät selvitykset pahasta käytöksestäni.

Tuossa jouluaaton aatona julkaisussa artikkelissa Kahar syytti Komsomolskaja Pravdan kolumnistia Galina Sapzhnikovia (Галина Сапожникова) siteistä Venäjän salaiseen palveluun. Kun Kaharin möläytys päätettiin nostaa venäläisen tietoportaalin (baltija.eu) sivulla yleiseen keskusteluun venäjäksi, niin Eesti Päevaleht antoi toimittajansa Janek Salman kieltää julkaisemasta artikkelia venäjäksi. Mietin kovasti, mikä ärsytti Galinan kirjoituksissa Kapoa? Toimittaja oli kirjoittanut loistavia artikkeleita Ukrainasta, ja vähän sivunnut Viroa kirjoituksessa Viron merirosvoista. Päädyin siihen, että Kahar muodosti salaliittoteoriat, koska ei voinut kestää Galina Sapzhnikovan artikkeleita Molotov-Ribbentrop –sopimuksesta (21.8.2009 Первыми с Риббентропом договорились прибалты. И только потом Молотов) ja Pronssisoturipatsaasta (12.08.2009. Не дает покоя Бронзовый Солдат...).

Kapoa loukkasi molemmissa artikkelissa Galinan viittaukset SS-joukkoihin Virossa. Andres Kahar ei ole sattumalta ”historioitsija”, niin kuin hän myös itse ilmoittaa, sillä hänen tehtävänään on Viron turvallisuuspalvelussa huolehtia valtiollisesta poliittisesta mytologiasta, jotta pyhiä kertomuksia ei loukattaisi valtiollista legitimiteettiä ja vallankäyttöä uhkaavalla tavalla. Valtiollinen poliisi tarvitsee siis historian valvontaa! Se on Viron merkillistä todellisuutta, jota Suomesta käsin on vaikea ymmärtää, minkä tähden Baltiasta tuleva informaatiopsykologinen hyökkäys Suomeen onnistuukin vaarallisen hyvin. Elokuussa 2009 julkaistussa artikkelissa Galina haastatteli Alexandr Djukovia (Александр Дюков), jota Kahar näyttää ohjelmallisesti vihaavan myös muissa yhteyksissä. Edellisessä artikkelissaan Galina viittasi myös Yövartio –liikkeen edustajiin.

Mutta mitä Andres Kahar, Viron turvallisuuspalvelu Kapon komissaari, sitten möläytteli jouluaaton aattona informaatiosodan osaamisestaan sanomalehdessä valtiolliseksi joululahjaksi?

Kaharin mukaan informaatiosota on ensinnäkin psykologisia operaatioita, jotka ovat kaikkea muuta kuin pelkkiä tukitoimintoja: Kahar itse kirjoittaa, että näiden operaatioiden avulla ”vaikutetaan alitajuisesti, vaikka sisältö on joskus koominen” (Eesti Päevaleht 23.12.2009).

Kunnia Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ihmisillä, joita Jumala rakastaa?

Kapon propagandisti, joka kutsuu itseään myös historioitsijaksi tehtävänsä tähden, viittaa 28.10.2008 Tallinnassa perustettuun voittoa tavoittelemattomaan yhdistykseen ”Impressum” sekä Yövartio-liikkeen aktivisteihin. Tiedän hyvin, että Kaharin vuonna 1996 ja 1997 laatimiin kirjoituksiin kansallisen identiteetin rakentamisesta on viitattu mm. David D. Latain tutkimuksessa "Identity in Formation". Kahar on kiinnostunut historian käyttämisestä poliittisvaltiollisen identiteetin rakentamisessa.

Kahar sanoo jouluaaton aattona 2009, että ”ensi silmäyksellä Impressumin toiminta näyttää aivan vaarattomalta eikä näytä lainkaan provosoivalta tai propagandalta. Mutta tämän taustalla on pitkä, johdonmukainen ja määrätietoinen toiminta, jota hallitsee laaja-alainen viesti Neuvostoliiton kaipuusta”. Kaharin mukaan mainittuja liikkeitä hallitsee halu vakuuttaa yleisölle, että itsenäistymisen jälkeen Viro, joka oli entisen Neuvostoliiton kaikkein kehittynein alue, kärsii pulasta ja EU:n heikoimmin kehittynyt alue. Kaharin tehtävänä näyttää olevan siis luoda joulu, jossa Jumalan rakkaus ei ole yhdenveroinen virolaiselle ja venäläiselle. Kunnia kuuluu Viron vähälukuiselle poliittiselle eliitille, mutta rakkaus ja rauha eivät kuulu venäläisvähemmistölle eikä niille virolaisille, jotka rakastavat venäläisiä yhdenvertaisina ihmisinä. Joulumyytti on tällä tavalla korvautunut Kapon historioitsijan myyttisellä selvityksellä, jonka päämääränä on alistaminen ja stigmatisoiminen.

Kapon historioitsija Kahar väittää, että Impressumin ja Yövartio-liikkeen sanansaattajat voimistavat viestiään katastrofi- ja onnettomuuskuvauksilla, joissa Viron katastrofin syyksi muodostuu Virossa omaksuttu länsimielisyys ja huonot suhteet Venäjään. Kapon historiatulkinnan mukaan ei ole näet sopivaa arvioida Viron talousvaikeuksien mitenkään johtuvan valtion surkeasta asioiden hoidosta Venäjän kanssa, vaikka talousihmisetkin ennättivät jo kiittää lamaa, koska laman aikana moni poliitikko vaikeni - vähäksi aikaa - uusien konfliktien rakentamisesta Venäjän kanssa.

Historiantulkinnan valvontaa varten palkattu mies

Andres Kahar on Kapon ”oikean” historiantulkinnan valvontaa varten palkattu mies. Hän kirjoitti jouluaaton aattona, että ”60-vuotispäivän kunniaksi Tallinnassa Historiallinen muisto säätiön johtaja Aleksandr Djukov (Александр Дюков) oli järjestämässä teemailtoja, joissa aiheena oli tietenkin karkottamisen rikollisuuden kieltäminen ja Stalinin terrorin puolustus. - - - Impressumin kokousten tehoa haluttiin myös tehostaa paniikilla, joka synnytettiin huhuilla kruunun devalvoinnista”. Viron myyttisestä historiankirjoittamisesta opittu tapa lienee leimata kriitikot suoraan stalinisteiksi ja Stalinin terrorin puolustajiksi. Kaharin puolustus näyttää psykologisesti katsottuna oudon allergiselta, ikään kuin koko identiteetti ja olemassaolo tulisivat uhatuiksi, jos Viron ”virallinen” tarina saa säröjä tutkijoiden huomautuksista.

KAPO:n ammattipropagandisti viittaa Pete Earleyn teokseen ”Toveri J”, jossa hänen mukaansa Sergei Tretjakov paljastaa, että vielä 90-luvulla Komsomolskaja Pravdan kirjeenvaihtajana työskenteli ulkomailla henkilöitä, joilla oli suhteet Venäjän tiedustelupalveluun. Kahar Kapon edustajana ei pidä sattumana, että Impressumin perustaminen tapahtuu moskovalaisen Historiallinen muisto –säätiön tuella. Ammattipropagandistiksi kutsuminen ei ole tietenkään ilkeämielistä naljailuani, vaan liittyy Andres Kaharin sähköpostiosoitteeseen turvallisuuspoliisissa: press@kapo.ee; Toompuiestee 3, 10142 Tallinn. Historiantutkijalle kuuluu Kapon ”Press” – eli viestintä. Maaliskuussa 2009 Kapon Andres Kahar määriteltiin poliisipäällikön lisäksi nimenomaissti ”historioitsijaksi”, kun hän puhui ”karkotuksista”. Miksi turvallisuuspalvelu keskittyy tuollaisiin teemoihin nykyajan määrittelyssä, yhtä paljon kuin miksi Suomen suojelupoliisi palkkaisisi - mitä tuskin SUPO tekisi - historiantutkijoita selvittämään, mitä Suomessa saa ajatella Tammisaaren punaisten vankien leiristä tms.? Viron nykyiselle poliittiselle johdolle karkotus on Viron kansallinen ja erityisesti valtiollinen ”perustarina”, jonka suojelu ja valvonta kuuluu turvallisuuspalvelulle – ja erityisesti Kaharin tehtäviin. Ilman perustarinaa ei nykyinen Viron turvallisuuspalvelun ja politiikan johto usko, että se voisi perustella omaa identiteettiä ja legitimiteettiä sekä erityisesti valtaa, joka on perustunut venäläisväestön toiseuteen ja alistamiseen.

Syyskuussa 2009 Kapon Andres Kahar varotti yksilöitä ja oikeushenkilöitä, jotta nämä olisivat valppaita, koska vieraan vallan tiedustelupalvelu osoittaisi kiinnostusta Viron energia-alaa kohtaan. Suomalaisesta silmästä mainittu varoitus kuulostaa vainoharhaiselta. En kyllä Kaharin varotuksen jälkeen oivaltanut, millainen energia-ala on Virolle syntynyt Kapon mielikuvissa, jotta se vaatisi noin kovaa valppautta ikään kuin naapureissa ei energia-alaa osattaisi paremmin. Tai oliko tuo uhka ehkä Liettuasta tai Latviasta? Kyseessä oli ajankohta, jossa käytiin keskustelua NordStream-kaasuputkesta. Viron Kapo koki isänmaalliseksi tehtäväksi varotella, vaikka ei saanut viestiänsä tällä kertaa kuuluviin Pohjanlahden pohjoispuolelle, sillä Suomen muutamien nationalistien pelottelut kaasuputkeen liittyvistä turvallisuusuhkista eivät olleet riittävät todellisen pelon synnyttämiseksi. Suomalaisen politiikan perinteessä on sittenkin vielä toivoa, minkä venäläinen lehdistö on toistuvasti muistanut mainita, kun on verrannut Baltian maiden outoa käytöstä Suomeen.

