Kirkkoherra Juha Molari erotetaan Venäjä-myönteisyyden vuoksi
Espoon tuomiokapituli aikoo erottaa kirkkoherra Juha Molarin Venäjä-myönteisten mielipiteiden takia. Molarin mukaan häneen kohdistunut työpaikkakiusaaminen on jatkunut keväästä saakka.
Espoon tuomiokapituli on julistanut kaikki Molaria koskevat asiakirjat salaisiksi, mutta Molari on kertonut tilanteestaan blogissaan.
Molarin vaimo ja perheen kaksi lasta ovat Venäjän kansalaisia.
Tuomiokapitulin asettama tutkinta-asiamies Jorma Back vaatii Molarin erottamista virastaan. Ilmoituksensa Back antoi joulun alla 22.12.2009. Tuomiokapitulin kädet on käytännössä sidottu esitykseen, jolla on piispan vankka tuki.
Erottamusvaatimus liittyy siihen, että Molari oli puhumassa Tampereella ProKarelia-yhdistystä vastustavassa seminaarissa huhtikuussa 2009. ProKarelian puheenjohtaja Veikko Saksi ja asianajaja Kari Silvennoinen kantelivat Molarista, väittivät hänen esiintyneen mielenosoituksessa papin puvussa, huutaneen ja ihannoineen Stalinin rikoksia. Silvennoinen teki Molaria vastaan myös rikosilmoituksen. Tutkinta-asiamies Jorma Back antoi asian olla niin kauan, kun poliisi sai tutkinnan valmiiksi. Joulukuussa poliisi ja syyttäjä ilmoittivat, että ne eivät ala tutkia Molaria vastaan tehtyä ilmoitusta. Jorma Back teki kuitenkin esityksen Molarin erottamisesta, koska rikosasian tutkimatta jättäminen ei Backin mukaan merkitse, etteikö rikosta olisi tapahtunut.
Back vaatii Molarin erottamista myös sillä perusteella, että tämä tuki kirjoituksillaan Rimma Salosta Anton-poikaan liittyvässä asiassa. Backin mukaan Molarin erottamiseen riittää hänen blogikirjoituksensa, jossa Molari kuvaili Anton-asiaa "diplomaattiseksi sotkuksi". Backin mielestä näin ei saa sanoa, koska Rimma Salonen on tuomittu kaappausrikoksesta, joten syy ei siis ole suomalaisten diplomaattien.
Back moittii myös Molaria siitä, että tämä suhtautuu Venäjään "kritiikittömästi".
Erottamisvaatimukset liittyvät vain Molarin mielipiteisiin. Hänen varsinaisessa viranhoidossaan ei ole ollut huomauttamista ja hän on varsin pidetty pappi seurakuntalaisten keskuudessa. Molarilla ei ole ollut myöskään poissaoloja.
Molari on koulutukseltaan teologian tohtori.
Espoon piispa Mikko Heikka kehotti Molaria eroamaan itse jo huhtikuussa viitaten Terho Pursiaisen tapaukseen. Molari ei kuitenkaan koe itseään erityisen vasemmistolaiseksi.
Piispa myös kielsi Molarilta kaikki Venäjään liittyvät kirjoitukset ja esiintymiset.
Juha Molarin puolesta järjestetään mielenosoituksia Espoossa lähiaikoina. Mielenosoituksiin on tulossa niin seurakuntalaisia, Molarin tukijoita kuin kansalaisjärjestöjen edustajia Suomesta, Virosta ja Venäjältä.
Lisätietoja: Kirkkoherra Juha Molari, 044 322 2661
lauantaina 26. joulukuuta 2009
perjantaina 25. joulukuuta 2009
Kirja-arvio: Akateemikko ja antifasisti, vinkkejä Jörn Donnerille
Arvio teoksesta Mauno Saari, Haavikko-niminen mies, Otava, Helsinki, 2009, 543 s.
"Venäläiset ovat pitäneet kiinni sopimuksista, suomalaiset eivät. Suomalaiset vihaavat venäläisiä, ja vielä enemmän tosiasioita. Me vihaamme venäläisiä huonon itsetuntomme ja epärehellisyytemme takia. Se viha on vanginnut meidät ja sokeuttanut niin, että emme näe todellisuutta."
Mauno Saaren Haavikko-elämäkerta julkaistiin suuren kohun ja oikeudenkäynnin saattelemana. En yhtään ihmettele, sen verran avoimesti Saari kuvailee Haavikon viimeisiä aikoja, sairauksia ja yhteenottojaan omaisten kanssa. Tärkeämpää on kuitenkin Haavikon elämänfilosofia ja oppi, joka on fatalistisen antifasistinen. "Viha voittaa rakkauden, vihaan voi luottaa."
Jörn Donner on kuulemma innostunut Mauno Saaren Haavikko-kirjasta ja aikoo filmata sen elokuvaksi. Donner väittää lukeneensa kirjan kahteen kertaan, mitä hieman epäilen, sillä Saaren eepos on kummallisen keskeneräinen möhkäle, pitkäveteinen, tautologinen, vaikeatajuinen. Sisältö olisi ehkä mahtunut sataankin sivuun. Silti sen jaksaa lukea, vaikkakin vaivalloisesti.
Jotakin poikkeuksellista siinä kuitenkin on, minkä Donnerkin näkyy huomanneen. Saari purkaa paperille päähänsä jääneen Haavikon. Teksti on siis Haavikkoa itseään, vaikkakin Saaren kertomana. Muoto on ainutlaatuinen: se on kertomus ystävyydestä, jossa oma ja vieras sekoittuvat. Se ei ole puhdas elämäkerta eikä muistelmakaan. Lukija pääsee Haavikon pään sisään.
Haavikon monenlaiset usein lapsellisetkin kriisit käydään lävitse: skisma Hesarin kanssa, eroaminen Otavasta, koomiset naissuhteet, eroaminen Otavasta. Raivokohtaukset ja tavaroiden heittelemiset. Omituinen vihanpito Mannerheimiin (sen jälkeen kun Haavikon vaimo julkisesti ilmoitti harrastaneensa unessa seksiä Mannerheimin kanssa).
Haavikko melkein pääsi Otavan toimitusjohtajaksi, sitten häntä kaavailtiin jopa presidentiksi (vähän Lennart Meren tai Vaclav Havelin tyyliin). Hänen ainoa rakkautensa oli Alpinen kätevä matkakirjoituskone. Haavikon "kuuluisa sovintolounas" Otavan ja Reenpään kanssa saavat kohtuuttoman huomion.
Fasismi (Haavikon kielessä "fascismi") on teema joka toistuu. Aluksi se näyttää liittyvän Otavan elostelevaan Reenpäähän (kehen tahansa heistä). "Se merkitsee iloista hymyilevää fascismia, se toistaa toistaa toistaa." / "Kysymykseen, miten meistä tuli fascisteja, he vastasivat / että sehän oli hyvin yksinkertaista."
"Olen diletantti, olen pohjoisesta korvesta tullut retkeilijä, joka on vähän silmäillyt Bysanttia", Haavikko määrittelee itsensä, Saaren mukaan.
"Lahjakkuutta voidaan palkita kolmella tavalla: vihamielisyys, syrjäyttäminen ja erottaminen, joka on paras, koska se antaa vapauden." Haavikko oli jopa tyytyväinen potkuihinsa Otavasta, vaikkei toipunutkaan niistä koskaan. Kirjallinen johtaja oli yhä useammin jättänyt tulematta työpaikalle, harrastanut seksiä työhuoneessaan alaisensa kanssa sekä irvaillut pomojaan runoissaan "fascisteiksi".
Potkuthan siitä tuli.
Kotipihalleen Haavikko pystytti suuren Stalinin pronssipatsaan, mistä lie hankitun. Se pysyttelikin Haavikon elämän ja tuotannon ytimessä. Stalin oli tietysti pikku vinkki niille, joita hän kutsui "fascisteiksi". Sitä paitsi Stalin on varmasti maailman merkittävin antifasisti, siis henkilö, jonka johdolla fasismi lyötiin. Ehkä tätäkin Haavikko mietti.
"Vain omaisuus eli raha antaa niin vahvan turvallisuuden, että on vapaa ja rohkea kirjoittamaan niin kuin tahtoo kirjoittaa ja sanoa. Raha antaa sananvapauden ja mielipiteenvapauden." En tiedä pitääkö tuo paikkansa. Ehkä Suomessa, jos sielläkään. Jos ihmisellä on mielipiteitä, hänestä ei päästä eroon muuta kuin tappamalla. Siinä eivät rahatkaan paljoa auta.
Haavikko on vihan suuri apostoli. "Organisaatiossa ihmisten keskeinen viha on hyvä mutta rakkaus paha. Viha energisoi, kilpailuttaa terveesti ja tulosta edistävästi, mutta rakkaus vie tehon ja logiikan, sairastuttaa järjestelmän, vääntää selkeän matriisin alistussuhteineen vinoksi, niin ettei sitä saa suoraksi kuin kirveellä, erottamisella, tappamalla." Työpaikkakiusatuille Haavikko suosittelee siis lääkkeeksi tervettä vihaa. Olisiko Haavikko siis itse se "fascisti", jonka hän näkee muissa?
Suomalaisia ja suomalaisuutta hän pitää eräänlaisena todellisuuden vääristävänä sairautena. Hän puhuu "suomalaisesta alakulosta ja todellisuudesta irronneesta todellisuudesta, niin kuin kokonainen pieni kansa olisi irronnut seurueeksi, joka tyynesti hyväksyy sen, että on kuljettava katse kenkien kärkiin taivutettuna."
Suomalaisista puhuessaan Haavikko ei säästele sanojaan: "Perusvalhe on se, että me suomalaiset olisimme yksinkertaisuudessamme rehellinen heimo. Sehän ei pidä paikkaansa! Jos tavallinen Suomen kansa on olemassa, sitä voidaan sanoa rehelliseksi, mutta sen yksinkertaisuutta todistaa tottelevainen alistuminen luonnehäiriöisen eliitin valtaan." Ja: "Eksakti sivistymättömyys, raakuus, välinpitämättömyys, ylimieli, ne jotka maata hallitsevat, voivat myös hyvin. .. Dementia ei iskenyt vain Urho Kekkoseen, se on lyönyt koko maan tajuttomaksi."
"Sota vahvisti Suomea yhteiskuntana, jota johtaa Rotary-klubi", Haavikko tiivistää ja jatkaa: "Legenda siitä, että talvisota umpeutti vuoden kahdeksantoista haavat ja loi yhtenäisen Suomen kansan, on ollut hyödyllinen satu. Yhteinen ja täydellinen uhka oli totta, mutta samalla se antoi propagandalle fantastisen materiaalin, josta oli lähes vaivatonta luoda perusteet mille tahansa poliittiselle päätökselle. Keskinäinen halveksunta, vihamieli ja epäluulo ovat suomalaisessa geenistössä."
Joskus häntä huvitti se, että Haavikko sekoitettiin toisinaan Haavioon, kuuluisaan Itä-Karjalan fasistiapostoliin.
Saari kertoo liian usein Haavikon lorotelleen viiniä lasiin. Haavikko taisi olla alkoholisti, ainakin tämän kirjan perusteella. Viiniä ryystettiin estotta melkein loppuun saakka. ".. nousee ja ottaa käteensä täyden pullon punaviiniä, .. avaa kyynärpäät kohotettuina, kyselemättä, irvistäen, kaataa viiniä lasiin tapansa mukaan reilusti lorottaen. Hän haluaa kuulla viinin hauskan äänen. Viini juttelee niitä näitä juuri ennen kuin tulee juoduksi."
Jossakin vaiheessa, Saaren mukaan, Haavikko tutustuu kuuluisan Kuppa-Putkosen kauniiseen ja "kyvykkääseen" tyttäreen, joka haluaa avioitua Haavikon kanssa, erottuaan itse ensin. Kuppa-Putkonen on piireissä tunnettu sukupuolitautien professori Tauno Putkonen ja hänen tyttärensä Ritva, sittemmin kuuluisa Ritva Haavikko, joka keräili kirjailijoiden jutusteluita haastatteluiksi, edeten kait professoriksikin.
"Piru minut periköön! Piru! No, sehän tulee ja perii, siihen voi luottaa kuin verottajan." Pahuuden apostoli elementissään.
Kirjailija Saaren suhde Haavikon lapsiin Heikkiin ja Johannaan on raadollinen. "Johanna haluaa hallinnoida veljeään, määrätä tämän syömiset, juomiset, pukeutumisen ja kaiken." / "Johannalla piti aina olla viimeisen huudon vaatteet ja kallein hajuvesi, eikä isä ollut vastahankainen."
Myöhemmin Saari kirjoitta Johanna Haavikon alkoholisoitumisesta ja kuolemasta, liukastumisesta juovuksissa tai krapuloissa bussin alle. Ei ihme, että Heikki Haavikko halusi estää kirjan julkaisemisen oikeudenkäynnillä.
Saaren kirja on ronskia tekstiä ja epäilemättä omaisia loukkaavaa. Jonkinlainen katkeruus siitä paistaa, mutta kuitenkin realistinen. Mitään erityisen pöyristyttävää ei kuitenkaan sanota. "Erosimme samalla kun menimme naimisiin", Haavikko toteaa vaimostaan Ritvasta. "Tulee kalliiksi olla naimisissa rikkaan miehen kanssa", vaimo vastaa.
Saari ei säästele lukijaansa kaikenkarvaisilta paljastuksilta: Heikki A. Reenpää tarjoutui maksamaan Ritvalle vuokraa siitä, että Haavikon perhe asui tämän talossa. Ei ihme, että Haavikko itse taipui pitämään Reenpäitä "fascisteina".
Ansioluettelosta tiedetään sekin, että Paavo Haavikko oli Varkauden Kello ja Kulta Oy:n johtokunnan puheenjohtaja. Toisaalta huolestuttavampi on tieto siitä, että Ritva Haavikko on toiminut Suomen Pen-klubin puheenjohtajana.
Antifasistin ohella Haavikko on selväsi anarkisti, olematta kuitenkaan kommunisti. Anarkisti tarkoittaa henkilöä, joka uskoo ihmiseen muttei valtioon. Ne eivät voi olla olemassa samanaikaisesti. "Ainoa merkityksellinen vapaus on yksilön vapaus. Jokainen järjestelmä tarjoaa kaikkia muita vapauden muotoja paitsi sitä."
Toinen kirjan arkaluontoinen piirre on se avoimuus, jolla Saari tilittää Haavikon ja Marja Kemppisen suhdetta. Tämä on johtanut siihen, että akateemikon poika Heikki Haavikko on liittoutunut juristi Jukka Kemppisen kanssa. Kemppiset olivat näet vielä naimisissa suhteen alkaessa, ja Jukka on odotetusti edelleenkin käärmeissään, vaikka vaimo onkin jo kuollut ja koko suhteesta on vuosikymmeniä. Mutta silti se painaa, kuten Mannerheim painoi Haavikkoa.
Saaren kirjan julkaisuvaiheen kynnyksellä Jukka Kemppinen oli soittanut kustantajalle ja ilmoittanut, että hän ei halunnut kirjan keskiöön edesmenneen vaimonsa Marja Kemppisen ja Paavo Haavikon ns. rakkaustarinaa. Saari kertoo kirjassaan, miten Kemppinen oli vastaavasti osallistunut Haavikon firman asioiden käsittelyyn hovioikeudessa. Haavikon yhtiö tuomittiin kovempiin korvauksiin ja se oli ehkä Kemppisen kosto, Saari vihjaa.
Ei ihme, että Kemppinen esitti protestin. Kieltämättä Saaren rohkeasti ja nopeasti kasattu teos pursuaa jokseenkin kyseenalaista, mutta kuitenkin melko inhimillistä materiaalia. Saari haluaa kovasti sanoa jotakin. Lopputulos on keskeneräinen ja karhea, ja siksi onnistunut.
Jos Haavikolla oli tylsää kutsuilla ystäväperheen luona, hän "nousi kesken vierailun ja lähti hyvästejä sanomatta, kiittelemättä, selittämättä ja ilman päällysvaatteitaan". Näin Haavikko poistui Hellevi ja Pertti Koistisen luota. Mika ja Marjatta Waltarin luona käytyään Haavikko heitti korillisen olutta pullo kerrallaan seinään.
Haavikon ensimmäinen vaimo Marja-Liisa Vartio saattoi joihinkin kirjailijajuhliin tullessaan kiekaista "Onko täällä siementä?" ja selailla katseellaan paikalla jo olevia miehiä.
Otavasta lähdettyään Haavikko aloittaa amfetamiinin käytön ja tekee kuulemma sen voimalla epäedullisia kauppoja. Huumeita hänelle syöttää uusi naisystävä, jolla on tapana jaella miehille pillereitä.
Selvinä vuosiaan Haavikko uskoi Amerikan romahdukseen. "Se on romahtamassa ylenmääräisyyteensä, uneensa, sillä amerikkalainen unelma yksilön onnesta tarkoittaa unta, että kaikki on ryöstettävissä itselle. .. Amerikan Yhdysvallat on suurvalta oman aikansa, joka on loppumassa."
Haavikko kertoi, että hänellä on vain kolme ystävää, joista kolmas on vihollisten joukko. Se ei petä koskaan eikä luovuta eikä aiheuta odottamattomia pettymyksiä.
Mikkelin panttivankidraamaa ja toriräjähdystä Haavikko kritisoi vuolaasti Uudessa Suomessa esimerkkinä "suomalaisesta ylimysvallasta, joka ei kunnioita järkeä ja rehellisyyttä eikä ihmistä". Haavikon mielestä poliisi oli väärällä toiminnallaan aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman.
Haavikko aloitti runoilijana vuonna 1951, laajensi proosaan vuonna 1960 ja suorasanaiseen historian uudelleenkirjoittamiseen vuonna 1977, Saari tiivistää akateemikon uran.
"Ahtisaarella on ehdokkaista suurin kokemus korruption alalta", Haavikko otti kantaa presidentinvaaliin. Vähän tämän jälkeen Ahtisaari nimitti Haavikon akateemikoksi, tosin valmiista esityksestä hieman epäröiden.
Haavikon viime vuosien suuri teema oli suomalaisen eliitin Nato-kiiman torjunta. "Minun isänmaani on puolueettomuus. .. Rakastaisin minä isänmaatani, jos se olisi olemassa. .. Venäjä on sanonut monta kertaa erittäin ymmärrettävästi, selkeästi ja yksiselitteisesti, ettei Suomen pidä liittyä Natoon. .. Venäjän kannanotoissa luetaan rivien välit. Nyt pitäisi lukea myös rivit. Suomen Nato-jäsenyys on täysin Suomen oma asia, venäläiset sanovat. Hirttäytyminen on täysin jokaisen oma asia. Ei Venäjä voi kieltää Suomea tekemästä itsemurhaa. Se olisi puuttumista toisen maan sisäisiin asioihin."
Mannerheimia Haavikko jaksaa myös arvostaa: "Vuonna 1939 Mannerheim oli niitä ani harvoja, jotka halusivat estää talvisodan luovuttamalla muutaman joutavan saaren ja siirtämällä rajaa vähän kauemmaksi Leningradista. .. Hän tiesi, että Venäjä on ikuinen ja pyhä ja että se on valmis käyttämään kaikki loppumattomat voimavaransa ja mitä keinoja tahansa puolustaakseen pyhää itseään."
"Suomi on nuori, jos oletetaan että se on olemassa. Venäjä on vanha, eikä sen olemassaoloa voi epäillä. Suomi on pieni ja nuori, Venäjä vanha ja suuri. Me olemme Venäjälle hyödyllinen, kiusallinen tai vaarallinen. Me voimme valita", Haavikko profetoi.
"Opin täällä fasismista joka hetki lisää", Haavikko tilittää viime aikoinaan sairaalasta. Tämä todistaa, että Haavikko pitää suomalaisuutta jonkinlaisena fasismin muotona. "Me olemme maailman parhaita esimerkiksi ihmissyönnissä eli kateudessa ja toistemme nitistämisessä. Sellaiseen suoritukseen ei vähällä päästä. Siihen tarvitaan hyvää koulutusta niin että tuhottavat lahjakkuudet saatetaan ajoissa tunnistaa."
"Suomalaiset eivät ole löytäneet oikeaa identiteettiään, eivät ole löytäneet itseään, koska sitä itse ei ole edes yritetty etsiä. Koska ei edes tiedetä että sitä pitäisi etsiä. .. Koska suomalaisten tämä maa on kirjailijoiden ja muiden haihattelijoiden keksintö. .. Suomea ei voi tietää, metsänkävijöiden leiri, nuotioita siirreltiin todellisten suurvaltojen välissä. .. Vihollinen on peili, joka on rikottava ennen kuin se löytyy. Suomi on itsensä pahin uhkaaja, ei niin! Suomi on pahin uhka itsellensä, koska Suomi on aina oikeassa."
Suomalaisen eliitin Nato-kiimasta Haavikko jatkaa: "Itsemurhaajalle kannattaa sanoa, että ehtii sitä myöhemminkin. .. Ei tulisi itse suunnata Venäjän ydinohjuksia Suomeen. Jäisi edes se pieni mahdollisuus, että suuren kriisin tullessa emme olisi kaikkien maalitaulu. Saamme kyllä aikaan kriisin Venäjän kanssa, jos oikein yritämme. Mehän jo yritämme monin tavoin. .. Voi, miten trendikästä on tehdä itsemurha kenenkään muka huomaamatta! .. Neuvostoliitto meni, ennustusten mukaan, mutta Venäjä on inhimillisesti ajatellen ikuinen."