Kapo on niittänyt psykologisen sodankäynnin osaamista vuoden 2009 aikana Suomessa. Maaliskuu 2009 oli Kapon voitto Suomessa, sillä lehdistö uskoi kovin luottavaisesti viestin pahoista naši-stalinisteista ja heihin liittyneistä muista vastaavista vähälukuisista henkilöistä, jotka ovat saapuneet rajoittamaan kahden nöyrän virolaisnaisen sananvapautta.

Juha Molari - kotisivut

Olet Johan Bäckman oikeassa uudessa päätöksessäsi

Avoin kiitos- ja tukikirje dosentti Johan Bäckmanille:

Anton, Rimma ja Paavo Saloseen liittyvä asioiden käsittely ylitti mediassa liian usein sopivuuden rajat. Sinä teit viime vuoden puolella viisaan päätöksen ja vetäydyit tarkkailemaan tilannetta. Ehkäpä itsekin jouduit painostuksen kohteeksi - ken tietää? Ymmärsit hyvin inhimilliset perusteet, että tavallisia ihmisiä ei pidä sekoittaa kaikenlaisten poliittisten toimien uhreiksi, kun Anton, Rimma ja Paavo uhkasivat yksitysihmisinä kärsiä suomalaisen diplomaattisen ja poliittisen toiminnan röyhkeydestä. Toivoit, että tilanteen rauhoittaminen korjaisi suomalaisten päättäjien käytöstä, mutta nyt on ilmeisemmin käynyt ilmi, että tyranni käyttää valtaansa, jos kukaan ei sitä valvo.

Pidän viisaana, että nyt sopivan tauon jälkeen palaat aiheeseen niin kuin kirjoitat blogissasi: http://kohudosentti.blogspot.com/2010/02/en-voi-enaa-vaieta.html

Sopivan tauon jälkeen viestisi on entistä paremmin merkittävä, kun nyt on tullut ilmi, että mainitsema poliittinen painostus jatkuu eikä oikeudenmukaiselle kohtelulle näytä löytyvän mahdollisuuksia kyseisten suomalaisten poliittisten intressien tähden. Anton, Rimma ja Paavo ovat joutuneet - kuten kirjoitat - suomalaisten muutamien poliitikkojen uhreiksi, kun nämä politiikot tahtovat suojella ja piilotella omia merkillisiä tekojaan.

Voin yhtyä kahden venäläisen pojan suomalaisena isänä myös näkemykseesi, että pojille on huikean tärkeää saada puhua äitinsä kanssa äidinkieltään, vaikka he asuvat Suomessa.

Siunausta sorrettujen lähimmäistemme hyväksi tehtävässä työssäsi!

En voi enää vaieta

Toimin viime vuoden puolella aktiivisesti kahden sorretun venäläisen, Rimma ja Anton Salosen tukijana Suomen ja Venäjän medioissa. Viime vuoden puolella pyysin Anton-pojan isältä Paavo Saloselta anteeksi hänelle mahdollisesti aiheuttamaani mielipahaa. Lupasin myös olla puuttumatta Paavo ja Rimma Salosen sovinnontekoon.

Nyt on käynyt ilmi, ettei sovinnonteko ole onnistunut. Minulla ei ole syytä puuttua Rimma ja Paavo Salosen yksityisasioihin. Alaikäisen Venäjän kansalaisen salakuljettaminen diplomaattiauton takakontissa ei kuitenkaan ole mikään yksityisasia, onhan Vladimir Putinkin todennut, että teko vahingoitti miljoonia ihmisiä.

Saamieni tietojen mukaan Rimma ja Anton Saloseen kohdistuva sortokampanja on edelleen jatkunut ja saanut yhä järkyttävämpiä muotoja. Venäjän ulkoministeriön tiedotteen mukaan ministeri Häkämies painostaa Suomen oikeusjärjestelmää ja estää tällä painostuksellaan objektiivisen ja puolueettoman päätöksenteon kahden Venäjän kansalaisen, Rimma ja Anton Salosen asiassa.

Vähän aikaisemmin Venäjän ulkoministeriö on tiedotteessaan todennut, että ulkoministeri Alexander Stubb on lausunnoillaan suorastaan kehottanut suomalaisia diplomaatteja tekemään asemamaissaan rikoksia.

Venäjän tiedotusvälineet ovat lisäksi kertoneet, että Rimma ja Anton Salosta on heidän yhteisten tapaamistensa aikana kielletty käyttämästä ainoaa yhteistä kieltään eli venäjän kieltä, joka on myös molempien äidinkieli. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen tutkii asiaa parhaillaan. Minun tiedossani ei ole, että tällainen syrjivä ja rasistinen kielto olisi millään muotoa Paavo Salosen aikaansaannosta.

Ihmetystä herättää myös se, että Rimma Salonen määrättiin Tampereen käräjäoikeudessa maksamaan Anton-pojalle väitetystä lapsikaappauksesta peräti 20 000 euroa kärsimyskorvausta, vaikka oikeus kuitenkin totesi lapsen olosuhteet Venäjällä vähintään yhtä hyviksi kuin Suomessa. Sitä paitsi avioeron jälkeen syntynyt lapsi oli aina asunut äitinsä luona, eikä ulkomaille matkustaminen omassa huollossa olevan lapsen kanssa ainakaan minun tietääkseni ole rikos.

Professori Urpo Kangas on Aamulehdessä 15.11.2009 julkaisemassaan kommentissa todennut, että suositelu vahingonkorvaus pitkäaikaisessa vapaudenriistossa, johon voi liittyä väkivaltaa tai sen vaaraa, on 1 500-5 000 euroa. Kangas mainitsee esimerkkinä tapauksen, jossa toisen henkilön pään melkein tohjoksi hakannut väkivaltarikollinen tuomittiin maksamaan kärsimyksestä 8 000 euroa. Näin Kangas kommentoi Tampereen käräjäoikeuden päätöstä Rimma Salosen asiassa: "Kärsimyskorvauksen mittaamisessa Tampereen käräjäoikeus otti oikeuden omiin käsiinsä. Sen tuomitsema korvaus ylittää suomalaisen naisen keskimääräiset vuositulot ja on lähes viisi kertaa suurempi kuin venäläisen naisen vuositulot."

On selvää, ettei Rimma ja Anton Salosen kohtelu Suomessa ole eikä voikaan olla mikään "yksityisasia". Yhtä selvää on se, että myös Paavo Salosen vaikea tilanne on seurausta suomalaisten diplomaattien ja muiden viranomaisten mahdollisista virkarikoksista.

On ensisijaisen tärkeää, että suomalainen oikeusjärjestelmä saa toimia lapsen etua koskevassa asiassa riippumattomasti ja puolueettomasti. Näin ei ole asian laita, kun kokoomusministerit todistettavasti painostavat suomalaisia tuomioistuimia vireillä olevissa rikosasioissa.

Omalta osaltani jatkan Rimma ja Anton Salosen sekä myös Paavo Salosen tukemista. Katson, että Paavo Salonen on joutunut jopa vaikeampaan tilanteeseen kuin hänen entinen vaimonsa. Kuten Paavo Salonen on itsekin todennut tiedotustilaisuudessa, hän ja Rimma Salonen ovat erinomaisia vanhempia. Minä ja Paavo Salonen olemme lisäksi sopineet julkisen kiistamme, eikä minulla ole Paavo Salosta vastaan mitään vaatimuksia.

Sen sijaan minua viime vuoden puolella törkeästi loukanneet tiedotusvälineet ja niiden edustajat saavat niskoilleen tukun haasteita.

Vetoomus Sofi Oksaselle – älä ota kunniamerkkiä vastaan apartheid-valtiolta

Vuonna 2000 Venäjän suurlähettiläs Virossa Aleksei Gluhhov kieltäytyi vastaanottamasta presidentti Lennart Meren hänelle luovuttamaa Maarjamaan ristiä, koska hän ei kanna apartheid-valtion kunniamerkkiä. Kirjailija Sofi Oksanen voisi nyt seurata rohkean venäläisen diplomaatin esimerkkiä. Oksanen on saanut samaisen korkeimman ulkomaiselle henkilölle luovutettavan virolaisen kunniamerkin Maarjamaan ristin. Tällä kertaa sen antajana on presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Ilves on johdonmukaisesti palkinnut ulkomaisia tunnettuja antikommunisteja. Viime vuonna kunniamerkin sai amerikkalainen Gulag-kirjailija Anne Appelbaum. Hän kuuluu Oksasen lailla Euroopassa riehuvaan vitsaukseen, Holokaustin hämärtäjiin. He pyrkivät rinnastamaan kommunismin fasismiin ja vaihtamaan Holokaustin Gulagiin. Päämääränä on Holokaustin kirjoittaminen ulos eurooppalaisesta historiasta ja Hitlerin kunnian palautus. Sofi Oksasen ”Puhdistus”-romaani on tämän uuden ruton tyylipuhdas avainteos.