"Itsetuhosta on tullut suomalaisen eliitin päähänpinttymä ja arvovaltakysymys. .. Nato on meille hengenvaarallinen. Liittoutuminen antaa voiman tunteen kuin saunan takana tempaistu pullo kossua. .. En tiedä, kestämmekö me seuraavan sodan läpi väärennetyn identiteetin kanssa. .. Kohta saadaan selville, että me olemme saksalaista sukua, ja sitten, että saksalaisten juuret ovat Suomessa."
Fasismista Haavikko tilitti viime hetkinään: "Sitten kuvitellaan että fasismi on kuollut ja että fasismin tuntee pahuudesta, kun sen tuntee juuri hyvyydestä, päättäväisesti hymyilevistä kasvoista. Fasismi ei ole kuollut. Se on ollut koteloituna kuin syöpäkasvain. Ei tarvitse enää ennustaa fasismin nousua. Voi lukea sanomalehtiä."
"Paha on vallannut maailman lopullisesti. Mistä sen tuntee? Sen tuntee siitä, ettei sitä tunne eikä tunnista."
En voi olla toisinajattelija maassa, jossa ajattelu on lopetettu, sanoo Haavikko, joka elämäkerturinsa Saaren mukaan on "barokkirunoilija". Ja sitten Haavikon suurin viisaus, jota toistellaan Saaren kirjan sivuilla alusta loppuun: "Viha on rakkautta turvallisempaa, vihaan voi aina luottaa."
Perunkirjoituksessa Paavo Haavikon omaisuuden arvoksi laskettiin 3 152 165.25 euroa, Mauno Saari kirjoittaa sivulla 540.
Kyllä Donner Haavikosta filmin saa aikaiseksi. Alkukuvaksi suosittelen sitä kaljakorillisen heittämistä seinään pullo kerrallaan. Tässäpä suuri suomalainen kirjailija. Myös Mannerheim-fantasiat on hyvä ottaa mukaan.
JOHAN BÄCKMAN
"Venäläiset ovat pitäneet kiinni sopimuksista, suomalaiset eivät. Suomalaiset vihaavat venäläisiä, ja vielä enemmän tosiasioita. Me vihaamme venäläisiä huonon itsetuntomme ja epärehellisyytemme takia. Se viha on vanginnut meidät ja sokeuttanut niin, että emme näe todellisuutta."
PAAVO HAAVIKKO
Mauno Saaren Haavikko-elämäkerta julkaistiin suuren kohun ja oikeudenkäynnin saattelemana. En yhtään ihmettele, sen verran avoimesti Saari kuvailee Haavikon viimeisiä aikoja, sairauksia ja yhteenottojaan omaisten kanssa. Tärkeämpää on kuitenkin Haavikon elämänfilosofia ja oppi, joka on fatalistisen antifasistinen. "Viha voittaa rakkauden, vihaan voi luottaa."
Jörn Donner on kuulemma innostunut Mauno Saaren Haavikko-kirjasta ja aikoo filmata sen elokuvaksi. Donner väittää lukeneensa kirjan kahteen kertaan, mitä hieman epäilen, sillä Saaren eepos on kummallisen keskeneräinen möhkäle, pitkäveteinen, tautologinen, vaikeatajuinen. Sisältö olisi ehkä mahtunut sataankin sivuun. Silti sen jaksaa lukea, vaikkakin vaivalloisesti.
Jotakin poikkeuksellista siinä kuitenkin on, minkä Donnerkin näkyy huomanneen. Saari purkaa paperille päähänsä jääneen Haavikon. Teksti on siis Haavikkoa itseään, vaikkakin Saaren kertomana. Muoto on ainutlaatuinen: se on kertomus ystävyydestä, jossa oma ja vieras sekoittuvat. Se ei ole puhdas elämäkerta eikä muistelmakaan. Lukija pääsee Haavikon pään sisään.
Haavikon monenlaiset usein lapsellisetkin kriisit käydään lävitse: skisma Hesarin kanssa, eroaminen Otavasta, koomiset naissuhteet, eroaminen Otavasta. Raivokohtaukset ja tavaroiden heittelemiset. Omituinen vihanpito Mannerheimiin (sen jälkeen kun Haavikon vaimo julkisesti ilmoitti harrastaneensa unessa seksiä Mannerheimin kanssa).
Haavikko melkein pääsi Otavan toimitusjohtajaksi, sitten häntä kaavailtiin jopa presidentiksi (vähän Lennart Meren tai Vaclav Havelin tyyliin). Hänen ainoa rakkautensa oli Alpinen kätevä matkakirjoituskone. Haavikon "kuuluisa sovintolounas" Otavan ja Reenpään kanssa saavat kohtuuttoman huomion.
Fasismi (Haavikon kielessä "fascismi") on teema joka toistuu. Aluksi se näyttää liittyvän Otavan elostelevaan Reenpäähän (kehen tahansa heistä). "Se merkitsee iloista hymyilevää fascismia, se toistaa toistaa toistaa." / "Kysymykseen, miten meistä tuli fascisteja, he vastasivat / että sehän oli hyvin yksinkertaista."
"Olen diletantti, olen pohjoisesta korvesta tullut retkeilijä, joka on vähän silmäillyt Bysanttia", Haavikko määrittelee itsensä, Saaren mukaan.
"Lahjakkuutta voidaan palkita kolmella tavalla: vihamielisyys, syrjäyttäminen ja erottaminen, joka on paras, koska se antaa vapauden." Haavikko oli jopa tyytyväinen potkuihinsa Otavasta, vaikkei toipunutkaan niistä koskaan. Kirjallinen johtaja oli yhä useammin jättänyt tulematta työpaikalle, harrastanut seksiä työhuoneessaan alaisensa kanssa sekä irvaillut pomojaan runoissaan "fascisteiksi".
Potkuthan siitä tuli.
Kotipihalleen Haavikko pystytti suuren Stalinin pronssipatsaan, mistä lie hankitun. Se pysyttelikin Haavikon elämän ja tuotannon ytimessä. Stalin oli tietysti pikku vinkki niille, joita hän kutsui "fascisteiksi". Sitä paitsi Stalin on varmasti maailman merkittävin antifasisti, siis henkilö, jonka johdolla fasismi lyötiin. Ehkä tätäkin Haavikko mietti.
"Vain omaisuus eli raha antaa niin vahvan turvallisuuden, että on vapaa ja rohkea kirjoittamaan niin kuin tahtoo kirjoittaa ja sanoa. Raha antaa sananvapauden ja mielipiteenvapauden." En tiedä pitääkö tuo paikkansa. Ehkä Suomessa, jos sielläkään. Jos ihmisellä on mielipiteitä, hänestä ei päästä eroon muuta kuin tappamalla. Siinä eivät rahatkaan paljoa auta.
Haavikko on vihan suuri apostoli. "Organisaatiossa ihmisten keskeinen viha on hyvä mutta rakkaus paha. Viha energisoi, kilpailuttaa terveesti ja tulosta edistävästi, mutta rakkaus vie tehon ja logiikan, sairastuttaa järjestelmän, vääntää selkeän matriisin alistussuhteineen vinoksi, niin ettei sitä saa suoraksi kuin kirveellä, erottamisella, tappamalla." Työpaikkakiusatuille Haavikko suosittelee siis lääkkeeksi tervettä vihaa. Olisiko Haavikko siis itse se "fascisti", jonka hän näkee muissa?
Suomalaisia ja suomalaisuutta hän pitää eräänlaisena todellisuuden vääristävänä sairautena. Hän puhuu "suomalaisesta alakulosta ja todellisuudesta irronneesta todellisuudesta, niin kuin kokonainen pieni kansa olisi irronnut seurueeksi, joka tyynesti hyväksyy sen, että on kuljettava katse kenkien kärkiin taivutettuna."
Suomalaisista puhuessaan Haavikko ei säästele sanojaan: "Perusvalhe on se, että me suomalaiset olisimme yksinkertaisuudessamme rehellinen heimo. Sehän ei pidä paikkaansa! Jos tavallinen Suomen kansa on olemassa, sitä voidaan sanoa rehelliseksi, mutta sen yksinkertaisuutta todistaa tottelevainen alistuminen luonnehäiriöisen eliitin valtaan." Ja: "Eksakti sivistymättömyys, raakuus, välinpitämättömyys, ylimieli, ne jotka maata hallitsevat, voivat myös hyvin. .. Dementia ei iskenyt vain Urho Kekkoseen, se on lyönyt koko maan tajuttomaksi."
"Sota vahvisti Suomea yhteiskuntana, jota johtaa Rotary-klubi", Haavikko tiivistää ja jatkaa: "Legenda siitä, että talvisota umpeutti vuoden kahdeksantoista haavat ja loi yhtenäisen Suomen kansan, on ollut hyödyllinen satu. Yhteinen ja täydellinen uhka oli totta, mutta samalla se antoi propagandalle fantastisen materiaalin, josta oli lähes vaivatonta luoda perusteet mille tahansa poliittiselle päätökselle. Keskinäinen halveksunta, vihamieli ja epäluulo ovat suomalaisessa geenistössä."
Joskus häntä huvitti se, että Haavikko sekoitettiin toisinaan Haavioon, kuuluisaan Itä-Karjalan fasistiapostoliin.
Saari kertoo liian usein Haavikon lorotelleen viiniä lasiin. Haavikko taisi olla alkoholisti, ainakin tämän kirjan perusteella. Viiniä ryystettiin estotta melkein loppuun saakka. ".. nousee ja ottaa käteensä täyden pullon punaviiniä, .. avaa kyynärpäät kohotettuina, kyselemättä, irvistäen, kaataa viiniä lasiin tapansa mukaan reilusti lorottaen. Hän haluaa kuulla viinin hauskan äänen. Viini juttelee niitä näitä juuri ennen kuin tulee juoduksi."
Jossakin vaiheessa, Saaren mukaan, Haavikko tutustuu kuuluisan Kuppa-Putkosen kauniiseen ja "kyvykkääseen" tyttäreen, joka haluaa avioitua Haavikon kanssa, erottuaan itse ensin. Kuppa-Putkonen on piireissä tunnettu sukupuolitautien professori Tauno Putkonen ja hänen tyttärensä Ritva, sittemmin kuuluisa Ritva Haavikko, joka keräili kirjailijoiden jutusteluita haastatteluiksi, edeten kait professoriksikin.
"Piru minut periköön! Piru! No, sehän tulee ja perii, siihen voi luottaa kuin verottajan." Pahuuden apostoli elementissään.
Kirjailija Saaren suhde Haavikon lapsiin Heikkiin ja Johannaan on raadollinen. "Johanna haluaa hallinnoida veljeään, määrätä tämän syömiset, juomiset, pukeutumisen ja kaiken." / "Johannalla piti aina olla viimeisen huudon vaatteet ja kallein hajuvesi, eikä isä ollut vastahankainen."
Myöhemmin Saari kirjoitta Johanna Haavikon alkoholisoitumisesta ja kuolemasta, liukastumisesta juovuksissa tai krapuloissa bussin alle. Ei ihme, että Heikki Haavikko halusi estää kirjan julkaisemisen oikeudenkäynnillä.
Saaren kirja on ronskia tekstiä ja epäilemättä omaisia loukkaavaa. Jonkinlainen katkeruus siitä paistaa, mutta kuitenkin realistinen. Mitään erityisen pöyristyttävää ei kuitenkaan sanota. "Erosimme samalla kun menimme naimisiin", Haavikko toteaa vaimostaan Ritvasta. "Tulee kalliiksi olla naimisissa rikkaan miehen kanssa", vaimo vastaa.
Saari ei säästele lukijaansa kaikenkarvaisilta paljastuksilta: Heikki A. Reenpää tarjoutui maksamaan Ritvalle vuokraa siitä, että Haavikon perhe asui tämän talossa. Ei ihme, että Haavikko itse taipui pitämään Reenpäitä "fascisteina".
Ansioluettelosta tiedetään sekin, että Paavo Haavikko oli Varkauden Kello ja Kulta Oy:n johtokunnan puheenjohtaja. Toisaalta huolestuttavampi on tieto siitä, että Ritva Haavikko on toiminut Suomen Pen-klubin puheenjohtajana.
Antifasistin ohella Haavikko on selväsi anarkisti, olematta kuitenkaan kommunisti. Anarkisti tarkoittaa henkilöä, joka uskoo ihmiseen muttei valtioon. Ne eivät voi olla olemassa samanaikaisesti. "Ainoa merkityksellinen vapaus on yksilön vapaus. Jokainen järjestelmä tarjoaa kaikkia muita vapauden muotoja paitsi sitä."
Toinen kirjan arkaluontoinen piirre on se avoimuus, jolla Saari tilittää Haavikon ja Marja Kemppisen suhdetta. Tämä on johtanut siihen, että akateemikon poika Heikki Haavikko on liittoutunut juristi Jukka Kemppisen kanssa. Kemppiset olivat näet vielä naimisissa suhteen alkaessa, ja Jukka on odotetusti edelleenkin käärmeissään, vaikka vaimo onkin jo kuollut ja koko suhteesta on vuosikymmeniä. Mutta silti se painaa, kuten Mannerheim painoi Haavikkoa.
Saaren kirjan julkaisuvaiheen kynnyksellä Jukka Kemppinen oli soittanut kustantajalle ja ilmoittanut, että hän ei halunnut kirjan keskiöön edesmenneen vaimonsa Marja Kemppisen ja Paavo Haavikon ns. rakkaustarinaa. Saari kertoo kirjassaan, miten Kemppinen oli vastaavasti osallistunut Haavikon firman asioiden käsittelyyn hovioikeudessa. Haavikon yhtiö tuomittiin kovempiin korvauksiin ja se oli ehkä Kemppisen kosto, Saari vihjaa.
Ei ihme, että Kemppinen esitti protestin. Kieltämättä Saaren rohkeasti ja nopeasti kasattu teos pursuaa jokseenkin kyseenalaista, mutta kuitenkin melko inhimillistä materiaalia. Saari haluaa kovasti sanoa jotakin. Lopputulos on keskeneräinen ja karhea, ja siksi onnistunut.
Jos Haavikolla oli tylsää kutsuilla ystäväperheen luona, hän "nousi kesken vierailun ja lähti hyvästejä sanomatta, kiittelemättä, selittämättä ja ilman päällysvaatteitaan". Näin Haavikko poistui Hellevi ja Pertti Koistisen luota. Mika ja Marjatta Waltarin luona käytyään Haavikko heitti korillisen olutta pullo kerrallaan seinään.
Haavikon ensimmäinen vaimo Marja-Liisa Vartio saattoi joihinkin kirjailijajuhliin tullessaan kiekaista "Onko täällä siementä?" ja selailla katseellaan paikalla jo olevia miehiä.
Otavasta lähdettyään Haavikko aloittaa amfetamiinin käytön ja tekee kuulemma sen voimalla epäedullisia kauppoja. Huumeita hänelle syöttää uusi naisystävä, jolla on tapana jaella miehille pillereitä.
Selvinä vuosiaan Haavikko uskoi Amerikan romahdukseen. "Se on romahtamassa ylenmääräisyyteensä, uneensa, sillä amerikkalainen unelma yksilön onnesta tarkoittaa unta, että kaikki on ryöstettävissä itselle. .. Amerikan Yhdysvallat on suurvalta oman aikansa, joka on loppumassa."
Haavikko kertoi, että hänellä on vain kolme ystävää, joista kolmas on vihollisten joukko. Se ei petä koskaan eikä luovuta eikä aiheuta odottamattomia pettymyksiä.
Mikkelin panttivankidraamaa ja toriräjähdystä Haavikko kritisoi vuolaasti Uudessa Suomessa esimerkkinä "suomalaisesta ylimysvallasta, joka ei kunnioita järkeä ja rehellisyyttä eikä ihmistä". Haavikon mielestä poliisi oli väärällä toiminnallaan aiheuttanut kahden ihmisen kuoleman.
Haavikko aloitti runoilijana vuonna 1951, laajensi proosaan vuonna 1960 ja suorasanaiseen historian uudelleenkirjoittamiseen vuonna 1977, Saari tiivistää akateemikon uran.
"Ahtisaarella on ehdokkaista suurin kokemus korruption alalta", Haavikko otti kantaa presidentinvaaliin. Vähän tämän jälkeen Ahtisaari nimitti Haavikon akateemikoksi, tosin valmiista esityksestä hieman epäröiden.
Haavikon viime vuosien suuri teema oli suomalaisen eliitin Nato-kiiman torjunta. "Minun isänmaani on puolueettomuus. .. Rakastaisin minä isänmaatani, jos se olisi olemassa. .. Venäjä on sanonut monta kertaa erittäin ymmärrettävästi, selkeästi ja yksiselitteisesti, ettei Suomen pidä liittyä Natoon. .. Venäjän kannanotoissa luetaan rivien välit. Nyt pitäisi lukea myös rivit. Suomen Nato-jäsenyys on täysin Suomen oma asia, venäläiset sanovat. Hirttäytyminen on täysin jokaisen oma asia. Ei Venäjä voi kieltää Suomea tekemästä itsemurhaa. Se olisi puuttumista toisen maan sisäisiin asioihin."
Mannerheimia Haavikko jaksaa myös arvostaa: "Vuonna 1939 Mannerheim oli niitä ani harvoja, jotka halusivat estää talvisodan luovuttamalla muutaman joutavan saaren ja siirtämällä rajaa vähän kauemmaksi Leningradista. .. Hän tiesi, että Venäjä on ikuinen ja pyhä ja että se on valmis käyttämään kaikki loppumattomat voimavaransa ja mitä keinoja tahansa puolustaakseen pyhää itseään."
"Suomi on nuori, jos oletetaan että se on olemassa. Venäjä on vanha, eikä sen olemassaoloa voi epäillä. Suomi on pieni ja nuori, Venäjä vanha ja suuri. Me olemme Venäjälle hyödyllinen, kiusallinen tai vaarallinen. Me voimme valita", Haavikko profetoi.
"Opin täällä fasismista joka hetki lisää", Haavikko tilittää viime aikoinaan sairaalasta. Tämä todistaa, että Haavikko pitää suomalaisuutta jonkinlaisena fasismin muotona. "Me olemme maailman parhaita esimerkiksi ihmissyönnissä eli kateudessa ja toistemme nitistämisessä. Sellaiseen suoritukseen ei vähällä päästä. Siihen tarvitaan hyvää koulutusta niin että tuhottavat lahjakkuudet saatetaan ajoissa tunnistaa."
"Suomalaiset eivät ole löytäneet oikeaa identiteettiään, eivät ole löytäneet itseään, koska sitä itse ei ole edes yritetty etsiä. Koska ei edes tiedetä että sitä pitäisi etsiä. .. Koska suomalaisten tämä maa on kirjailijoiden ja muiden haihattelijoiden keksintö. .. Suomea ei voi tietää, metsänkävijöiden leiri, nuotioita siirreltiin todellisten suurvaltojen välissä. .. Vihollinen on peili, joka on rikottava ennen kuin se löytyy. Suomi on itsensä pahin uhkaaja, ei niin! Suomi on pahin uhka itsellensä, koska Suomi on aina oikeassa."
Suomalaisen eliitin Nato-kiimasta Haavikko jatkaa: "Itsemurhaajalle kannattaa sanoa, että ehtii sitä myöhemminkin. .. Ei tulisi itse suunnata Venäjän ydinohjuksia Suomeen. Jäisi edes se pieni mahdollisuus, että suuren kriisin tullessa emme olisi kaikkien maalitaulu. Saamme kyllä aikaan kriisin Venäjän kanssa, jos oikein yritämme. Mehän jo yritämme monin tavoin. .. Voi, miten trendikästä on tehdä itsemurha kenenkään muka huomaamatta! .. Neuvostoliitto meni, ennustusten mukaan, mutta Venäjä on inhimillisesti ajatellen ikuinen."
"Itsetuhosta on tullut suomalaisen eliitin päähänpinttymä ja arvovaltakysymys. .. Nato on meille hengenvaarallinen. Liittoutuminen antaa voiman tunteen kuin saunan takana tempaistu pullo kossua. .. En tiedä, kestämmekö me seuraavan sodan läpi väärennetyn identiteetin kanssa. .. Kohta saadaan selville, että me olemme saksalaista sukua, ja sitten, että saksalaisten juuret ovat Suomessa."
Fasismista Haavikko tilitti viime hetkinään: "Sitten kuvitellaan että fasismi on kuollut ja että fasismin tuntee pahuudesta, kun sen tuntee juuri hyvyydestä, päättäväisesti hymyilevistä kasvoista. Fasismi ei ole kuollut. Se on ollut koteloituna kuin syöpäkasvain. Ei tarvitse enää ennustaa fasismin nousua. Voi lukea sanomalehtiä."
"Paha on vallannut maailman lopullisesti. Mistä sen tuntee? Sen tuntee siitä, ettei sitä tunne eikä tunnista."