Romaanissa ”Puhdistus” hyvä ja paha ovat kääntyneet päälaelleen. Oksanen näyttää romaanissaan natsit uhreina ja kommunistit rikollisina. Kysymyksessä on eräänlainen silmänkääntötemppu, joka tehdään siten, että jätetään kertomatta jotakin hyvin oleellista henkilöiden tarinasta ja valotetaan tapahtumia vääristellen. Sofi Oksanen jättää kertomatta, että kaapissa piilotteleva mies on juutalaisten tappaja, natsi. Asia ohitetaan kirjassa olankohautuksella vähätellen, että kysymys on ”muka” fasistista. Kirjan vääristelevässä maailmassa ihmisten kuulustelut johtuvat Neuvostoliiton ”pahuudesta” eivätkä näiden ihmisten ilmeisten rikosten takia. Siperiaan joudutaan Stalinin pahuudesta eikä virolaisten fasismin takia.

Tätä moraalisen kompassin vinksahtamista ei Suomessa tunnisteta vääräksi, koska myös Suomessa on ryhdytty ajattelemaan, että Risto Ryti joutui vankilaan Neuvostoliiton pahuuden takia eikä siksi, että hän oli sotarikollinen. Suomessa ja Virossa on yleistynyt Sofi Oksasen menestyksen myötä harhainen käsitys siitä, että suomalaiset ja virolaiset olivat kilttejä natseja, kun vain saksalaiset olivat pahoja natseja.

Sofi Oksasen ”Puhdistus” levittää myös miehitysvalhetta, jolla perustellaan venäläisten kansalaisuuden riisto ja sorto Virossa. Siksi se on apartheid-kirjallisuutta.

Sofi Oksaselle kieltäytyminen kunniamerkistä antaa tilaisuuden tehdä pesäero tähän ajatteluun ja varmistaa, ettei hänestä tehdä Euroopan tasolla fasismin ylipapitarta. Se ei olisi kunniaksi hänelle itselleen eikä Suomelle eikä Virolle.

Tiedote: Anton Salosen sieppaajat oikeuteen Balahnassa

Tiedote

Venäjän syyttäjäviranomainen on nostanut syytteet neljää Venäjän kansalaista vastaan Anton Salosen sieppauksesta Balahnan kaupungissa 12.4.2009, ilmoitti johtava syyttäjä Ilja Shirokov tänään.

Anton Salonen siepattiin äidiltään 12.4.2009 Balahnan kaupungissa Venäjällä isänsä Paavo Salosen ja neljän avustajan toimesta. Aluksi syyttäjäviranomainen teki asiassa syyttämättäjättämispäätöksen, mutta myöhemmin ylempi syyttäjäviranomainen käynnisti asiassa tutkinnan Venäjän rikoslain artiklan 126 mukaisesta alaikäiseen kohdistuneesta sieppauksesta.

Paavo Salosta avustaneet neljä henkilöä ovat nyt syytteessä alaikäiseen kohdistuneesta sieppauksesta ja heitä uhkaa 6-15 vuoden vankeustuomio. Syytetyt ovat vapaalla mutta matkustuskiellossa.

Oikeudenkäynti järjestetään Balahnan kaupungin oikeudessa maaliskuun aikana. Rimma Salonen osallistuu itse oikeudenkäyntiin todistajana.

Anton Salosen sieppauksen jälkeen hänet vietiin Suomen Moskovan lähetystöön ja sieltä Suomen ja Venäjän rajalle, missä lapsi yritettiin 14.4.2009 tuloksetta viedä rajan ylitse Suomeen. Lapsi ja isä piilottelivat kolmisen viikkoa Suomen Pietarin konsulaatissa, kunnes oikeusasioiden erityisasiantuntija, konsuli Simo Pietiläinen kuljetti heidät diplomaattiauton takakontissa Suomeen 8.5.2009.

Paavo Salosta ja Simo Pietiläistä koskeva rikosasia on tutkittavana sekä keskusrikospoliisissa Suomessa että Venäjän valtakunnansyyttäjän alaisessa tutkintakomiteassa Moskovassa.

Ministerit Alexander Stubb ja Jyri Häkämies ovat julkisesti todenneet, että Anton Salosen sieppauksessa Venäjältä Suomeen toimittiin "oikein".

Lue Venäjän lähetystön tiedote asiasta: http://www.rusembassy.fi/Files/salonen-fin.pdf

Lisätietoja: Johan Bäckman, 040 503 5474

Kauhun tasapaino

Apartheid-valtio Viro on odotetusti palkinnut tärkeimmät tukijansa. SanomaWSOY:n lehdet mesosivat eilen siitä, että Sofi Oksanen sai Viron presidentiltä ns. Marjamaan Ristin. Kyseinen prenikka annetaan yleensä niille, jotka tukevat ja arvostavat fasismia. Viime vuonna se luovutettiin kenellekäs muulle kuin Heidi Hautalalle kunnianosoituksena sinnikkäästä Venäjä-vastaisesta työstä. Kohtalon ivaa on siinä, että kyseisen natsiprenikan jakaa Pohjois-Euroopan tunnetuin CIA-agentti.

Sofi Oksasen ansiot tiedetään. Hänen ainoa todellinen meriittinsä on russofobian levittäminen. Sofi on elävä brändi, kirjoittamisen lopettanut propagandisti, jonka kliseinen ja mitäänsanomaton proosa pursuaa neuvostohistorian väärentämisen ohella syvää Venäjä- ja venäläisvihaa. Juuri siksi hän on Viron "presidentille" tärkeä, palkitsemisen arvoinen.

Vähän aikaa sitten Tarja Halonen palkitsi Euroopan kovimman Venäjä-vihaajan ja historian väärentäjän Mart Laarin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan prenikalla ja tuli tällä järkyttävällä teolla häpäisseeksi arvokkaan ritarikunnan. Teko yritettiin kylläkin salata, mutta Viron lehdet suistuttivat Laarin palkinnosta. Suomalaiseen kielisuvaitsevaisuuteen ei kuulu se, että rasistisen apartheid-hallinnon luoja palkitaan korkealla valtiollisella kunniamerkillä. Tämä oli Haloselta selvä virhe, joka osoittaa hänen tosiasiallisen tyhmyytensä.

Myös Mart Laarin ainoa ansio on venäläisvihan ja sotien lietsominen koko Euroopassa. On olemassa sananlasku: missä Mart Laar vierailee, siellä syttyy kahden viikon sisällä sota. Laar tiedetään esimerkiksi Gruusian rikollisen hyökkäyssodan arkkitehdiksi, olihan hän paikallisen amerikkalaisen nukkehallituksen "neuvonantaja". Ymmärrettävästi Venäjä on julistanut Laarin persona non grataksi eli henkilöksi, jonka on syytä pysytellä Venäjän rajojen ulkopuolella, ikuisesti.

Suomen ja Viron välillä vallitsee nyt eräänlainen kauhun tasapaino. Molemmin puolin lahtea palkitaan nyt niitä, jotka palvovat fasismia. Rauhan ja demokratian asialla ei ole kukaan.

Suomen ei pidä matkia naapureidensa pahoja tapoja

Bildt ja Sikorski kiivailevat

Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt ja Puolan Radoslav Sikorsi tunnetaan venäläisvastaisista mielipiteistään jo vanhastaan. Nyt he esittävät EU:ssa vaatimuksia, että Venäjän pitäisi sijoittaa ydinaseensa kauaksi rajoilta, erityisesti pois Kuolan niemimaalta ja Kaliningradin alueelta. Näiden ulkoministereiden mukaan vahvistettaisiin muka luottamusta.

Bildt ja Sikorski tunnetaan myös tiukkoina Venäjän arvostelijoina, kun Georgia (Gruusia) oli hyökännyt Etelä-Ossetiaa vastaan ja pommittanut yöllä alueen siviiliväestöä. Nämä poliitikot vaativat EU:lta pakotteita Venäjää vastaan ja jäädyttämään kaikki suhteet Venäjään. He olisivat laatineet EU:n itäisen kumppanuuden sopimuksen Kaukasian maiden, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan kanssa, mutta jättäneet Venäjän ulkopuolelle.

Kysehän ei ole siitä, että Venäjä ei tunnustaisi Euroopan ja koko maailman turvallisuutta. Venäjä ei luonnollisesti voi olla sokea sille kehityksele, jos sotilaallisissa määrissä ja sijoittelussa tapahtuu merkittäviä muutoksia Euroopassa.
Sikorsky liki hartaasti rukoili Yhdysvaltojen sotilaallista toimintaa alueelleen. Puolaan tuotavat sadat amerikkalaiset ohjukset ovat vain 100 kilometrin päässä Kaliningradista. Kaikesta huolimatta Sikorski kehottaa Venäjää poistamaan ydinaseet alueelta. Sikorskin vaimo on amerikkalainen toimittaja Anne Applebaum, jonka Venäjä- ja Putin -vastaisuus on ylistäen havaittu myös ProKarelian sivustoilla.

Ruotsi ei ole edes Naton jäsen, mutta tiiviissä kumppanuudessa Naton kanssa ja maailman seitsemänneksi suurin aseiden viejä. Ruotsilla on vahva armeija. Ne ovat varustettu juuri Venäjää vastaan. Ruotsin laivastoon kuuluu sukellusveneitä, miinanraivaajia, partioveneita satoja. Visbyn tukikohta on vain 300 kilometrin päässä Kaliningradista. Ruotsilla on tankkeja, moninaisia käsiaseita, ilmatorjuntaa varten varusteita (MANPADS), sotilashelikoptereita ja hyvin varustetut ilmavoimat. Muutaman vuoden aikana Ruotsilla on ollut jopa myytäväksi sotilastuotteita yli miljardin dollarin arvosta. Ruotsi ja Puola eivät osoita mitään aseidenriisuntaa ajatelussaan. Asevarustelu ottaa vuonna 2010 entistä suuremman osan bruttokansantuoteesta kaikissa valtioissa, paitsi Venäjällä asevarustelun osuus vähenee suhteessa BKT:seen. Venäjällä on kiinnitetty huomioita näiden maiden - Puolan ja Ruotsin - sotilaalliseen varusteluun, joka luonnollisesti johtaa Venäjälläkin strategisiin vastatoimiin.