En voi olla toisinajattelija maassa, jossa ajattelu on lopetettu, sanoo Haavikko, joka elämäkerturinsa Saaren mukaan on "barokkirunoilija". Ja sitten Haavikon suurin viisaus, jota toistellaan Saaren kirjan sivuilla alusta loppuun: "Viha on rakkautta turvallisempaa, vihaan voi aina luottaa."
Perunkirjoituksessa Paavo Haavikon omaisuuden arvoksi laskettiin 3 152 165.25 euroa, Mauno Saari kirjoittaa sivulla 540.
Kyllä Donner Haavikosta filmin saa aikaiseksi. Alkukuvaksi suosittelen sitä kaljakorillisen heittämistä seinään pullo kerrallaan. Tässäpä suuri suomalainen kirjailija. Myös Mannerheim-fantasiat on hyvä ottaa mukaan.
JOHAN BÄCKMAN
Suomalainen joulu
On aina ilo saada tuntemattomilta kansalaisilta henkilökohtaista palautetta. Jouluaattona sähköpostiini kilahti seuraavanlainen toivotus:
Bäckman on inhottava ihminen. Täysiikäinen mies joka on pelkuri, puhuu valheita ja ristiriidaista puhetta kuten pieni vittumainen huora.
Aika säälittävää että Suomessa asuu niin inhottavia vittumaisia miehiä verraten esimerkiksi englantilaisiin tai ruotsalaisiin miehiin
Bäckman on ihminen jonka elämänmerkitys on rikastua ristiriidaisuudella.
Humans who strive to prosper on controvercy will not persevere.
Bäckman on valehtelija joka nauttii vapautta vaikka sen täytyis olla siperian vankilaleirilla.
Ei tarvitse olla Sherlock Holmes huomatakseen, että kirjoittaja on mitä ilmeisimmin nainen ja lisäksi eestiläinen. Naiseus paljastuu, kun kirjoittaja yleistää minut kaikkiin suomalaisiin miehiin ja vieläpä toteaa englantilaiset ja ruotsalaiset miehet suomalaisia paremmiksi. Eestiläisyys paljastuu sanasta "ristiriidaisuudella" ja tietysti kehotuksesta "sen täytyis olla siperian vankilaleirilla". Niin, virolaisethan olivat lähettämässä lähimmäisiään Siperian "vankilaleireille" ja näköjään lähettäisivät edelleen. Toivotus "pieni vittumainen huora" on liikuttava, mitä ilmeisimmin kirjoittaja on oppinut lauseen joutuessaan itse sen uhriksi.
Niin, lämmintä joulua myös teille heimoveljet.
tiistaina 22. joulukuuta 2009
Julkisen sanan neuvoston loistava valinta
Toimittajien oma itsesääntelyelin Julkisen sanan neuvosto (JSN) on saanut uuden puheenjohtajan, Risto Uimosen.
Valinta on loistava. Uimonen on rauhallisena ja harkitsevana tunnettu rautaisen ammattitaidon journalisti, joka kuuntelee niin oikeiston kuin vasemmistonkin mielipiteitä. Hän ei persoonansa puolesta eikä muutenkaan herätä antipatioita. Uimonen näyttää tyynenä katsovan enemmänkin tulevaisuuteen kuin nykyhetken ristiriitoihin. Tässä mielessä Uimonen on erinomainen valinta jonkinlaisen kriisin kourissa pyöriskelleelle JSN:lle.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö hänen edeltäjänsä Pekka Hyvärinen ollut yhtään huonompi. Hyvärinenkin tunnetaan rautaisesta kokemuksestaan ja siitä innokuudesta, jolla hän tarttui haastavaan tehtävään. Ongelmana oli enemmänkin Yleisradion journalismin kriisi. Yhä enemmän kirjoitetaan härskejä rikosjuttuja ja rankkoja vihjauksia ilman mitään kunnollisia lähteitä. Kun niitä tiedustellaan, toimittajat vetoavat ns. lähdesuojaan tai (kuten Vanhasen lautakasan tapauksessa) kehottavat itse haastamaan itsensä raastupaan. Tämä kertoo, ettei edes oikeuslaitoksemme kykene hallitsemaan journalistisen ammattitaidon ongelmaa.
Uimosen valinta muutti heti ilmapiiriä positiiviseksi ja ikään kuin nosti JSN:n siitä suosta, johon Ylen journalistit sen hetkeksi lauloivat.
JSN on edelleen tärkeä elin, joka keskittyy hyvän journalistisen tavan valvontaan. Sen perustana on JSN:n itsensä laatimat journalistin säännöt. Kuka tahansa voi kannella neuvostoon, mutta muita henkilöitä kuin itseä koskevissa kanteluissa tarvitaan asianomaiselta suostumus ja sitoumus siitä, että hän ei ryhdy asiassa käräjöimään.
Ongelma onkin usein siinä, että monessa tapauksessa on sekä rikottu lakia että hyvää journalistista tapaa. On usein vaikea valita, pitäisikö tehdä rikosilmoitus poliisille vaiko antaa asia JSN:n käsiteltäväksi. Poliisitutkinta, syyteharkinta ja oikeuskäsittelyt voivat kestää vuosia. JSN tavallisesti ratkaisee asian muutamassa kuukaudessa.
Joka tapauksessa Uimosen valinta on rehti osoitus siitä, että suomalainen journalismi luottaa itsesääntelyyn ja haluaa valvoa ja kehittää laatuaan.
Valinta on loistava. Uimonen on rauhallisena ja harkitsevana tunnettu rautaisen ammattitaidon journalisti, joka kuuntelee niin oikeiston kuin vasemmistonkin mielipiteitä. Hän ei persoonansa puolesta eikä muutenkaan herätä antipatioita. Uimonen näyttää tyynenä katsovan enemmänkin tulevaisuuteen kuin nykyhetken ristiriitoihin. Tässä mielessä Uimonen on erinomainen valinta jonkinlaisen kriisin kourissa pyöriskelleelle JSN:lle.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö hänen edeltäjänsä Pekka Hyvärinen ollut yhtään huonompi. Hyvärinenkin tunnetaan rautaisesta kokemuksestaan ja siitä innokuudesta, jolla hän tarttui haastavaan tehtävään. Ongelmana oli enemmänkin Yleisradion journalismin kriisi. Yhä enemmän kirjoitetaan härskejä rikosjuttuja ja rankkoja vihjauksia ilman mitään kunnollisia lähteitä. Kun niitä tiedustellaan, toimittajat vetoavat ns. lähdesuojaan tai (kuten Vanhasen lautakasan tapauksessa) kehottavat itse haastamaan itsensä raastupaan. Tämä kertoo, ettei edes oikeuslaitoksemme kykene hallitsemaan journalistisen ammattitaidon ongelmaa.
Uimosen valinta muutti heti ilmapiiriä positiiviseksi ja ikään kuin nosti JSN:n siitä suosta, johon Ylen journalistit sen hetkeksi lauloivat.
JSN on edelleen tärkeä elin, joka keskittyy hyvän journalistisen tavan valvontaan. Sen perustana on JSN:n itsensä laatimat journalistin säännöt. Kuka tahansa voi kannella neuvostoon, mutta muita henkilöitä kuin itseä koskevissa kanteluissa tarvitaan asianomaiselta suostumus ja sitoumus siitä, että hän ei ryhdy asiassa käräjöimään.
Ongelma onkin usein siinä, että monessa tapauksessa on sekä rikottu lakia että hyvää journalistista tapaa. On usein vaikea valita, pitäisikö tehdä rikosilmoitus poliisille vaiko antaa asia JSN:n käsiteltäväksi. Poliisitutkinta, syyteharkinta ja oikeuskäsittelyt voivat kestää vuosia. JSN tavallisesti ratkaisee asian muutamassa kuukaudessa.
Joka tapauksessa Uimosen valinta on rehti osoitus siitä, että suomalainen journalismi luottaa itsesääntelyyn ja haluaa valvoa ja kehittää laatuaan.
perjantaina 18. joulukuuta 2009
Täällä Wannsee
Tänään hetki sitten kävin tutustumassa Berliinin lähistöllä kuuluisaan Wannseen huvilaan, jossa natsijohto neuvotteli tammikuussa 1942 niin sanotun lopullisen ratkaisun eli juutalaisten kansanmurhan toteuttamisesta. Tuossa talossa Viro ainoana valtiona julistettiin "juutalaisista vapaaksi", sillä kaikki Viron juutalaiset oli murhattu loppuvuonna 1941 virolaisen suojeluskuntajärjestön toimesta. Wannseen huvila on kylmä ja synkkä paikka, joka on museoitu taidokkaaksi kokoelmaksi asiakirjoja, kuvia ja muita todisteita aikakautemme suurimmasta rikoksesta eli holokaustista.
torstaina 17. joulukuuta 2009
Неизвестные страницы Холокоста в Финляндии 1941-1944 гг.
Dosentti Johan Bäckmanin esitelmä suomalaisten osallistumisesta juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana "Tuntematon holokausti Suomessa 1941-44" kansainvälisessä konferenssissa "Toisen maailmansodan ja holokaustin perintö", Berliini, 15.-17.12.2009.
Неизвестные страницы Холокоста в Финляндии 1941-1944 гг.
Йохан Бекман
Доклад для международной конференции «Уроки Второй мировой войны и Холокоста», Берлин, 15-17 декабря 2009 года, Steigenberger Hotel Berlin
Одна из неизвестных страниц Холокоста связана с судьбой евреев в Финляндии в период второй мировой войны, в 1941-1944 гг. и с теми действиями, которые предпринимали финские власти. Освещение данной темы оказывается практически запрещено в официальной финской историографии, согласно которой в Финляндии совершенно не существовало никаких преследований евреев. Официальные исследования, заказанные правительством Финляндии, гласят, что финской стороной Германии было выдано «всего лишь» восемь еврейских беженцев .
Когда летом 1941 года в соответствии с планом Барбаросса Финляндия вступила в войну против Советского Союза, министр внутренних дел Финляндии Тойво Хорелли интернировал еврейских беженцев рядом с городом Хямеенлинна, подальше от морского побережья. Начальником государственной полиции Финляндии в то время был назначен Арно Антуни (Anthoni), имевший тесные связи с Гестапо. Как Хорелли, так и Антуни были ярыми антисемитами.
Еще до войны все еврейские беженцы в Финляндии были поставлены на учет. С началом войны интернированные мужчины-евреи как «неблагонадежные элементы» были отправлены в принудительные трудовые лагеря, располагавшиеся рядом с фронтом. В это же время по приказу государственной полиции была начата общая депортация евреев, которых первоначально отправляли на пароме в Таллинн, а затем оттуда свозили в концентрационные лагеря. Финны сразу же отделяли советских военнопленных евреев, для которых был создан собственный концлагерь.