Viron nationalistit Madisson ja Hatto

Viro juhli 2. helmikuuta 90-vuotispäivää Tarton rauhalle; ks. http://www.historyfoundation.ru/news_item.php?id=961. Valtiollinen liputus oli kaikissa valtiollisissa virastoissa ja julkisissa rakennuksissa. Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves puhui luonnollisen juhlallisesti nationalistisia intohimoja provosoivassa juhlassa. Virolaiset nationalistit - ennakkotietojen mukaan prokarelistien virolaiset nationalisti- tai parempi sanoa natsistiset - ystävät eivät tyytyneet vain Tarton rauhan juhlallisuuksiin, vaan pitivät mielenosoituksen Venäjän suurlähetystöä vastaan. Nämä natsistiset tyypit vaativat useiden lähialueiden luovutusta Venäjältä Virolle. Jopa natsististen tyyppien mielenosoitukselle oli saatu luvat. Viron "kansallismieliset" päätti jäädä tällä tavalla sivuun valtiollisista juhlista, jotka he kokivat liian laimeiksi, ja halusivat mennä vielä kauemmaksi kuin virallinen Viro!

Mielenosoituksen järjestäjinä oli kansallisen itsenäisyyden puolueen, Nationalistien keskusneuvosto -nimisen järjestön johtaja, Lihulan kunnanjohtajaksi joskus valittu, kuntansa kirkon viereen laittoman Waffen-SS –patsaankin elokuussa 2004 pystyttänyt Tiit Madisson. Hänen mukaansa kristalliyö oli pelkkä juutalainen provokaatio. Mielenkiintoista, että Veikko Saksin ja Reenpään ym. pulju ProKarelia kokee mainitun natsistisen SS-ihailijan ystäväkseen, sillä ProKarelian sivuilla näyttää sopivan esitellä miehen ajatuksia näyttävästi 14.2.2006.

Lähde: ProKarelia 14.2.2006:

http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=1103&author=67. Madisson suositteli ProKarelian lehdistötiedotteessa kommunisteille poistumista alueelta. Puolestaan syndikaat-sivustolla esittelevät sekä Saksi että Madisson näkemyksiään.

Toinen mielenosoituksen pääjärjestäjistä oli nationalisti Jaan Hatto, joka on tullut aikaisemmi tunnetuksi erikoisesta EU-kritiikistään. Sinänsä EU-kritiikki kuuluu demokratiaan, myös EU-kannattajien oikeuksiin, mutta Hatto pelkää EU:n muuttumista liittovaltioksi. Tämän hän esittää Madissonin ystävänä tietystä erikoisesta syystä. Kyse on nationalistisesta halusta pitää Viro virolaisten Virona. Myös mainittu nationalisti kuuluu ProKarelian ystäviin: mm. http://www.prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=785&author=67. Hatto on myös syndikaat-sivuston yksi tekstien tuottajista.

Nämä nationalistiystävykset olivat järjestämässä Venäjän suurlähetystön luona mielenosoitusta, jossa vaadittiin, että Venäjän pitäisi ”palauttaa” Pihkovan alue Virolle.

Älä seuraa ProKarelian agendaa!

Helmikuun 2. päivä 1920 bolshevikit tunnustivat Baltian maiden itsenäisyyden. Neuvosto-Venäjä oli ensimmäinen maa, joka tunnusti Viron itsenäisyyden. Tsaariajan mittaamattomia rikkauksia jäi Viroon. Petšora alue ym. palautettiin, kun Viro liittyi Neuvostoliittoon vuonna 1940. Viro itsenäistyi 1991 ja esitti väitteitä menetetyistä alueista. Vuonna 2004 Viro hyväksyttiin EU:n ja Naton jäseniksi, vaikka näiden sääntöjen mukaan valtiolla ei tulisi olla rajakiistoja naapureidensa kanssa. Tämähän on hyvä tietää Suomessakin, koska ProKarelian rajantakaisten vaatimuslistojen vahvistuessa myös Suomen Nato-jäsenyys muodostuu sotilasliiton sääntöjen kanssa yhä vaikeammaksi, vaikka en ole Natoa tukemassa muutenkaan: ProKarelia pitää yllä rajakiistoja naapureiden kanssa.

Viron kansalaisuuslaki syntyi vuonna 1991 hyvin provosoivaksi. Passi oli mahdollinen vain niille, jotka olivat olleet sotaa edeltävän Viron kansalaisia tai heidän jälkeläisiään. Venäläiset, jotka olivat saapuneet maahan vuoden 1945 jälkeen, menettivät kansalaisoikeudet ja muuttuivat ei-kansalaisiksi. Lisäksi provokatiivisesti Pihkovan alueen Petšoran piirin ihmiset saivat oikeuden Viron kansalaisuuteen! Separatistinen provokaatio on tuottanut ongelmia mainitulla alueella, koska jotkut henkilöt kieltäytyvät Venäjän asepalvelusta ja yrittävät mennä sukulaisiin Viroon ilman viisumia! Marras- ja joulukuussa 2009 poliisi ja rajavartijat löysivät Petšoran alueelle separatistisessa pyrkimyksessä jaettuja Viron passeja! Kyse on niin sanotuista setukaisista. Rajasopimuksen allekirjoittaminen epäonnistui ja Venäjän oli peruttava allekirjoituksensa, koska Virossa tehtiin jo sopimuspaperiin ylimääräisiä viittauksia Tarton sopimukseen, ”Neuvostoliiton hyökkäykseen Viroa vastaan vuonna 1940” ja ”vuosikymmenien miehitykseen”. Viro on myös provosoinut vihamielisiä asenteita Pronssisoturipatsaan siirron ja natsirikollisten ihannoin avulla sekä antamalla tukea Georgian hyökkäykselle Etelä-Ossetiaan. Yli 100 000 venäläistä on luokiteltu Virossa ei-kansalaisiksi.

Viro halusi nyt jälleen kerran korostaa aluevaatimuksia Tarton rauhan juhlissaan. Virossa nationalistit kokevat pakkomielteistä halua saada Petšora alue. Viro vietti epätoivoisia juhlallisuuksiaan yrittäen muistuttaa Länttä, että pikkuvaltio tarvitsisi tukea aluevaatimuksilleen. Natsistiset tyypit eivät tyytyneet edes romanttiseen menneisyyden kaunisteluun, vaan esittivät myös Venäjää vastaan aluevaatimuksia. Näillä virolaisilla natsistisilla tyypeillä on Virossa asuvia suomalaistuttuja.

Epäselvää on tuskin kenellekään, että Ruotsin ja Puolan ulkoministereiden sekä Viron nationalistien valitsema tie aiheuttaa vahinkoa suhteissa Venäjään.

Juha Molari - kotisivut

Elokuva-arvio: Pekka Lehdon "Epäilyksen varjossa"

Helsingissä nähtiin kiinnostava laatudokumentti, kun Pekka Lehdon "Epäilyksen varjossa" sai ensi-iltansa Bio Rexissä, silminnäkijöinä sankka joukko pääkaupungin kermaa. Rusin tapauksen eri vaiheet ovat melkein haihtuneet unohduksen suohon, mutta nyt Pekka Lehto piristi muistia palauttamalla kaiken mieleen. Kummallinen vaikoiluepäily, Rusin oma kamppailu, ja apulaisvaltakunnansyyttäjän syyttämättäjättämispäätös, sitten Rusin oma korvausvaatimus, suojelupoliisiin kohdistunut jonkinlainen ajojahti, viimein suojelupoliisin päällikön Seppo Nevalan ero ja kuolema, sekä Rusin siirtyminen Sveitsiin suurlähettilääksi. Jotenkin noin se meni.

Suoraan sanottuna minä en pitänyt Rusiin kohdistuneita epäilyjä alkujaankaan varteenotettavina. Rusin oma säikähtänyt, järkyttynyt ja hätääntynyt reaktio kertoi kyllä omaa kieltään siitä, että hän oli syytön. Tietysti Rusi pelästyi kohteluaan. Suojelupoliisista soitettiin hänen tyttärensä kännykkään toukokuussa 2002 ja pyydettiin isää puhelimeen. Rusi sai kuulla puhelimessa syytöksen yhteistoiminnasta lukuisten eri maiden tiedustelupalvelujen kanssa. Sitten hänet määrättiin kuulusteluun heti seuraavana aamuna. Hakala-niminen kuulustelija ilmoitti, että Rusia uhkaa elinkautinen. Rusi ja Olli Rehn julkaisivat jo 2003 tapahtumia koskevan jonkinlaisen dokumenttimuistelman otsikolla "Kylmä tasavalta". Siitä ei jäänyt mieleen mitään kovin raflaavaa, paitsi nyt tuo puhelinsoitto tyttären kännykkään. Rusi otti tavaksi kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, myös uudemmassa kirjassaan "Myrskyjen aika".

Periaatteessa supo toimi oikein. On hyvä tietää, että ainakin törkeä vakoilu on rikos, joka ei vanhene koskaan. Tavallaan Rusi teki tietämättään suuren palveluksen lainkuuliaisuuden kannalta. Ei kannata ryhtyä mihinkään, sillä tiedot voivat tulla esille vaikka vuosikymmenien päästä. Jopa vähän epäselvätkin vihjeet, kuten Rusin tapauksessa, voivat johtaa esitutkintaan. Pitäähän epäselyydetkin tai väärät väitteet tarkistaa. Rusi joutui suhteellisen kovaan prässiin, mutta ilmeisesti supon materiaalit antoivat siihen mahdollisuuden. Rusia piti prässätä, ja olihan se omituista, ettei hän muistanut, että eräs tunnettu vakoilupäällikkö aikanaan järjesti hänen Saksan-matkansa. Rusia ei kuitenkaan heitetty selliin tai kidutettu (muistellaanpa mitä tehtiin aikanaan esimerkiksi Kerttu Nuortevalle samassa laitoksessa). Tietysti Rusin kohtelu oli henkistä painostusta, mistä hän saikin korvauksen (valitettavasti se putosi puoleen hovioikeusvaiheessa).

Olli Rehn ryhtyi Rusin asian puhemieheksi. Erityisesti Rusia harmitti se, että asia tuli julkiseksi. Toimittajat olivat päässeet Rusin supo-kuulusteluista perille. Tässä alettiin metsästää myös syntipukkia eli asian vuotajaa. Loppupeleissä outoa oli tietysti se, että apulaisvaltakunnansyyttäjä ainoastaan jätti syytteen törkeästä vakoilusta nostamatta. Tavalliseen vakoiluun ei otettu kantaa, koska syyteoikeus oli vanhentunut. Näin ollen mahdollinen syyllistyminen jäi siis roikkumaan ilmaan (jos Rusin mahdolliseen syyllisyyteen nyt kukaan enää uskoo). Rusin oma mekastaminen asialla vaikutti myös julkisuuden määrään ainakin loppupeleissä, mutta tieto esitutkinnasta vuosi jostakin muualta kuin Rusilta. Mistä, sitä ei tiedetä. Todennäköisesti joku valtiojohdosta oli lörpötellyt toimittajille.

Pekka Lehdon elokuvaan A-sarjan poliitikot ja virkamiehet eivät halunneet mukaan. Filmissä Eeva Polttila lukeekin paljon puhuvia sähköposteja niiltä, jotka kieltäytyivät. Rusin eräänlainen pääsyytetty Paavo Lipponen ei tietenkään kommentoinut, eikä presidentti Halonen. B-sarjasta on paljon poliitikkoja puhuvina päinä laukomassa mitäänsanomattomuuksia, esimerkkinä Heidi Hautala. Hauskin B-sarjalainen on Nobelisti Martti Ahtisaari, joka keskittyy lähinnä kehumaan itseään.

A-sarjan poliitikkoja elokuvaan ei siis saatu, mikä kertoo Rusin tapauksen jonkinlaisesta torjunnasta (tai siitä, että Rusi on tekemässä kärpäsestä härkästä). Sen sijaan kiinnostavinta antia ovat toimittajien haastattelut. Erityisesti Loka Laitisen tarinointi on viihdyttävää, samaten Ylen ja Hesarin toimittajien selvitykset. Otetaan kantaa siihen, että Rusin tapauksessa kyse ei ollut ajojahdista. Toimittajat vähän nautiskelevat kertoessaan aiheuttamastaan vuosisadan tai ainakin vuosikymmenen hässäkästä.

Lehdon filmissä on pari rajua syytöstä. Lehto väittää, että Paavo Lipponen syrjäytti Rusin nostaakseen veljensä Osmo Lipposen UM:ään. Lisäksi filmissä väitetään, että Jaakko Laakso ramppaa koko ajan Venäjän lähetystössä - filmissä puhutaan vihjaavasti "kahvin juonnista"; Loka Laitinen väittää Seppo Tiitisen kuvailleen Laaksoa torakaksi, jonka hän olisi voinut liiskata (Tiitinen korja puhuneensa kärpäsestä).

Rusin tapaus on niin kummallinen, että siitä on vaikea aluksi sanoa mitään. Supo siis väitti, että Rusi olisi melkein teininä tai ainakin vastavalmistuneena ylioppilaana ryhtynyt vakoojaksi. Rikos ei tietenkään vanhene, jos henkilö on ollut täysikäinen. Kun ohjelmassa humoristisesti vihjattiin supon väittäneen Rusin vakoilleen jo 14-vuotiaana, mieleeni tulivat Neuvostoliiton lähetystön Helsingissä käyttämät lapsivakoojat. Nehän vasta tehokkaita ovat (väittämättä tietenkään, että Rusi olisi ollut sellainen). Ehkä lapsivakoojia on edelleen, kuka tietää. Eräänlainen nyrkkisääntö vakoiluasioissa taitaa olla se, että vakoojia on siellä, mistä heitä viimeiseksi etsisi. Jos kysymys on siitä, ylittyikö tutkintakynnys, niin tokihan se ylittyi. Ei siihen nyt mitään erityistä tarvita, eikä sen vielä tarvitse merkitä mitään. Se on vähän kuin kutsu työhaastatteluun.

Sitä elokuvassa ei mainita ollenkaan, että Rusi oli aikanaan kohtalaisen taitava sotahistorian tutkija. Hänen lehdistösensuuria jatkosodassa käsittelevä väitöskirjansa on edelleen myös ulkomaisten historioitsijoiden käytössä. Tähän liittyy sellainenkin episodi, että takavuosina erästä venäläistä professoria syytettiin Suomessa julkisuudessakin jatkosodan historian vääristelystä, mutta kritiikki ajautui lopulta syyttelemään Rusin väitöskirjaa painovirheestä.

Rusin jutun lopullinen vaikutus oli supon uudistuminen. Nyt supolla on nuori johtaja, eikä laitoksella ole enää elitististä imagoaan. Sinne on palkattu myös oma tiedottaja, Liinu nimeltään. Hänen tehtävänään on rakentaa ns. imagoa. Vähän aikaa sitten Södikan tiloissa julkistettiin supon historiikki, ja paikalla oli turvallisuuspoliisin koko johto. Varmasti Suomen supo on naapurivaltojen turvallisuuspalveluita parempi. Siitä Rusin tapauksen loppupeleissä melko harmiton lopputulos kertoo. Totta kai Rusi sai kärsimyksistään ansaitun korvauksen. Mutta miten paljon supossa kärsittiin, siitä tämä filmi ei kerro.

Pekka Lehto on tehnyt vetävän elokuvan. Nokkelalla tavalla dramatisoidut, monikerroksiset kohtaukset ovat omaperäisiä ja kiinnostavia. Rusin ja hänen perheensä tunteet on otettava huomioon. Ei ihmistä saa liiskata kuin torakkaa, kuten Seppo Tiitinen selosti Jaakko Laaksoa tarkoittaen. Tosiasiassa supo oli liiskaamassa Rusia. Mistä tässä kaikessa oli kysymys, on vielä jossakin määrin arvoituksellista.

"Sofi Oksanen on natsi", osa 2

Kuopiolaisen vasemmistonuoren Heidi Komulaisen kohuteksti "Sofi Oksanen on natsi" sai aikaan odotettua kiehuntaa ainakin Komulaisen oman blogin keskusteluosiossa. On vieläkin todettava, että harva uskaltaa yhtä rohkeaan tekoon kuin Heidi.

Sofi Oksanen on koko suomalaisen kirjallisuus- ja muun kulttuuriestablishmentin monesti palkittu itseoiketettu rouva erinomaisuus, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä mitä kritiikki (tai kirjallisuus) on. Ja sitten Kuopion Heidimme lohkaisee.

Nyt Heidi on palannut asiaan uudessa kirjoituksessaan Sofista. Heidi kertoo nyt siitä, miten tuo kuuluisa lause syntyi. Näin Heidi:

"Mietin sen viisi sekuntia, upotanko arvosteluuni lauseen “Sofi Oksanen on natsi” vai en, mutta koska se oli ensimäinen ajatus kirjan lopetettuani, päädyin kirjoittamaan sen julki."

Näin yksinkertaista se on.

Kuten aikaisemmin kerroimme, Sofi Oksanen on oman kertomansa mukaan myös lopettanut kirjoittamisen.

Heidin tekstien innoittamana SAFKA kaavailee nyt Sofi Oksanen -konferenssin järjestämistä, mahdollisesti Virossa. Tarkoitus on pohtia, mikä ja mitä Sofi Oksanen todella merkitsee itselleen ja muille. Tavoitteena on julkaista puheenvuoroista ja tutkimusartikkeleista myös kirja.

Kypäräpääpappien luurangot ja jätökset

Leningradin piiritystä käsittelevä kirjani valmistuu vähitellen. Intoiluni tutkimustyön hyväksi osoittautui eilen kamalan kalliiksi. Olin Pietarissa ymmärtämättömästi kerännyt aineistoa myös tietokoneellani tätä aihetta varten mobiilin internet-liittymän avulla. Eilen tuli lasku: 1400 euroa! Yön jälkeen katsoin päiväystä ja tajusin, että pian on odotettavissa samanlainen uusi lasku. Tutkimukseni tuli kieltämättä kalliiksi köyhälle papille.

Pyhällä ristiretkellä raiskattiin venäläisiä naisia

Jo aiemmin olen kirjoittanut järkytyksestä, miten ”valkoinen” Suomi toteutti luterilaisten pappien suurella avustuksella väkivaltaisen ideologisen puhdistuksen Suomessa sisällissodan jälkeen. Olen myös kirjoittanut piispa Erkki Kansanahosta – AKS:n ainaisjäsenestä.

Aineistoani lukiessani olen nyt yhä uudestaan törmännyt kypäräpääpappeihin. Olen kauhistellut, miten suurella innolla nämä odottivat ”ryssän” kuolemaa. Ei kai tuo ole oikeasti luterilaisen kirkon oikeaksi isänmaallisuudeksi koettu eetos? Miten sokeasti nämä olivat isänmaallisia! Uuden testamentin kirjoitusten valossa näkökulmana pitäisi olla pikemmin kaikkien ihmisten luotuisuus ja Kristuksessa koettava ykseys. Isänmaallisuus ei edusta kristillisen uskon omaa eetosta. Siksi olisi aivan perusteltu kristillinen syy ankarasti moittia epäkristillistä väärennöstä, jota tavataan jopa kirkoissamme.