В оккупированной немцами финской Лапландии действовал особый отдел «Айнзацкоммандо Финланд» («Einsatzkommando Finnland»), имевший тесные связи с государственной полицией Финляндии. Целью этого отдела была организация уничтожения еврейского и прочего населения в случае захвата Мурманска и Ленинграда. Финны передавали этому отделу еврейских заключенных, зная, что их ждет верная смерть.
Финляндия готовилась отправить в занятый Ленинград тридцать тысяч полицейских для так называемой зачистки города . Умению проводить зачистки захваченного Ленинграда полицейские обучались также в Эстонии . Гестапо и финская государственная полиция разрабатывали совместные планы зачисток Мурманска после его взятия .
Для финского министра Й. К. Паасикиви была даже заранее (25.10.1941) написана речь торжественного радиовыступления, посвященного захвату Ленинграда: «Граждане! Получена новость, что великие вооруженные силы Германии захватили Петербург. Этот находящийся вблизи нашей границы город, блиставшая когда-то великолепием столица России, впервые за всю историю своего существования сокрушена. Это известие, хоть и долгожданное, наверняка затронет душу каждого финна. (…) Независимые от нас мировые события привели к тому, что последствия политических ошибок Советского Союза проявились раньше, чем мы ожидали. Богиня-Мстительница истории быстро подняла меч и нанесла удар за нас.»
Как во время войны, так и до ее начала в Финляндии выходило множество антисемитских публикаций и изданий, как, например, газета «Национал-социалист» («Kansallissosialisti»), а также фашистская «Течение времени» («Ajan suunta»), в которой рассказы о жестоком отношении к евреям в Эстонии соединялись с прямыми призывами к еврейским зачисткам на территории Финляндии.
В программе национал-социалистов, опубликованной в 1942 году, столь же прямо требовалось удаление всего еврейского населения с территории финского государства; помимо этого выдвигалось предложение запрета на вступление в брак с лицами еврейской национальности .
До конца войны в Финляндии вышло в свет девят (9) изданий известной пропагандой антисемитизма книги «Протоколы сионских мудрецов» на финский язык (пять отдельных переводов), и кроме этого, два перевода на шведский . Едва ли в какой-либо другой стране эта книга вызывала бурный интерес.
В деятельности государственной полиции Финляндии заметны явные оттенки антисемизма. Множество еврейских беженцев были арестованы и подвергнуты пыткам по подозрению в шпионаже, а затем в большинстве случаев через Таллинн депортированы в концентрационные лагеря. Согласно данным книги финского историка Элины Сана (Elina Sana), государственная полиция Финляндии депортировала, по меньшей мере, три тысячи заключенных, в том числе и еврейских беженцев с семьями, которых вывозили в Таллинн по меньшей мере пятьдесят раз. Однако, по-видимому, эти цифры сильно занижены. В группах депортированных находились и советские военнопленные и политические заключенные, например, финские коммунисты.
Следы политики антисемитизма, воплощавшейся в агрессивных и жестоких действиях финской государственной полиции, остались запечатлены во множестве документов того времени. Часто упоминается имя служащего государственной полиции Финляндии Аарне Кауханена, принимавшего живое участие в допросах и пытках евреев. В Финляндии Кауханен действовал также в качестве адьютанта Генриха Гиммлера. После войны Кауханен бежал в Венесуэлу (его дальнейшая судьба неизвестна).
Также и в Финляндии фашистская пропаганда убеждала обывателей, что изоляция евреев и помещение их в концентрационные лагеря были оказанием «помощи». Финское фашистское издание «Свободная Финляндия» («Vapaa Suomi»), в частности, писало о том, что концентрационные лагеря в Эстонии были местом «спасения» евреев, где они якобы могли жить в безопасности. Посол Финляндии в Германии Тойво Кивимяки (кстати, впоследствии осужденный как военный преступник) в 1941 году направил финскому министру иностранных Рольфу Виттингу письмо, в котором утверждал, что немцы не преследуют евреев, а напротив, пытаются им «помочь».
Как известно, евреи Эстонии уничтожались столь усиленными темпами, что на конференции в Ваннзее Эстония была объявлена территорией, «свободной от евреев». А Финляндия была очень тесно связана с Эстонией. В таллиннском Гестапо работал известный финский фашист Вильхо Хеланен, организовывавший депортации. В конце войны Хеланен разработал план фашистского переворота в Финляндии.
В архивах имеется чрезвычайно любопытный документ: отчеты сотрудника финской государственной полиции Олави Вихерлуото о его командировках в Таллинн в октябре 1941 года. Вихерлуото свободно, а порой даже с юмором рассказывает про то, какие средства применяет таллиннское Гестапо по отношению к многочисленным группам евреев: пытки и убийства. Вихерлуото также документально описывает одну из бесед, в которой его расспрашивали о том, правда ли, что «в Финляндии еще живы две тысячи евреев».
В финской истории осталось имя одного на редкость отважного еврейского беженца Вальтера Коэна (Walter Cohen), который осмелился сопротивляться и неоднократно протестовал против применяемого к нему обращения. Получив приказ на отправку в концлагерь, он сумел поднять вокруг своего дела большой шум, разослав открытые письма многим представителям финской власти и политикам. Государственная полиция Финляндии не решилась тронуть его, поскольку преследование евреев осуществлялось втайне. После войны Вальтер Коэн перебрался в Швецию и написал воспоминания. Его сын, Вальтер Б. Коэн стал историком и сумел объективно взглянуть на вопрос обращения с евреями в Финляндии.
Известно, что главу финской государственной полиции Арно Антуни и начальника эстонского Гестапо Мартина Сандбергера связывала тесная дружба. Они регулярно бывали друг у друга в гостях и организовывали совместные праздники. Часто темой их бесед и обсуждений было «особоe обращение» с евреями в Финляндии. Кроме того, по приглашению Рейнхарда Гейдриха Антуни бывал в Германии и встречался там с руководящей верхушкой нацистов. Одной из важнейших тем в таких путешествиях становилась участь финских евреев, решение судьбы которых Германия обещала взять на себя.
Генрих Гиммлер часто бывал в Финляндии во время войны и провел здесь немало отпускных недель; впрочем, восстанавливая силы на отдыхе, он не упускал случая обсудить также судьбу евреев Финляндии. Есть свидетельства о том, что именно Гиммлер контролировал депортацию всех финских евреев в Германию. Начальник «Айнзацгруппы А» («Einsatzgruppe A») Фридрих Панцигер позднее засвидетельствовал, что Гиммлеру был вручен список финских евреев, содержавший две тысячи имен, который он привез в Германию.
На территории оккупированной Финляндией советской Карелии была создана сеть концентрационных лагерей, в которых тысячи людей были уничтожены по расовому признаку. В лагерях действовал принцип апартеида, поэтому все, кроме финно-угров, должны были нашивать на одежду красные опознавательные метки. О судьбе евреев во время фашистской оккупации советской Карелии 1941-1944 гг. нет точных сведений.
Следует помнить о том, что во время войны Финляндия придерживалась политики национал-социализма, целью которой было выведение породы людей чистой финно-угорской расы и создание «Великой Финляндии» - сверхдержавы, куда, по замыслу, должны были, по крайней мере, входить северные земли Норвегии и Швеции, Кольский полуостров, советская Карелия, ленинградская область, Эстония и часть Латвии. В программе, составленной уроженцем Таллинна Альфредом Розенбергом, важная роль отводилась северным расам и породам, - таким как финны и эстонцы.
Лютеранская Церковь Финляндии за все время войны не предприняла ни одной попытки какой-либо критики или протеста против преследований евреев.
Литература
Baryshnikov Nikolai. Finland and the Siege of Leningrad 1941–1944. Johan Beckman Institute. Helsinki. 2005.
Cohen Walter. Etsin turvapaikkaa. Ristin voitto. Tikkurila 1970.
Eskola Katarina (toim.). Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeet 1941–1942. WSOY. Helsinki. 2002.
Hanski Jari. Juutalaisviha Suomessa 1918–1944. Ajatus Kirjat. Helsinki. 2006.
Leino Jussi & Teo Snellman. Suomalainen kansallissosialismi luo uuden sammon. Suomen uusi ohjelma. Suomen kansallissosialistinen työjärjestö. Helsinki. 1942.
Rautkallio Hannu. Ne kahdeksan ja Suomen omatunto. Suomesta 1942 luovutetut juutalaispakolaiset. Weilin + Göös. Espoo. 1985.
Roiko-Jokela Heikki & Heikki Seppänen (toim.). Etelän tien kulkija – Vilho Helanen (1899–1952). Atena. Jyväskylä. 1997.
Sana Elina. Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY. Helsinki. 2003.
Seppälä Helge. Suomi miehittäjänä 1941–1944. SN-kirjat. Helsinki. 1989.
Silvennoinen Oula. Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava. Helsinki. 2008.
Suominen Elina. Kuoleman laiva S/S Hohenhörn: juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY. Porvoo. 1979.
Неизвестные страницы Холокоста в Финляндии 1941-1944 гг.
Йохан Бекман
Доклад для международной конференции «Уроки Второй мировой войны и Холокоста», Берлин, 15-17 декабря 2009 года, Steigenberger Hotel Berlin
Одна из неизвестных страниц Холокоста связана с судьбой евреев в Финляндии в период второй мировой войны, в 1941-1944 гг. и с теми действиями, которые предпринимали финские власти. Освещение данной темы оказывается практически запрещено в официальной финской историографии, согласно которой в Финляндии совершенно не существовало никаких преследований евреев. Официальные исследования, заказанные правительством Финляндии, гласят, что финской стороной Германии было выдано «всего лишь» восемь еврейских беженцев .
Когда летом 1941 года в соответствии с планом Барбаросса Финляндия вступила в войну против Советского Союза, министр внутренних дел Финляндии Тойво Хорелли интернировал еврейских беженцев рядом с городом Хямеенлинна, подальше от морского побережья. Начальником государственной полиции Финляндии в то время был назначен Арно Антуни (Anthoni), имевший тесные связи с Гестапо. Как Хорелли, так и Антуни были ярыми антисемитами.
Еще до войны все еврейские беженцы в Финляндии были поставлены на учет. С началом войны интернированные мужчины-евреи как «неблагонадежные элементы» были отправлены в принудительные трудовые лагеря, располагавшиеся рядом с фронтом. В это же время по приказу государственной полиции была начата общая депортация евреев, которых первоначально отправляли на пароме в Таллинн, а затем оттуда свозили в концентрационные лагеря. Финны сразу же отделяли советских военнопленных евреев, для которых был создан собственный концлагерь.
В оккупированной немцами финской Лапландии действовал особый отдел «Айнзацкоммандо Финланд» («Einsatzkommando Finnland»), имевший тесные связи с государственной полицией Финляндии. Целью этого отдела была организация уничтожения еврейского и прочего населения в случае захвата Мурманска и Ленинграда. Финны передавали этому отделу еврейских заключенных, зная, что их ждет верная смерть.
Финляндия готовилась отправить в занятый Ленинград тридцать тысяч полицейских для так называемой зачистки города . Умению проводить зачистки захваченного Ленинграда полицейские обучались также в Эстонии . Гестапо и финская государственная полиция разрабатывали совместные планы зачисток Мурманска после его взятия .
Для финского министра Й. К. Паасикиви была даже заранее (25.10.1941) написана речь торжественного радиовыступления, посвященного захвату Ленинграда: «Граждане! Получена новость, что великие вооруженные силы Германии захватили Петербург. Этот находящийся вблизи нашей границы город, блиставшая когда-то великолепием столица России, впервые за всю историю своего существования сокрушена. Это известие, хоть и долгожданное, наверняка затронет душу каждого финна. (…) Независимые от нас мировые события привели к тому, что последствия политических ошибок Советского Союза проявились раньше, чем мы ожидали. Богиня-Мстительница истории быстро подняла меч и нанесла удар за нас.»
Как во время войны, так и до ее начала в Финляндии выходило множество антисемитских публикаций и изданий, как, например, газета «Национал-социалист» («Kansallissosialisti»), а также фашистская «Течение времени» («Ajan suunta»), в которой рассказы о жестоком отношении к евреям в Эстонии соединялись с прямыми призывами к еврейским зачисткам на территории Финляндии.
В программе национал-социалистов, опубликованной в 1942 году, столь же прямо требовалось удаление всего еврейского населения с территории финского государства; помимо этого выдвигалось предложение запрета на вступление в брак с лицами еврейской национальности .
До конца войны в Финляндии вышло в свет девят (9) изданий известной пропагандой антисемитизма книги «Протоколы сионских мудрецов» на финский язык (пять отдельных переводов), и кроме этого, два перевода на шведский . Едва ли в какой-либо другой стране эта книга вызывала бурный интерес.
В деятельности государственной полиции Финляндии заметны явные оттенки антисемизма. Множество еврейских беженцев были арестованы и подвергнуты пыткам по подозрению в шпионаже, а затем в большинстве случаев через Таллинн депортированы в концентрационные лагеря. Согласно данным книги финского историка Элины Сана (Elina Sana), государственная полиция Финляндии депортировала, по меньшей мере, три тысячи заключенных, в том числе и еврейских беженцев с семьями, которых вывозили в Таллинн по меньшей мере пятьдесят раз. Однако, по-видимому, эти цифры сильно занижены. В группах депортированных находились и советские военнопленные и политические заключенные, например, финские коммунисты.
Следы политики антисемитизма, воплощавшейся в агрессивных и жестоких действиях финской государственной полиции, остались запечатлены во множестве документов того времени. Часто упоминается имя служащего государственной полиции Финляндии Аарне Кауханена, принимавшего живое участие в допросах и пытках евреев. В Финляндии Кауханен действовал также в качестве адьютанта Генриха Гиммлера. После войны Кауханен бежал в Венесуэлу (его дальнейшая судьба неизвестна).
Также и в Финляндии фашистская пропаганда убеждала обывателей, что изоляция евреев и помещение их в концентрационные лагеря были оказанием «помощи». Финское фашистское издание «Свободная Финляндия» («Vapaa Suomi»), в частности, писало о том, что концентрационные лагеря в Эстонии были местом «спасения» евреев, где они якобы могли жить в безопасности. Посол Финляндии в Германии Тойво Кивимяки (кстати, впоследствии осужденный как военный преступник) в 1941 году направил финскому министру иностранных Рольфу Виттингу письмо, в котором утверждал, что немцы не преследуют евреев, а напротив, пытаются им «помочь».
Как известно, евреи Эстонии уничтожались столь усиленными темпами, что на конференции в Ваннзее Эстония была объявлена территорией, «свободной от евреев». А Финляндия была очень тесно связана с Эстонией. В таллиннском Гестапо работал известный финский фашист Вильхо Хеланен, организовывавший депортации. В конце войны Хеланен разработал план фашистского переворота в Финляндии.
В архивах имеется чрезвычайно любопытный документ: отчеты сотрудника финской государственной полиции Олави Вихерлуото о его командировках в Таллинн в октябре 1941 года. Вихерлуото свободно, а порой даже с юмором рассказывает про то, какие средства применяет таллиннское Гестапо по отношению к многочисленным группам евреев: пытки и убийства. Вихерлуото также документально описывает одну из бесед, в которой его расспрашивали о том, правда ли, что «в Финляндии еще живы две тысячи евреев».
В финской истории осталось имя одного на редкость отважного еврейского беженца Вальтера Коэна (Walter Cohen), который осмелился сопротивляться и неоднократно протестовал против применяемого к нему обращения. Получив приказ на отправку в концлагерь, он сумел поднять вокруг своего дела большой шум, разослав открытые письма многим представителям финской власти и политикам. Государственная полиция Финляндии не решилась тронуть его, поскольку преследование евреев осуществлялось втайне. После войны Вальтер Коэн перебрался в Швецию и написал воспоминания. Его сын, Вальтер Б. Коэн стал историком и сумел объективно взглянуть на вопрос обращения с евреями в Финляндии.
Известно, что главу финской государственной полиции Арно Антуни и начальника эстонского Гестапо Мартина Сандбергера связывала тесная дружба. Они регулярно бывали друг у друга в гостях и организовывали совместные праздники. Часто темой их бесед и обсуждений было «особоe обращение» с евреями в Финляндии. Кроме того, по приглашению Рейнхарда Гейдриха Антуни бывал в Германии и встречался там с руководящей верхушкой нацистов. Одной из важнейших тем в таких путешествиях становилась участь финских евреев, решение судьбы которых Германия обещала взять на себя.
Генрих Гиммлер часто бывал в Финляндии во время войны и провел здесь немало отпускных недель; впрочем, восстанавливая силы на отдыхе, он не упускал случая обсудить также судьбу евреев Финляндии. Есть свидетельства о том, что именно Гиммлер контролировал депортацию всех финских евреев в Германию. Начальник «Айнзацгруппы А» («Einsatzgruppe A») Фридрих Панцигер позднее засвидетельствовал, что Гиммлеру был вручен список финских евреев, содержавший две тысячи имен, который он привез в Германию.
На территории оккупированной Финляндией советской Карелии была создана сеть концентрационных лагерей, в которых тысячи людей были уничтожены по расовому признаку. В лагерях действовал принцип апартеида, поэтому все, кроме финно-угров, должны были нашивать на одежду красные опознавательные метки. О судьбе евреев во время фашистской оккупации советской Карелии 1941-1944 гг. нет точных сведений.
Следует помнить о том, что во время войны Финляндия придерживалась политики национал-социализма, целью которой было выведение породы людей чистой финно-угорской расы и создание «Великой Финляндии» - сверхдержавы, куда, по замыслу, должны были, по крайней мере, входить северные земли Норвегии и Швеции, Кольский полуостров, советская Карелия, ленинградская область, Эстония и часть Латвии. В программе, составленной уроженцем Таллинна Альфредом Розенбергом, важная роль отводилась северным расам и породам, - таким как финны и эстонцы.
Лютеранская Церковь Финляндии за все время войны не предприняла ни одной попытки какой-либо критики или протеста против преследований евреев.
Литература
Baryshnikov Nikolai. Finland and the Siege of Leningrad 1941–1944. Johan Beckman Institute. Helsinki. 2005.
Cohen Walter. Etsin turvapaikkaa. Ristin voitto. Tikkurila 1970.
Eskola Katarina (toim.). Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeet 1941–1942. WSOY. Helsinki. 2002.
Hanski Jari. Juutalaisviha Suomessa 1918–1944. Ajatus Kirjat. Helsinki. 2006.
Leino Jussi & Teo Snellman. Suomalainen kansallissosialismi luo uuden sammon. Suomen uusi ohjelma. Suomen kansallissosialistinen työjärjestö. Helsinki. 1942.
Rautkallio Hannu. Ne kahdeksan ja Suomen omatunto. Suomesta 1942 luovutetut juutalaispakolaiset. Weilin + Göös. Espoo. 1985.
Roiko-Jokela Heikki & Heikki Seppänen (toim.). Etelän tien kulkija – Vilho Helanen (1899–1952). Atena. Jyväskylä. 1997.
Sana Elina. Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. WSOY. Helsinki. 2003.
Seppälä Helge. Suomi miehittäjänä 1941–1944. SN-kirjat. Helsinki. 1989.
Silvennoinen Oula. Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava. Helsinki. 2008.
Suominen Elina. Kuoleman laiva S/S Hohenhörn: juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY. Porvoo. 1979.
keskiviikkona 16. joulukuuta 2009
Общественная опасность фальсификации истории (Берлин 16.12.2009)
Общественная опасность фальсификации истории
Йохан Бекман
Доклад для международной конференции «Уроки Второй мировой войны и Холокоста», Берлин, 15-17 декабря 2009 года, Steigenberger Hotel Berlin
Одной из наиболее актуальных проблем историографии является фальсификация истории, которая в условиях современной информационной войны становится оружием манипуляции и пропаганды. На практике фальсификация истории осуществляется двумя способами: 1) оправданием нацистских военных преступлений и 2) реабилитацией нацистских военных преступников. Таким образом, большая часть исторических фальсификаций практически оказывается связана с реваншизмом, который стремится к изменению результатов окончания второй Мировой войны.
Между фашизмом и коммунизмом проводятся ложные параллели и симметрическое сходство, на основании чего обе системы именуются преступными. Но когда фашизм оправдывается, все вины списываются на коммунизм, который в массовом сознании сливается с образом России и русских. Главная цель этого - привить русским, в особенности молодежи, чувство вины.
Фальсификация истории является направленным против России и россиян спланированным политическим движением, главной целью которого является война. На практике фальсификация истории уже означает войну, чаще всего подготовку к войне. Манипулирование массовым сознанием с целью распространения враждебного отношения к России и русским – такова суть фальсификации истории.
Фальсификация истории непосредственно связано с движением реваншизма, зародившимся в 1980-х годах в Германии. Именно тогда историк Эрнст Нольте выдвинул свою идею о том, что Сталин был хуже, чем Гитлер, а ГУЛАГ – хуже, чем Освенцим. С этим же утверждением связано мнение, что идеология национал-социализма сама по себе совсем неплоха, однако Гитлер испортил ее «репутацию», после того как начал сотрудничать со Сталиным. Таким образом, фальсификация истории является одной из облагороженных форм неонацизма, ставшего частью глобальной информационной войны против России.