Jenni Kirves kirjoittaa aivan oikein: "Propagandistien tehtävänä oli kaunistella sodan rumaa totuutta. Suomalaisten käymä taistelu haluttiin esittää tiedotusvälineissä ristiretkenä, jonka päämäärät olivat yleviä ja keinot moraalisesti oikeaoppisia” (Kirves, ´Päivittäinen myrkkyannoksemme’ – sensuuria ja propagandaa jatkosodassa, s. 25 [Sari Näre & Jenni Kirves, toim. Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, 2008). Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn valamassa innossa ja heimoaatteen hengessä III/KTR2 patteriston pastori Martti Sinko kirjoitti sotapäiväkirjaansa 29.6.1941: ”Mieliala on erittäin toivehikas ja voitonvarma. Saksan sotatiedonannot menestyksistä vaikuttavat luonnollisesti tähän erittäin myönteisesti” (Kirves 2008: 31). Sodassa koettu valloitusinto oli niin suuri, että jopa pappi koki kärsimättömyyttä, kun valloitus ei edennyt riittävällä vauhdilla! Sotilaspastori Martti Sinko kirjoitti päiväkirjassaan 8.7.1941: ”Muutamat alkavat jo vähän ikävystyä odottamiseen, ovatpa jotkut lähteneet omavaltaislle lomallekin. Puhutelussa huomautin retkemme suuresta tarkoituksesta ja sen onnellisista seurauksista vuosisatojen taa tuleville sukupolville. Uhrautukaamme siis jokainen nurkumatta” (Kirves 2008:33). Papit hoitivat venäläisiä mitätöivää propagandaa ja valoivat taisteluhenkeä heimoaatteen ja aseveljeyden hengessä.

Pyhäksi ristiretkeksi markkinoidun jatkosodan aikana miehitetyssä Petroskoissa suomalaissotilaat tyydyttivät väkivaltaisesti seksuaalisia halujaan paikallisiin naisiin, venäläisvihollisiin, mistä seurauksena 45 % lapsista syntyi aviottomana isän ollessa suomalaissotilas. Miehitetylle alueelle Petroskoihin syntyi suomalaissotilaita varten iso bordelli. Saksalaisilla oli rintamabordelleja pesulajunissa. Veikko Pystynen kertoo itsekin nähneensä, miten Punaisen Ristin koppiauto toimi naima-autona, jossa miehiä oli jonossa, kullakin vuorojärjestykset (Näre 2008:364). Julkisen propagandan mukaan pyhää ristiretkeä tekevät suomalaiset sotilaat tosiasiassa raiskasivat vihollisnaisen ruumiitakin (ks. Näre 2008: 366).

Fasististen aseveljien häpäisemä venäläisnaisen ruumis Kivennavalla 30.8.1941 (teoksesta Näre & Kirves 2008: 367)

Valtaosa Itä-Karjalan suomalaisten miehittämän alueen sovintotuomareiden käsittelemistä asioista koskikin jo pian aviottomina syntyneiden lasten elatusta. Nämä vahinkolapset joutuivat kärsimään sukupuolimoraalin valvonnan tähden. Erityisesti rikosvangeiksi joutuneilta äideiltä vietiin lapset väkivaltaisesti, jotta äidin ja lapsen välille ei syntyisi kiintymyssuhdetta. Sari Näre kirjoittaa hurjasta tilanteesta: ”Sota-aikana lapsia rangaistiin ja häpäistin aviottomana syntymisestään myös vankilaelämän ulkopuolella. Urho Heinonen kertoo, kuinka hänet sotalesken sunnuntailapsena kastettiin hartaustilaisuuden väliajalla keittiössä, minkä jälkeen pappi lähetti äidin lapsesa kanssa kotiin. Kastekirjaan pappi merkitsi ’avioton’” (Näre 2008:363, ’ Kuin viimeistä päivää’ – sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta). Touko Laaksonen – alias Tom of Finland – on kertonut homoseksuaalisesta veljeilystä SS-asetovereiden kanssa (Näre 2008: 372). Korsuperinteessä on paljonkin kertomuksia päällystön homoseksuaalisuudesta.

Mannerheim Suomen äideille

Sotamarsalkka Mannerheimin Suomen äideille jatkosodassa antama päiväkäsky 10.5.1942 on yhä edelleen liki kaikkien Suomen kirkkojen seinillä, sen epäkristillisestä vääristelystä huolimatta. Sari Näre on analysoinut tuota päiväkäskyä osuvasti: ”Sotilaallisen lähetyskäskyn asettaminen kirkkoon luo kansan puolustustehtävälle uhriuttavan merkityksen: äidit uhraavat rakkaat poikansa kansallisen yhteyden alttarille. - - - Sota merkitsee väistämättä sukupolviasetelmaa, jossa vanhemmat joutuvat lähettämäälapsensa kuolemanvaaraan. - - -Ville Kivimäen ja Tuomas Teporan mukaan äidillä näyttää Suomessa olleen erityinen rooli sotilaiden uhraamisessa verrattuna muihin toista maailmansotaa käyneisiin kansakuntiin. - - - Talvisodan lopussa 14. maaliskuuta 1940 antamassaan päiväkäskyssä myös Mannerheim viittaa tähän integroivan uhrin merkitykseen. - - - Militarismi tuo väistämättä mukanaan yksilöllisiä tarpeita polkevan kollektiivisen eetoksen. Sotaa edeltäneen ajan hengessä kuolemasta tuli melkeimpä kutsumus. 1930-luvun sodan odotuksen ilmapiirissä tuon kutsumuksen saattoi tahtomattaankin omaksua. Myös Katri Vala kauhistelee nuorten uhraamisen eetosta ja naisten valjastamista nuorten uhraamiseen: ’Se, että nainen on valmis uhrautumaan elämän vuoksi, on käännetty uhrivalmiudeksi kuoleman vuoksi’. - - - Itä-Karjalan valloituksessa Kristuksen armeija pyrki vapauttamaan pyhän maan ylösnousemukseen, ja kuoleminen sen puolesta merkitsi ikään kuin vapahtumista” (Sari Näre: ’ Päin ryssää’ – lapset ja nuoret sukupolviväkivallan uhreina. Ylipäällikön päiväkäsky, 2008).

Papeilta uskollisuusvala Hitlerille

Erityisen kiinnostavaa on ollut havaita kovin monien luterilaisten pappismiesten voimakkaat intohimot puolustaa IKL:n olemassaoloa, kun Urho Kekkonen esitti lakkautumissuunnitelman puoluetta vastaan. Luin myös mielenkiintoisen jutun, jonka rovasti Olavi Peltola kirjoitti: ”Miten antikristilliset vomat voivat vallata kirkon?”. Rovasti Peltola referoi tuttua vanhaa ”tenttikirjaa”, Eino Murtorinteen teosta Risti hakaristin varjossa (Vaasa 1972). Murtorinne (1972:23) kuvaili teoksessaan, miten kansallissosialismin ensimmäisestä suurvoitosta 1930 alkaen papit asettuivat kannattamaa liikettä. Papit odottivat sen tuovan isänmaalle ja kirkolle uuden tulevaisuuden ja hyvityksen katkeralle rauhalle. Puolue organisoi myös Saksan kristittyjen uskonliikettä (Glaudensbewegund Deutsche Christen), joka taisteli marxilaisuutta ja katolista Keskusta-puoluetta vastaan. Rodulla ja kansallisuudella oli merkitystä Jumalan säätämässä eämänjärjetyksessä. Kun Hitler oli nimitetty valtakunnankansleriksi 30.1.1933, saksalaiset ja suomalaiset teologit näkivät voiton merkittäväksi marxilaisen ateismin vaaraa vastaan (Murtorinne 1972:23-26). Hitler vaati valtiopäivän avajaispuheessa 23.3.1933 kristittyjä itsensä uhraamiseen. Joissakin kansainvälisissä kirkollisissa piireissä arvosteltiin fasistista kehitystä, mutta Saksan kirkon johtajat pitivät syytöksiä fasistisesta kehityksestä vääränä propagandana. He lähettivät myös tuollaisia ylistäviä kirjeitä mm. Amerikkaan (Murtorinne 1972: 28-29). Murtorinne kuvaa myös, miten kritiikittömästi suomalaiset merkittävät papit suhtautuivat Hitleriin ja fasismiin (1972:29). Saksan valtakunnan piispaksi valittiin Ludvig Muller, joka jo ohjelmapuheessa totesi, että evankeliumin julistajien tulee olla Saksassa vereltään saksalaisia (1972:58). Göttingeniläinen professoriryhmä teki mielenrauhoittamiseksi vierailun syys-lokakuussa 1933 Ruotsiin; Hirsch ja Stange jatkoivat myös Tanskaan ja Suomeen. Helsingissä pappismies Hirsch piti yleisölle esitelmän, jossa hän puolusti Hitleriä ja sen ”arjalaista” kirkkoa. Hänen mukaansa jutalaisvainot ovat vain propagandaa (Murtorinne 1972:63). Saksan valtakunnan piispa Ludvig Muller kielsi 4.1.1934 papistoa viraltapanon uhalla puuttumasta puheissaan ja kirjoituksissaan kirkkopoliittiseen kiistaan. Hän erottikin papistoa virastaan, kun joidenkin katsottiin toimineen sopimattoman kriittisesti fasistista kehitystä vastaan. Kirkollisen opposition edustajat olivat myös Hitlerin vihollisia. Tuntuu pelottavasti tutulta, jos ja kun 2000-luvun luterilaisissa kirkoissa suljetaan silmät mm. ihmisoikeusjärjestöjen moittimalta diskriminaatiolta ja leimaamiselta, jonka uhreiksi joutuvat tällä hetkellä SS-mainettaan uudestaan nostavalla Baltian alueella venäläisväestö ja heihin myönteisesti suhtautuvat virolaiset, liettualaiset ja latvialaiset. Jopa suomalaisilta suljetaan Viron rajat, jos kritiikki tuolla harjoitettua politiikkaa vastaan osoittautuu riittävän vaikuttavaksi ja julkiseksi.