Ярким примером современной военной пропаганды является кинофильм «Советская история» («The Soviet Story»), снятый латвийским реваншистом Эдвинсом Шнором. Несмотря на крайне низкую ценность картины, предпринимаются активные попытки ее демонстрации по всему миру . Представление о том, что русские люди получают удовольствия от насилия и смерти и восхищаются массовыми убийцами, становится одной из основных идей фильма. Кроме того, в картине сознательно дискредитируется государственная символика Российской Федерации, а герои Великой Отечественной войны превращаются в страстных приверженцев геноцида.
Искажение истории в Эстонии и Латвии является частью официальной политики издевательства над русскоязычным населением, проживающим в этих так называемых республиках. Миф о «советской оккупации» становится лишь поводом, дающим право обвинить всех русских, назвав их «оккупантами» и преступниками. Конкретным примером подобного использования истории в качестве политического оружия против национального меньшинства является введение так называемых «серых паспортов» (иначе говоря, паспортов для неграждан), которые выдаются в основном всем русским людям. Стоит упомянуть и о том, что как в Эстонии и Латвии, так и на Украине полиция безопасности наблюдает также за толкованием истории. Во многих странах открываются так называемые «музеи оккупации», собрания которых содержат конкретные примеры патологической русофобии .
Большинство россиян еще не осознали того, что против них развязана война, что боевые действия уже идут. Искажение истории является одним из методов и способов этой войны. Военные действия требуют соответствующей реакции, поэтому на данный момент уже недостаточно писать в ответ новые исследования и публиковать новые книги с объективным, справедливым и правильным толкованием тех или иных событий. Научная историография уже не станет убедительным ответом и противовесом историческим фальсификациям, поскольку фальсифицирование истории – не наука, а война.
В России первые шаги против фальсификации истории предприняты на уровне законопроектов и недавно образованных государственных комиссий. В Уголовном Кодексе Российской Федерации, к сожалению, еще отсутствуют специальные статьи, которые, в частности, имеются в законодательстве многих других странах, где фальсификация истории является серьезным преступлением.
Отрицание и уменьшение размеров нацистского геноцида (в особенности Холокоста) в Австрии, Бельгии, Франции, Германии, Израиле и Румынии относится к преступлениям, наказанием за которые является тюремное заключение. Так, лицам, обвиненным по этой статье в Австрии, грозит до 20 лет лишения свободы. Оправдание, одобрение, отрицание или уменьшение размеров нацистского геноцида сегодня запрещены во многих странах. В ряде стран, помимо этого, является преступлением также пропаганда нацизма и распространение нацистской символики. Так, например, происходит в Германии. В некоторых других странах, таких как Польша или Чехия, преступлением считается также отрицание коммунистического геноцида. В Португалии и Швейцарии Холокост не упоминается отдельно, но запрещено вообще какое бы то ни было отрицание военных преступлений. Лишь в Испании, согласно особому решению, отрицание Холокоста не является преступлением, однако его оправдание может привести к наказанию в виде тюремного заключения сроком до двух лет.
Конечно, на свете немало стран, где не существует никаких ограничений оправдания нацистской пропаганды, геноцида, военных преступлений и нацистских преступников, а также использования нацистской символики. Глава центра Симона Визенталя Эфраим Зурофф сравнил Эстонию с неонацистскими небесами, куда каждый год на так называемый праздник «сражения у Синей горы» стекаются неонацисты со всего мира . Помимо этого, там регулярно проводится спортивное соревнование «Эрна», которое также носит откровенно прославляющий нацизм характер . В Эстонии публикуется множество литературы, пропагандирующей нацизм. Кроме того, полиция безопасности Эстонии пропускает все исторические исследования, которые соответствуют линии восхваления нацизма. В Финляндии, Эстонии или Латвии возможно использование какой угодно нацистской символики, поскольку по закону это не является преступлением.
К важным и показательным случаям современного фальсифицирования истории относится ситуация на Украине, связанная с темой так называемого «голодомора». Заведомо ложное утверждение о том, что миллионы украинцев были уничтожены по приказу Сталина, ныне преподносится как истина. Впрочем, подобная точка зрения позволяет ловко отодвинуть в сторону вопрос Холокоста, поскольку, согласно заявлениям украинских экспертов, во время «голодомора» погибло семь миллионов украинцев, тогда как количество жертв Холокоста исчисляется шестью миллионами человек. Из этого следует, что преступление, совершенное на Украине, оказывается якобы важнее на миллион человеческих жизней.
Между тем, украинский «голодомор» стоит в одном мифологическом ряду вместе с «оккупацией» Латвии или «депортацией» эстонцев. Основной целью раздутой вокруг обсуждения «голодомора» шумихи является все то же стремление потребовать от России как можно большей компенсации за будто бы учиненный геноцид и народные страдания, а заодно и добиться осуждения России и русских на уровне мировой общественности. Выдвигая подобные требования и применяя подобные психологические уловки, можно с легкостью исказить факты и обесценить значение того, что в действительности Советский Союз, то есть по преимуществу русские люди, сначала освободили эти страны от фашизма, а затем, в процессе послевоенного восстановления, совершенно безвозмездно вложили туда немало средств и трудов. Однако благодарность за все хорошее возвращается России в виде обвинений и оскорблений, которыми щедро сыплют националистско-реваншистские правительства этих стран, именующие русских убийцами и лжецами.
В целом, можно сказать, что фальсификация истории влечет за собой следующие общественно-опасные последствия:
1) Войну. Фальсификация истории всегда представляет собой конкретный эпизод подготовки к войне, поскольку она разворачивается на глобальных пространствах Интернета и становится частью тотальной информационной войны. Непосредственной целью многих стран является практическое стремление довести до конца распад Советского Союза, то есть добиться сначала духовного, а затем физического уничтожения России. Можно сказать, что фальсификация истории – это признак явной войны в ближайшем будущем. К подобным же сигналам грядущей войны относится и создание различных «музеев оккупации».
2) Волнения, беспорядки или революцию. Фальсификация истории ведет к разжиганию межнациональной розни, а значит, к напряженным отношениям между этническими группами и государствами. Этот процесс наглядно проявляется в развернутой русофобами глобальной информационной войне, направленной против России и русских. Обострение межнациональных взаимоотношений может спровоцировать волнения, беспорядки или даже революцию. Русофобия, как главная идеология фальсификации истории, исподволь внедряющая в сознание обывателей ненависть к России и русским, способна обернуться рядом конкретных враждебных действий, от которых может пострадать любой русскоязычный человек, живущий как на родине, так и за границей.
3) Ухудшение межгосударственных связей и мирового политического климата. Результатом фальсифицирования истории могут быть как серьезные нарушения конкретных отлаженных связей между отдельными государствами, так и значительное ухудшение общей атмосферы конструктивного международного сотрудничества. Именно этой целью задаются исторические фальсификаторы всех мастей и рангов в своем стремлении привести определенные государства к полной изоляции, сея вокруг них ненависть и злобу. К этой серии относятся, в особенности, попытки «опоясать» Россию цепью враждебных государств.
Фальсификация истории является одновременно как подготовкой к войне, так и военным приемом. Фальсификация истории – это элемент военной пропаганды, и ее не следует путать с обычными научными методами, такими, как пересмотр истории, различные толкования истории или же применение истории в качестве инструмента политики. Фальсифицирование истории относится к тотальной войне, и потому оно общественно опасно. Именно поэтому на любую историческую фальсификацию необходимо реагировать энергично и жестко, иногда не дожидаясь нападения противника, но атакуя его первым.
Venäjä hyökkäsi Martin Markkinoita vastaan Berliinissä
Venäjän liittoneuvoston jäsen ja juutalaisten maailmankongressin puheenjohtaja Boris Spiegel hyökkäsi tänään Berliinissä voimakkaasti Helsingin Kaapelitehtaalla hiljattain järestettyjä "Martin Markkinoita" ja Suomen viranomaisia vastaan. Spiegel johtaa toisen maailmansodan ja holokaustin historiaa käsittelevää konferenssia, johon osallistuu 400 ihmistä 25 maasta. Avauspuheessaan Spiegel kertoi Martin Markkinoilla Helsingissä kaputelluista natsijulisteista, juutalaisvastaisista cd-levyistä ja fasismia ihannoivasta kirjallisuudesta sekä kummasteli, miksi Suomen viranomaiset eivät puutu asiaan. Spiegel muistutti, että Martin Markkinoiden suojelijana esiintyi Viron lähettiläs Suomessa Merle Pajula. Spiegel vaati puheessaan Suomen viranomaisia käynnistämään Martin Markkinoiden järjestäjiä vastaan rikostutkinnan. Suomen laki kieltää juutalaisvastaisen propagandan levittämisen, ja natsismia ihannoiva materiaali voi samaten täyttää rikoksen tunnusmerkit. Katso video Boris Spiegelin puheesta tänään:
Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja Efraim Zuroff tuomitsi ehdottomasti yritykset rinnastaa kommunismi natsismiin ja piti niitä juutalaisvastaisuuden uutena ilmentymänä:
Katso video konferenssin alussa näytetystä vanhan ja uuden fasismin ongelmaa käsittelevästä videosta:
Katso yleiskuva konferenssin alusta:
Viron Yövartion Dmitri Linter puhui uudesta maailmanlaajuisesta antifasistisesta rintamasta:
Lisätietoja: Johan Bäckman, +358 40 503 5474
Simon Wiesenthal -keskuksen johtaja Efraim Zuroff tuomitsi ehdottomasti yritykset rinnastaa kommunismi natsismiin ja piti niitä juutalaisvastaisuuden uutena ilmentymänä:
Katso video konferenssin alussa näytetystä vanhan ja uuden fasismin ongelmaa käsittelevästä videosta:
Katso yleiskuva konferenssin alusta:
Viron Yövartion Dmitri Linter puhui uudesta maailmanlaajuisesta antifasistisesta rintamasta:
Lisätietoja: Johan Bäckman, +358 40 503 5474
tiistaina 15. joulukuuta 2009
Laituri 17 ja Berliinin Pronssisoturi
Maailman suurin holokaustia käsittelevä konferenssi aloitti tänään kokoontumisen Berliinissä vierailemalla tärkeimmillä muistomerkeillä. Aluksi kävimme Berliinin laitamilla laiturilla numero 17, jolta kymmenet tuhannet Berliinin juutalaiset vietiin keskitysleiriin. Katso videot tapahtumasta tänään iltapäivällä:
Sitten jatkoimme Berliinin Voittajasoturille eli Pronssisoturille, jota kukaan ei ole vaatinut kaadettavaksi eikä historiaa muutettavaksi. Katso videot, erityisesti Venäjän Berliinin lähettilään Vladimir Kotenevin vaikuttava puhe:
Sitten jatkoimme Berliinin Voittajasoturille eli Pronssisoturille, jota kukaan ei ole vaatinut kaadettavaksi eikä historiaa muutettavaksi. Katso videot, erityisesti Venäjän Berliinin lähettilään Vladimir Kotenevin vaikuttava puhe:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