Pohjoismaisissa yhteyksissä ihmeteltiin suomalaisten pappien myönteistä asenoitumista kansallissosialismiin. Saksalaisten pappien kokous Oslossa totesikin, että Suomen kirkko on teologisesti täysin riippuvainen Saksasta (Murtorinne 1972:100). Helmikuussa 1934 piispa Muller julisti, että hän ei lepää ennen kuin saarnastuoleissa ja kirkon penkeissä on vain kansallissosialisteja. Pappeja erotettiin, vietin keskitysleireihin ja jumalanpalveluksia hajotettiin. Piispa vaati papeilta uskollisuusvalaa Hitlerille (Murtorinne 1972: 135). Samanaikaisesti Suomessa Herättäjä-lehti ja Olavi Kares ylisti, että Saksan kansa on jälleen löytänyt uskonnon (Herättäjä 22.3.1934).

Rovasti Peltola muistutti piispa Kalevi Toiviaisen kriittisestä havainnosta: "Kirkon kokemusten tulisi kuitenkin varoittaa sitä kritiikittömästi mukautumasta ajan tendensseihin, vaikka nämä näyttävätkin dynaamisilta ja pääsevän valtaan. Kun ns. saksalaiset kristityt tulkitsivat Kolmannen valtakunnan Pyhä Hengen uudeksi vuodatukseksi, niin tämä on kauhistuttava esimerkki Kristuksen opetuslasten kallista nimeä kantavista, joilla ei ollut uskosta käsin sanottavaa ja jotka sen vuoksi nimittivät inhimillisen jumalalliseksi". "Jos kirkko sanoo vain sen, minkä kaikki muutkin jo sanovat, sen sanomaa tuskin tarvitaan" (Kalevi Toiviainen, Ajan haasteet ja kirkon julistus, TA 1973).

Virkkunen, Kares, Päivänsalo, Simojoki, Alanen, Ala-Kulju, Gyllenberg, Puukko, Lauha, Leinonen, Tapaninen…

Luin Jyrki Vesikansan teosta Sinivalkoiseen Suomeen (Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia 1 – 1847-1939) ja törmäsin taas yhä uudestaan Paavo Eemil Virkkuseen, entiseen Snellmaniin, joka oli sekä pappi että poliitikko. Virkkunen oli hyvin näkyvä 1920- ja 1930-luvun kokoomuspolitiikkona, vuosina 1932-1933 hän tuli tunnetuksi puolueen puheenjohtajana kanssakäymisestään mm. IKL:n kanssa.

Virkkusen johdolla solmittiin jopa IKL:n kanssa vuoden 1933 vaaliliitto. Vaalimainonta ei ollut kovin ”papillista”, jos oikeasti kristillisenä voi pitää luterilaisessa kirkossa rauhaa ja keskinäistä kunnioitusta naapurivaltioiden kesken. Virkkunen toimi Ilmajoen kirkkoherrana 1918-1925 ja Helsingissä 1926-1951. Virkkunen toimi aktiivisesti jatkosodan aikana fasistien järjestämän, Saksan luterilaisen kirkon Luther-akatemiassa. Virkkunen oli todella Kokoomuksen kypäräpäinen pappi. Luther-akatemia oli tärkein fasistisen kirkollisen propagandan kasvatuskeskus.

IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitto v. 1933 pastori Virkkusen johdolla

Nakkilassa syntynyt ja Lapualla kuollut Kaarlo Rietrikki Kares (K. R. Kares) on ollut myös kirkkoherra ja lääninrovasti, joka palkittiin jopa rovastin arvolla. Kares valittiin asessoriksi Porvoon tuomiokapitulissa 1922-1924 ja Tun arkkihiippakunnassa 1927-1933. Hän toimi pappeudesta huolimatta toimittajana, Suomalaisen puolueen, Kokoomuksen ja IKL:n kansanedustajana. Kares oli yksi Lapuan liikkeen perustajit. Kirkollinen urakehitys kertoo, että kypäräpäisyys näytti sopivan merkillisellä tavalla suomalaiseen luterilaiseen kirkollisuuteen! Vuodet 1933-1942 – siis kuolemaansa saakka – Kares oli eduskunnassa IKL:n listoilla. Eduskunnassa hän toimi kokoomuksen listoilta myös vuonna 1922, ja aiemmin Suomalaisesta puolueesta.

B.H. (Bror Hannes) Päivänsalo (1875-1933) oli Helsingin kaupunkilähetyksen johtaja, kansanedustaja ja pappi. Totta kai mies kehitti kaikenlaista kirkon diakoniatyön hyväksi, mutta pappeus ja diakonia eivät auttaneet häntäkään, kun keväällä 1933 hän toi ihastuneet uutiset Saksasta,miten Saksa oli Hitlerin avulla päässyirti marxilaisuuden kahleista. Uskonliikkeen jäsenet olisivat hänen mukaansa nytkäsittänet elämänsä Kristuksen sotapalvelukseksi ja ryhtyneet taisteluun epäkristillista humanismia ja kansainvälisyyttä vastaan (Murtorinne 1972:29).

Lauri Elias Simojoki (aik. Simeliu) (1899-25.1.1940 Impilahti) tunnetaan myös kansallismielisenä pappina, jopa Sinimustat-järjestön puheenjohtajana, IKL:n kansanedustajana ja Akatemisen Karjala-Seuran perustajajäsenenä. Pappismies osallistui Aunuksen retkeen, Karjalan ”vapaustaisteluun” (1921) ja suomalaisten vasemmistolaisten kyydityksiin. Simojoki moitti myös Mannerheimia Vienan kansalle antaman lupauksen (Miekkavala) pettämisestä. Suur-Suomi oli hänen poliittisen toimintansa johtotähti. Pastori Simojoki ja Elmo Kaila laativat Akateemisen Karja-Seuran lippuvalan: ”Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni isänmaalleni, Suomen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niinkuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen”. Simojoen puheissa samaistui Suomen vapaus ylösnousemukseksi, ”Suomen ylösnousemus vaati uhrikseen kristuksenomaisen veriuhrin, nuorten poikein veren” (Sari Näre 2008:89). Papin poika, AKS:n isähahmo Elmo Kaila kirjoitti keväällä 1920 ryssävihassa uuden tulkinnan raamatullisiin sanoihin:
Se intohimo, inhimillisistä intohimoista voimakkain ja väkevin, se joka siirtää vuoristojakin, jos rakkaus siirtää vuoria, se on: viha! Sitä viljelkäämme, sitä vaalikaamme, siitä ammentakaamme toivottomuuden hetkinä voimaa.

Oikeistolaiset katsoivat puolustavansa isänmaata, henkisiä arvoja ja kristillistä maailmankatsomusta. Jaakko Antila kirjoittaa 2006 osuvasti: ”Rajanveto Venäjään saavutti ääripisteensä oikeistoradikalismin huippuvuosina 1920- ja 1930-luvuilla. Silloin tietyt piirit rinnastivat avoimesti Jumalan rakkauden ja ”ryssän vihan””.

Yrjö Jaakko Edvin Alanen oli merkittävä pappismies ja teologisen ”sivistyneistön” edustaja, joka näki fasistien toteuttamat antisemitistisiksi väitetyt toimenpiteet vain Saksan kansan ”oikeutetuiksi reaktioiksi juutalaishegemoniaa ja juutalaisten siveellistä turmelusta vastaan”. Reino Ala-Kulju (1898-1983) palkittiin ”kirkollista” ansioistaan rovastin arvolla, mutta erityisen hyvin hänet tunnetaan kansanedustajana ensin IKL:n listalta 1933-1938 ja IKL:n kieltämisen jälkeen Kokoomukseta 1952-1953 ja 1959-1965. Hän on toiminut myös presidentin valitsijamiehenä. Ala-Kulju oli IKL:n pääsihteeri 1932-1936 ja AKS:n varapuheenjohtaja.

Turkulaisen teologian professorin Rafael Gyllenbergin kreikankielen ja UT:n oppiaineisto oli vielä käytössä Helsingin yliopistossa, kun opiskelin teologiaa 1980-luvulla. Hänen kommentaarinsa saattavat olla yhä edelleen tenttivaatimuksina. Niissähän ei kyseenalaisteta juutalaiskritiikkiä, jota esiintyy myös UT:ssa: tekstejä ei lueta tässä suhteessa ideologiakriittisesti ja analyyttisesti, vaan sovitetaan täysin Gyllenbergin oppimaan natsistiseen henkeen, joka vallitsi Luther-akatemiassa. Elokuussa 1938 Rafael Gyllenberg meni Saksaan natsistiseen Luther-Akatemiaan, jossa sitemmin Gyllenberg eräänä päivänä saarnasi ja piti fasistien rakkauden virittäneen rukouksen: "Herra - siunaa Saksan kansaa ja sen Johtajaa! Herra, Sinä olet varjellut Saksaa sen jälleenrakentamisessa ja Adolf Hitleriä hänen poliittisessa taistelussaan ja haluat antaa sille armosi. Amen.” Gyllenberg ylisti Saksan valtakunnankansleria. Hänestä tuli sopiva kirkonmies, joka sai tehdä päätöksiä, ketkä pääsivät Luther-akatemian opintoihin. Antti Puukko sai opinto-oikeuden Luther-akatemiassa: professori Puukon johdolla Aarre Lauha – Luther-akatemian opiskelija – valmisti opinnäytetyönsä siitä, miten Raamatusta löytyy ennustus pohjoisesta herrakansasta (Annales Academiae Scientiarum Fennicae, B XLIX,2 Aarre Lauha: "Zaphon. Der Norden und die Nordvölker im Alten Testament." Helsinki 1943). Aarre Lauha toimi Helsingin hiippakunnan piispana 1964-1972. Hän toimi tätä ennen mm. Kotimaa-lehden päätoimittajana 1958-1964 ja Helsingin yliopistolla professorina. Piispa Lauha kuoli 3.5.1988.

Lapsille piti opettaa kirkon pyhäkoulussa ”oikeita” mielikuvia rististä: muistaa Golgataa ja julmaa murhaa, jonka juutalaiset tekivät. Suomalainen Pyhäkoululehti neuvoi tähän tapaan pääsiäisen alla 1944, jotta lapsille piti puhua juutalaisuhkasta. TV1 näytti maanantaina 7.9.1999 klo 20 toimittaja Olli Ainolan tekemän puhuttelevan dokumentin suomalaisesta kirkollisesta ”kypäräpappi”-traditiosta: ”Isä, poika ja paha henki. Osa I - Suomen kirkkoisät Hitlerin pyhäkoulussa ”.

Olen kuullut vaikka kuinka paljon Hannes-vitsejä, joilla viitataan Hannes-piispan värikkäisiin ilmauksiin. Kaarlo Johannes (Hannes) Leinonen (1916-1986) oli Oulun hiippakunnan piispa 1965-1978. Koulutukseltaan hän oli teologian tohtori. Ennen piispan uraa Leinonen toimi Tornion rovastikunnan lääninrovastina. Oulun lyseosta valmistuttuaan hän aloitti teologian opinnot Helsingissä. 1930-luvulla nuorena miehenä hän osallistui Akateemisen Karjala-Seuran toimintaan. Erityisesti tuossa yhteydessä hän tuli tunnetuksi ankarista kielipoliittista näkemyksistään. Jatkosodassa Hannes haavoittui vakavasti, mutta jatkoi asevelipapin virassa, Tuusulan sotavammasairaalassa, Kuusamossa, Pellossa ja Kemissä, kunnes hänet valittiin Ylitornion kirkkoherraksi 1953 ja Oulun piispaksi 1965. Liki jokaisessa puheessa Hannes Leinonen muisti mainita isänmaallisuuden tärkeimpänä maallisena arvonaan. Leinonen sai myös mm. Suomen valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan komentajamerkin sekä 4. lk Vapaudenristin.

Leonard Pietari Tapaninen (Pekka Tapaninen, L. P. Tapaninen) (1893-24.2.1982 Espoo) toimi ennen Hannes Leinosta Oulun hiippakunnan piispana, vuodet 1963-1965. Tapaninen oli myös tiukan ”isänmaallinen” mies, IKL:n kansanedustajakin 1933-1935. Ylitornion ja Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran virkojen jälkeen hänet valittiin piispaksi. Tapaninen toimi pappisviran ohessa Ylitornion kunnanvaltuuston varapuheenjohtajana. Presidentin valitsijamiehenä hän oli vuosien 1931, 1937, 1940 ja 1943 vaaleissa. Tapaninen ilmoitti avoimesti sympatiat Mäntsälän kapinaa kohtaan. Tapanisen hautapaikka on Espoossa. Yksi Tapanisen uran käännekohdista oli vuosi 1933. Hän oli yksi niistä neljästä papista, jotka valittiin kansanedustajiksi isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) listoilta. Kun Oulun hiippakunnan nykyinen piispa Samuel Salmi puhui Ylitornion kristillisen opiston 80-vuotisjuhlassa 25.10.2003, piispalla oli vain kaunista sanottavaa L.P. Tapanisesta, ikään kuin IKL-kiihkoilussa ei olisi ollut mitään hävettävää. Ihmettelen, etteikö tuota hehkutusta olisi voinut jättää unohduksiin mainitun häpeällisen taustan tähden, mutta ilmeisemmin on kirkollinen tapa, ettei isänmaallisuuden hyväksi voi olla ylilyöntejä! ”Tornionlaakson keskelle kohosi tämän kauniin rakkaan kirkon viereen, silloin tässä tosin oli paikalla toisennäköinen kirkko, kohosi opisto. Sen syntyaikoihin vaikutti täällä myös saman ristin kantaja joka itselläni nyt on kaulassa täällä katkeamattomana ketjuna L P Tapaninen, tuolloin 30-vuotias pappismies, täynnä intoa, täynnä näkyjä tulevaisuudesta, täynnä kysymyksiä siitä, miten vastataan tässä yhteiskunnassa tuleviin haasteisiin. Historia ei voi koskaan tai harvoin tulla määritetyksi vain yhden ihmisen kautta, mutta on varmaan juhlivan opiston keskellä pidettävä mielessä, että juuri L P Tapanisen nimeen kätkeytyy mitä olennaisimmin Ylitornion kristillisen kansanopiston synty ja sen historia. Kun aikanaan nuorena pappina tulin tuon opiston rehtorin virkaa hoitamaan sain myös kohdata opiston perustajan L P Tapanisen. En voinut olla näkemättä sitä ylpeyttä, jota hän tunsi siitä että oli olemassa jokivarren tytär, niin kuin hän sanoi ja tunsin silloin myös saaneeni hänen kauttaan siunauksen siihen tehtävään, joka eteeni avautui opiston uudessa vaiheessa, jota silloin elettiin”(piispa Samuel Salmi, Ylitornion kristillisen opiston 80-vuotisjuhla, 25.10.2003).

Urho Kekkonen katsoi demokratian itsepuolustuksen mukaiseksi oikeudeksi lopettaa ”IKL:n tapaisten yhdistysten toiminta” (Juhani Suomi, Urho Kekkonen 1936-1944 Myrrysmies, 1986: 101). Myös Akateeminen Karjala-Seura lakkautetiin myöhemmin, jonka puitteissa Kekkonen olikin tutustunut näiden eräiden pappismiehien vähemmän kristillisiin visioihin. Kekkonenhan erosi itse AKS:sta jo varsin varhain. Kekkosen aloitteesta sisäasiainministeriön 22.11.1938 tekemällä päätöksellä kiellettiin IKL:n sekä kaikkien sen itsenäisten haaraosastojenja jäsenyhdistysten toiminta. Lauttakylässä paikallisen jäsenyhdistyksen johtoon kulunut pastori tarttui toki vielä aseeseen, koska halusi vastustaa viranomaisia. Lakkautetun IKL:n kansanedustajat ja myöhemmin lakkautetun AKS:n jäsenet ovat edenneet hyvin korkeisiin virkoihin kirkossa. Urho Kekkonen kiinnitti erityisesti arvostelevaa huomiota pappien intoiluun ”isänmaallisen” politiikan nimissä: ”Kuta enemmän ikl:n vihankylvö voittaa kannatusta papistomme parissa ja kuta runsaammin pappimme ryhtyvät viljelemään poliittista toimintaa ikl:n kellokaspappien hengessä, sitä voimakkaammaksi kasvaa vaatimus, jonka sisältönä on hengenmiesten ja politiikan erottaminen toisistaan. Lisäksi on huomattava, että jos uskonto tehdään politiikasta riippuvaiseksi, kuten Saksassa on tehty, on se, joka siinä häviää, ehdottomasti uskonto" (Urho Kekkonen, Papit politiikassa Maakansa 26.6.1936). IKL:ssä ja Akateemisessa Karjalaseurassa puuhastelleet papit palkittiin korkeilla kirkollisilla viroilla. 60-luvulla näillä "ansioilla" varustettuja oli suurin osa piispoistamme, mutta luurangot ja jätökset uhkaavat yhä uudelleen, jos uskallus ja tahto häviää sanoutua irti perinteemme mukaisesta nationalismin ja kristinuskon välisestä synkretistisestä väärennöksestä.

Siniristilippu

SINIRISTILIPPU

Siniristilipun valkoinen tausta
symboloi valkokaartin vapautta
kansanmurhaan.
Se on kuin talvinen
Malmin hautausmaa.

Siniristilipun sininen risti
edustaa sinistä kuolemaa
Kokkosen, Pajusen ja Sailaksen
yhteisniskalaukausta perusturvalle.

Siniristilippu kokonaisuudessaan
luo kilpailukykyisen mielikuvan
Suomen pysyvästä köyhyydestä ja työttömyydestä,
eriarvoisuudesta ja korruptiosta,
mielenterveysongelmista ja koulusurmista.

Kaikki siniristiretket ajavat
vähäosaisten asiaa.
Kompassi näyttää
vain yhteen suuntaan.

Nuorisosäätiön siniristilipun
tarkoituksena on
ehkäistä nuorisorikollisuutta,
moraalista ja henkistä rappeutumista
sekä
luoda humanitääristä suhtautumista
nuorisoon.

Siniristilippu liehuu
Afganistanin sodassa
Naton toisten roistovaltioiden
lippujen seurassa.

Siniristilippu
sinun puolestasi
on mahdoton elää ja kuolla
tai kapitalistien perseitä nuolla.


Matti Laitinen tammikuu 2010